Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

"Kristillinen" kalenteri tuli laajasti käyttöön 800-luvulta eteenpäin. Sitä ennen kirkko käytti Rooman perustamisvuotta - 753 eKr. - laskujärjestelmänsä alkuna. Nykyinen ajanlasku on peräisin skyyttalaisen munkki Dionysios Exiguksen ("Pieni") vasta vuonna 525 jKr. tekemistä laskelmista, joihin tuli muutaman vuoden virhe: vasta hän jakoi historian aikaan eKr. ja AD (Anno Domini, "Herran vuonna") liittääkseen Jeesuksen syntymän vanhaan roomalaiseen kalenteriin.

Suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että Jeesus oli historiallinen henkilö. Juutalainen historioitsija Josefus mainitsee ohimennen Jeesuksen kappaleessa, joka lienee ytimeltään aito. Kokonaan jälkikäteen keksitty tarina olisi kyllä osattu rakentaa johdonmukaisemmaksi. Siihen ei olisi myöskään päässyt asioita, jotka olisivat kristityille kiusallisia: Jeesus oli aluksi vaarallisimman kilpailijansa oppilas; hän kärsi häpeällisen teloituskuoleman. Jeesuksen hahmoa ei olisi jälkikäteen keksitty - sen verran vaivaa evankelistat ovat nähneet hänen selittämisekseen yleisölleen hyväksyttävällä tavalla. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus syntyi Betlehemissä kuningas Herodeksen päivinä, joka kuoli 4 eKr. Varhaisiin kristittyihin (ja siten evankelistoihin) on voinut vaikuttaa halu tehdä Jeesuksesta kuningas Daavidin jälkeläinen Betlehemistä ja siten liittää hänet VT:n Messiasta koskeviin profetioihin. Mutta koska kaikki evankelistat ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen perhe asui Nasaretissa, tutkijat ovat olleet taipuvaisia luottamaan enemmän teoriaan, että jälkimmäinen oli Jeesuksen synnyinpaikka.

Uusin tutkimus osoittaa että Jeesus syntyi luultavasti 4 eKr. keisari Augustuksen (Gaius Octavius, v.27 eKr.-14 jKr.) hallintokauden aikana. Augustuksen aikana ei toimitettu yhtään koko Rooman valtakunnan kattavaa verollepanoa, useita paikallisia kylläkin. Siihen aikaan Rooman valtakunnassa toimeenpantu verollepano oli henkikirjaan merkitseminen joka 14. vuosi. Tähän kuului ilmoittautuminen, perheenjäsenten luettelointi ja maanomistussuhteiden kirjaaminen. Tuolta ajalta on säilynyt suuret määrät luetteloita tällaisista toimituksista. Se, että kaikkien olisi pitänyt mennä kirjoittautumaan "omaan kotikaupunkiinsa" ei vastaa roomalaista verotuskäytäntöä. Väestölaskennassa roomalaisia eivät kiinnostaneet sukujuuret, vaan elävien ihmisten asuinpaikka ja omistukset. Roomalaisen tavan mukaan verotusta varten toimeenpannun henkikirjoituksen olisi pitänyt tapahtua omalla asuinpaikkakunnalla, paitsi jos omisti kiinteistön toisella paikkakunnalla. Luukkaan mukaan Jeesus syntyi Quiriniuksen ollessa Syyrian maaherrana 6-9 jKr.; hänen käskynhaltijakaudellaan toimeenpantu Juudean verollepano tapahtui vuosina 6-7. Juudas Galilealainen (Apt.5:37) johti vuonna 6 jKr. verollepanoa vastaan noussutta rymittymää. Verokapina kukistettiin ja Juudas surmattiin.

Luukkaan mukaan Johannes Kastaja aloitti julkisen toiminnan  ja kastoi Jeesuksen 30 vuoden ikäisenä keisari Tiberiuksen (14-37) viidentenätoista hallintovuotena (26 tai 27 jKr.), viitaten hänen syntyneen 4-3 eKr. Vain vähän tiedetään Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaste Jordanissa on saattanut merkitä käännekohtaa Jeesuksen elämässä. Jeesuksen kaste oli kiusallinen tosiasia kristilliselle kirkolle, osittain siksi, että se teki Jeesuksesta jossakin mielessä Johanneksen opetuslapsen, ja osittain siksi, että hänen on täytynyt tuntea tarvetta käydä kasteella. Valtaosa tutkijoista yhtyy ajatukseen, että Jeesus olisi ristiinnaulittu v. 30 jKr. pääsiäisenä, jolloin 14. päivä niisankuuta sattui sen viikon perjantaihin, kuten evankeliumit edelllyttävät.

Palestiinan vasallikuninkaaksi asetettu Herodes I (Herodes Suuri), joka idumealaisena nousukkaana ja kovaotteisena hallitsijana jäi vaille oman kansansa tukea, hallitsi vuosina 37-4 eKr. Hän oli rodultaan arabi, uskonnoltaan juutalainen, kulttuuriltaan kreikkalainen, poliittisesti roomalainen. Hänen kuoltuaan valta jaettiin hänen poikiensa Arkelaoksen, Antipaan ja Filippoksen kesken. Samariaa, Juudeaa ja Idumeaa hallinnut Arkelaos menetti valtansa v. 6 jKr., jolloin hänen alueestaan tuli maaherrakunta. Jeesuksen kuoleman aikoihin maaherrana eli prokuraattorina toimi Pontius Pilatus (26-36). Vangittu Paavali puolestaan oli tekemisissä Felix- ja Porcius Festus-nimisten maaherrojen kanssa. Herodeksen poika Antipas, joka surmautti Johannes Kastajan, hallitsi Galileaa ja Jordanin itäpuolta v. 39 saakka. Evankeliumien mukaan Johannes Kastaja ei hyväksynyt sitä, että Antipas nai veljensä vaimon Herodiaan (Matt.14:1-12; Mark.6:14-29; Luuk.9:7-9). Uudessa testamentissa häneen viitataan vain nimellä Herodes. Hänestä käytetään usein virkanimitystä neljännesruhtinas (Matt.14:1-12; Mark.6:14-29; Luuk.3:1, 19; 8:3; 9:7-9; 13:31; 23:6-12). Luukkaan evankeliumissa Jeesus kutsuu Antipasta "ketuksi" (13:32). Filippos hallitsi  merkityksettömiä Palestiinan pohjoisosia. Hänen kuoltuaan v. 34 valta siirtyi Agrippa I:lle, jokai sai vuosiksi 41-44 myös Juudean hallittavakseen. Apt.12:sta hänet kuvataan alkuseurakunnan vainoojana. Apostolien tekojen mukaan Paavali tapasi hänen poikansa Agrippa II:n ja tämän vaimon Bereniken, ollessaan vangittuna Kesareassa.

Vuonna 49 keisari Klaudius karkotti kaikki juutalaiset Roomasta paikallisten levottomuuksien vuoksi. Apt. 18:2 mainitsee, että Akylas ja hänen vaimonsa Priskilla jättivät Italian tämän vainon vuoksi ja tulivat Korinttoon. Rauhattomuudet lienevät johtuneet kristittyjen suorittamasta lähetystyöstä juutalaisten kaupunginosassa.

Raamatun kirjojen ajoituksissa tutkijoiden kannat poikkeavat usein toisistaan. Monet kirjat ja tapahtumat on mahdollista ajoittaa vain hyvin karkeasti, ja siksi kirjallisuudessa esiintyy samoista asioista hyvinkin erilaisia vuosilukuja. Myös teologisten tulkintojen tekemiselle Raamatun kirjakokoelman historiallisen luonteen tunteminen on hyödyllistä, ellei suorastaan välttämätöntä. Koska Jeesus eli, opetti, kuoli ja nousi kuolleista tiettynä aikana tietyssä paikassa, on Raamatun ymmärtämiseksi tärkeää huomata ajan ja paikan merkitys kirjoitetuille teksteille. Meidän on lakattava ajattelemasta raamatunhistoriaa helminauhana, jossa jatkuvasti alkaa uusi kertomus edellisen päättyessä. Meidän on totuttauduttava pois tavasta käsittää Jumala yhtenä ja samana hahmona, joka astuu esiin täysin valmiina Eedenin puutarhassa ja joka ei sitten enää muutu. Meidän on lakattava ajattelemasta Raamattua kaikkeen vastaavana käsikirjana, joka on kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä.

  • Vanhan Testamentin kirjojen varsinainen muistiin merkitseminen kesti yhteensä toistatuhatta vuotta; siinä kirjallisessa muodossa, jossa Raamattu on meille säilynyt, sen vanhimmat tekstit ovat todennäköisimmin ajoitettavissa 1200-luvulle eKr.
  • N. 400-luvulla eKr. juutalaiset tunnustivat jumalallista sanomaa sisältäväksi kokoelmaksi ensimmäiseksi viisi Mooseksen kirjaa eli Lain. Meille säilytetyn tekstimuodon ajoitus on erittäin vaikeaa, mutta 900- tai 800-luku eKr. ovat vähiten epävarma päätelmä vanhimpien osien kohdalla, nuorimmat osat puolestaan eivät voi olla 400-tai 300-lukua eKr. varhaisempia. Pari vuosisataa myöhemmin he hyväksyivät Profeetat ja lopuksi Kirjoitukset.
  • Vanha Testamentti on saanut nykyisen kirjallisen asunsa keskeisimmiltä osiltaan vuosina 550-150 eKr.
  • Vanhan Testamentin kirjoista viimeisenä on kirjoitettu Danielin kirja. Se syntyi makkabealaiskapinoiden aikana 160-luvulla eKr., mutta sen tapahtumat on sijoitettu Babylonin vankeuden kauteen 587-539 eKr.
  • Septuaginta, ensimmäinen tunnettu juutalaisten kirjoitusten kreikankielinen käännös ja ylipäänsä mittavin tunnettu antiikin aikainen käännöshanke, ilmestyi 200-luvulla eKr. Egyptin Aleksandriassa. Egyptissä asui juutalaisia ainakin vuodesta 500 eKr. lähtien. Sikäläinen diaspora ("hajaannus", Palestiinan ulkopuolella asuvien juutalaisten nimitys) kasvoi ja kukoisti, muuttui Ptolemaiosten kaudella kreikankieliseksi ja käännätti heprelaisen Raamatun kreikaksi. Siihen sisältyy osia, joita ei ole heprealaisessa kaanonissa: Apokryfikirjat. Septuagintasta tuli myös kristittyjen ensimmäinen Vanha Testamentti. Sen lisäksi oli muitakin VT:n käännöksiä hepreasta kreikaksi (Akvila, Symnakhos), mutta Septuaginta sopi opillisesti usein paremmin kristittyjen tarkoitusperiin kuin muut. Nykyaikana se on tärkeä pohjateksti VT:n kääntäjille ja tutkijoille. Sen teksti poikkeaa joissakin yksityiskohdissa hieman heprealaisesta tekstistä. Eurooppalaiset raamatunkäännökset on tehty valtaosin Septuagintasta, silloinkin kun on lähdetty hepreasta, on sitä käytetty tekstikritiikin ja heprean ymmärtämisen tukena. Useat raamatulliset erisnimet, myös henkilöiden nimet, ovat saaneet eurooppalaisen äänneasunsa Septuagintasta. Sen tutkijat ovat syystä nimittäneet sitä Egyptin suurimmaksi lahjaksi länsimaiselle sivistykselle. Ilman Septuagintaa - voidaan kärjistetysti sanoa - kristityillä ei olisi Vanhaa testamenttia.
  • Evankeliumien arvellaan syntyneen seur. ajankohtina: Mr. 60-luvun lopulla, Mt. 70-luvulla, Lk. 80-luvulla, Jh. 90-luvun lopulla, mutta monet nykyiset tutkijat sijoittavat uusimman tiedon nojalla evankeliumien kirjoittamisen vuosiin 40-65 jKr.
  • N. 50-60 jKr. Paavali kirjoitti kirjeensä.
  • Qumranin luolista on löytynyt eräiden UT:n kirjojen, kuten Jaakobin kirjeen papyruspalasia, joiden ajoitus on 50-60 luvulta jKr.
  • Juutalaisuuden näkökulmasta katsoen raamatullinen kausi ulottuu vuoteen 70 jKr. saakka, jolloin roomalaiset hävittivät Jerusalemin temppelin ja tekivät siten entisenlaisen uskonnonharjoituksen mahdottomaksi.
  • Papyrus Egerton 2 on kaikkein vanhimpia säilyneitä kristillisiä papyrustekstejä, joka on mahdollisesti syntynyt pian 100-luvun alussa. Se on katkelma tuntemattomasta evankeliumista, joka saattaa edustaa UT:n evankeliumeihin nähden itsenäistä ja niitä vanhempaa traditionhaaraa.
  • N. 115 jKr. Antiokian piispa Ignatius siteeraa Paavalin kirjeitä.
  • N. 125 jKr. vanhin tunnettu esimerkki kristillisestä evankeliumista, Joh. 18:31-33, Rylands-papyrus, löydetty Egyptistä (nykyään Manchesterin John Rylands-kirjastossa).
  • UT:n myöhäisin kirja, 2 Piet., on syntynyt toisen vuosisadan puolivälin tienoilla.
  • Noin vuonna 140 Markion-niminen, nykyisen Turkin alueelta, Vähän-Aasian Pontoksesta Roomaan siirtynyt laivanvarustaja, Sinopen piispan poika, joka liittyi Rooman seurakuntaan lahjoittaen sille huomattavan rahasumman, ehdotti, että kirkko sanoutuisi irti kaikista muista Jeesusta ja uskoa käsittelevistä teksteistä paitsi Luukkaan evankeliumista ja kymmenestä Paavalin kirjeestä, joista Markion joutui poistamaan lukuisia kohtia, joita hän piti juutalaishenkisinä lisäyksinä. Hän piti VT:n luojajumalaa eri jumalana kuin armollinen Jeesuksen Kristuksen Isä. Hänet erotettiin ja rahat palautettiin. Tämä herätti kirkon johtajat miettimään mitä kirjoituksia voidaan pitää luetettavina. Markionin aikana UT:n kaanonia ei - edes osapuilleen - ollut vielä olemassa. Monet tutkijat ajattelevatkin, että Markion varsinaisesti loi Uuden testamentin idean. Markion oli kristitty toisinajattelija, joka perusti oman kirkkonsa, joka näyttää menestyneen varsin hyvin; se levisi puolessa sukupolvessa kautta tunnetun maailman. Markion kuoli v. 160 vaiheilla, mutta hänen edustamansa kristillisyys säilyi aina Konstantinuksen aikoihin asti - se oli 300-luvulle asti katolisuuden vaarallinen kilpailija, jolloin sitä jouduttiin edelleenkin väkivalloin kitkemään pois ihmisten mielistä. Jotkut Markionin ajatukset ilmestyivät uudelleen Bulgarian bogomiilien ja heidän kataari-perillistensä parissa. Markionin historiallista vaikutusta kristinuskoon voi tuskin ylikorostaa. Teologi Adolf von Harnackille Markion oli Lutheriin verrattava uskonpuhdistaja. Hän pyrki laskemaan kristillisen yhteisön perustuksen puhtaalle evankeliumille, jonka hän näki olevan enemmän tai vähemmän turmeltunut kaikkialla hänen aikansa kristillisissä piireissä. Markion oli tekstejä pohtiva "raamattuteologi". Markionin töitä ei ole säilynyt; kaikki tiedot perustuvat vastustajien polemiikkiin. Nykyisessä tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että hylätessään heprealaisen Raamatun ja juutalaisuuden kokonaan Markion luopui juutalaisten syyttämisestä Kristuksen surmaamisesta. Hän hylkäsi VT:n pääasiassa koska hänellä oli ongelmia heprealaisen Raamatun Jumalan kanssa, ei kansan. Markionille mikään heprealaisessa Raamatussa ei viitannut Jeesukseen. Sen sijaan häntä vastustamaan nousseille valtauoman kristityille juutalaisten pyhien tekstien nimenomaan täytyi ennustaa Jeesuksen tuloa, jolloin ne myös kääntyivät Jeesuksen hylännyttä kansaa vastaan.
  • Toinen kristitty, Montanos, joka eli suunnilleen samoihin aikoihin kuin Markion, alkoi saarnata, että hän ja hänen naistoverinsa, Priskilla ja Maximilla, olivat suorassa yhteydessä Pyhään Henkeen ja heidän sanoillaan oli sama auktoriteetti kuin kirjoitetulla sanalla Laissa ja evankeliumeissa. Toisin kuin Markion, Montanos hyväksyi VT:n ja oli erityisesti vaikuttunut profeettojen kirjoituksista. Hän piti itseään profeettana joka sai suoria ilmestyksiä Pyhältä Hengeltä.
  • N. 160 Uuden testamentin kirjakokoelma alkaa hahmottua.
  • Vuoden 170 tienoilla Vähän-Aasian Sardeksessa luultavasti piispana toiminut Mediton käytti juutalaisesta kirjoituskokoelmasta ensimmäisen kerran nimeä Vanha testamentti. Säilyneissä kirjoituksissa nimi Uusi testamentti esiintyy ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.
  • N. 180 jKr. Lyonin piispa Irenaeus kokoaa ensimmäisen Uuden Testamentin kanonisten tekstien luettelon. Kristillisen kaanonin keskeinen muodostumisperuste oli gnostilaisuuden vastustaminen.
  • Juutalaisten ja pakanoiden hyökkäykset Raamattua vastaan alkukirkon aikoina aiheuttivat kehitystä raamatuntutkimuksessa, varsinkin oppineen ajattelijan Origeneen (n. 185-254) ajoista 500-luvulle. Origenes oli mystikko, filosofi, askeetti, gnostikko, eksegeetti - ja jokaisella alueella hän edusti kirkon terävintä kärkeä; hän oli ennen kaikkea raamattuteologi, joka kirjoitti lähes jokaiseen VT:n ja UT:n kirjaan kommentaarin, tunnetuimpina psalmi- ja evankeliumikommentaarit. Hän on myös raamatullisen tekstikritiikin uranuurtaja, joka teoksellaan Hexapla loi pohjan tekstikriittiselle tutkimukselle: tämä hänen suurin yksittäinen hankkeensa oli kuusipalstainen VT, sisältäen juutalaisen Raamatun hepreaksi, heprean kreikkalaisella translitteroinnilla (lausumistarkoituksessa), ja useana eri kreik. käännöksenä, mukaan lukien Septuaginta. Origenes palkkasi monia kirjureita luomaan mestariteoksensa ja hän työskenteli sen parissa kenties yli 40 v. ajan. Hänen päätarkoituksensa oli luoda evankelioimistyökalu, jota kristityt voisivat käyttää keskusteluissaan juutalaisten kanssa, hänen huomattuaan - kuten toiset ennen häntä - että juutalaisten heprealainen Raamattu erosi merkittävällä tavalla kristittyjen kreik. Septuagintasta. Hän jopa palkkasi kääntyneen juutalaisen opettamaan hänelle hepreaa, jotta voisi työskennellä Hexaplan hepr. palstan kanssa yhtä hyvin kuin kreikkalaisten palstojen. Hän tunsi Palestiinan alueen topografiaa ja tapoja. Vuoden 250 tienoilla Origenes vangittiin ja häntä kidutettiin roomalaisten siihenastisista suurimmassa yleisessä kristittyjen vainossa; vaikka hän selvisi ja vapautui, kova kohtelu johti hänen kuolemaansa 254. Origeneen ansiosta Raamatun vertauskuvallinen tulkintatapa oli johtavassa asemassa yli tuhannen vuoden ajan. Hän oli parhaimmillaan Raamatun tekstin tulkitsijana, jolla oli taito saada merkityksettömänkin oloisista kohdista esiin nerokkaita opetuksia. Origenes oli 200-luvun suurin teologi ja kenties omaperäisin, syvällisin ja nerokkain varhaiskirkon ajattelija 2. ja 3. vuosisadalla. Hänen kristillisen opin muotoilunsa olivat sekä vaikutusvaltaisia että kiistanalaisia. Origeneen ajattelu vaikutti syvästi kristillisiin kolminaisuuskäsityksiin ja pelastusoppiin. Origeneen esikuva oli juutalainen filosofi Filon Aleksandrialainen, joka jo aiemmin oli soveltanut vertauskuvallista lähestymistapaa VT:n kirjoituksiin. 300 vuotta Origeneen kuoleman jälkeen kirkko julisti tietyt aspektit hänen opetuksestaan harhaoppiseksi, ja siksi häntä ei luettu pyhien joukkoon. Keskeinen ongelma oli hänen omaksumansa platoninen opetus sielujen ennaltaolemisesta. Siitä huolimatta hänen vaiktuksensa jatkui, etenkin idässä, ja tänä päivänä Origenes tunnustetaan yhdeksi merkittävimmistä varhaisen kirkon kirjoittajista ja oppineista.
  • 100-luvun lopussa juutalaiset määrittelivät hepreankielisen pyhien kirjoitustensa kaanonin. Monista tämän ryhmän kirjoista käytiin keskusteluja. Erimielisyyttä herättivät mm. Hesekielin kirja, Esterin kirja, Sirakin kirja, Laulujen laulu ja Saarnaajan kirja. Kaanonin määrittely oli myös uskonnollinen identiteettikysymys, rajanveto kristittyihin, jotka käyttivät samoja tekstejä kreikaksi käännettynä. Ratkaisevin syy VT:n kaanonin kiteyttämiseen oli Jerusalemin hävitys n. 70 jKr. Sen myötä juutalainen kansa menetti paitsi valtiollisen olemassaolonsa rippeet, ennen kaikkea uskonnollisen identiteettinsä näkyvän symbolin, Jerusalemin temppelin. Riittien tilalle tuli "kannettava isänmaa."
  • N. 200 jKr. vanhin käytännössä täydellinen evankeliumi (Johanneksen), Bodmer-papyrus, löydetty Egyptistä.
  • N. 200 jKr. vanhin tunnettu katkelma Paavalin kirjeistä, Chester Beatty-papyrus, löydetty Egyptistä.
  • Luukkaasta ja Johanneksesta sekä Jaakobin kirjeestä ja Paavalin varhaisimmista kirjeistä on säilynyt laajojakin katkelmia jo 200-luvulta lähtien.
  • Rooman seurakunnasta on säilynyt 200-luvulta peräisin oleva pyhien kirjoitusten luettelo, ns. Muratorin katkelma, jonka löysi muuan Muratori niminen keräilijä Milanossa v. 1740. Siihen on merkitty Rooman kirkon pyhinä pitämät UT:n kirjoitukset vuosilta 170-180 jKr. Siinä kuvattu kirjoituskokoelma on jo lähes sama kuin nykyinen UT. (Se esittää UT:n kirjojen joukossa Viisauden kirjan, ilmeisesti pitäen sitä Filonin kirjoittamana.) Sen rajoja ei kuitenkaan ollut missään määritelty, vaan eri alueille syntyi jossain määrin toisistaan poikkeavia perinteitä.
  • Vuosien 200-350 väliltä löytyvät jo kaikkien UT:n kirjojen varhaisimmat kopiot. Esim. muuan koptilainen Theban versio UT:sta on peräisin 200-luvulta.
  • Ennen 300-lukua ilmestyi tärkeimpinä Septuagintan tytärkäännöksinä vanhat latinalaiset käännökset, yhteisnimeltään Vetus Latina.
  • Egyptiläistä Septuaginta-traditiota edustavat koptilaiset käännökset, sahidilainen n. 250 ja bohairilainen 300-luvulla.
  • Vanhimmat ja samalla parhaat, kaikki neljä evankeliumia ja koko muunkin UT:n sisältävät käsikirjoitukset, jotka on kirjoitettu pergamentille, ovat vasta 300-luvulta: Codex Sinaiticus, n. vuodelta 340, kirjoitettu kreikaksi, löydettiin 1844 Pyhän Katariina Aleksandrialaisen ortodoksiluostarista Siinain vuoren juurella, saksalaisen tutkijan, Constantin Tischendorfin toimesta, ja lienee yksi niistä 50 jäljennöksestä, jotka Kesarean piispa Eusebios teetti v. 331 keisari Konstantinukselle. Se osoittaa, että UT joka meillä tänään on käsissämme, on toimitettu opillisista syistä. Nykyisin sitä säilytetään British Museumissa Lontoossa. Codex Vaticanus, myös kreikaksi kirjoitettu, suunnilleen yhtä vanha tai hieman vanhempi kuin Sinaiticus, saatettiin niin ikään julkisuuteen Tischendorfin toimesta, mutta se on ollut Vatikaanissa ainakin vuodesta 1475 saakka. Se on yhtä pitävä Sinaiticuksen kanssa monissa tärkeissä kohdissa, jotka eroavat meidän UT:stamme, myöskin viitaten siihen että Raamattua toimitettiin.
  • Codex Alexandrinus ajoitetaan 400-luvulle jKr. ja se sisältää melkein kokonaisen Septuagintan sekä suuren osan Uutta testamenttia. Sitä säilytetään British Libraryssa Lontoossa.
  • Muita Septuagintasta tehtyjä käännöksiä ovat mm. etiopialainen, pääosin ehkä 400-luvulla, Wulfilan goottilainen käännös n. 350, armenialainen n. 400-luvun alkupuolella.
  • Vuonna 367 Aleksandrian piispa Athanasios lähetti seurakuntiin kirjeen, jossa hän mainitsee ne 27 luotettavana pidettyä teosta, joita kirkko on alkanut kutsua Uudeksi testamentiksi.
  • Uuden Testamentin nykymuodosta päätettiin Hippon ja Karthagon kirkolliskokouksissa 393 ja 397 jKr. Päätökset merkitsivät ainoastaan seurakunnissa jo pitkään vallinneen tilanteen virallista kirjaamista.
  • Versio Vulgata (lat. "levinnyt", "kansankäännös"), Vanhan ja Uuden Testamentin latinankielinen käännös, jonka Hieronymus Pyhä (347-420) valmisti Rooman piispa Damasuksen tehtäväksi annosta vuodesta 382 jKr. alkaen varhaisemmista heprean- ja kreikankielisistä teksteistä kristittyjen myöhempää käyttöä varten; Monia lat. käännöksiä oli jo olemassa, mutta ne erosivat usein varsin paljon toinen toisistaan ja tilanne johti teologiseen hämmennykseen latinaa puhuvassa maailmassa. Vanhat VT:n versiot oli käännetty Septuagintasta, joten Hieronymus päätti oppia hepreaa, jotta hän kykenisi kääntämään lat. versionsa suoraan alkukielestä. Hallitessaan kielen hänestä tuli aikansa ainoa läntinen oppinut joka osasi hepreaa. Augustinus väitti, että koska Septuaginta itse oli inspiroitu, takaisin hepreaan palaaminen oli tarpeetonta: sama Henki, joka oli vaikuttanut profeetoissa, vaikutti myös Septuagintan kääntäjien työssä. Hieronymus aloitti tehtävänsä uudistamalla olemassa olevat lat. versiot UT:sta ja psalmeista, mutta vähitellen käänsi koko VT:n, ainakin pääosin hepreasta. Käännös ei kuitenkaan ole suora Heprealaisen Raamatun latinannos, siinä on myös runsaasti Vetus Latinan ja Septuagintan sekä kirkon perinteen ja Hieronymuksen oman dogmaattisen ajattelun vaikutusta. Psalmit on käännetty Septuagintan mukaan. Hieronymus teki käännöstyötään Palestiinan Kesareassa kättäen apunaan juutalaisia oppineita ja elävää hepreankielistä lukutraditiota. (Näyttää kuitenkin siltä, että Hieronymus monesti liioitteli paitsi heprean taitojaan myös juutalaisiin solmimiaan kontakteja.) Hieronymus teki filologista työtä ja vertaili käsikirjoituksia; näin ollen häntä voi pitää aikansa johtavana Raamatun tulkitsijana ja tutkijana. Hänen käännöksensä ilmestyi n. 405. Sitä kutsuttiin Vulgataksi sen "vulgaarin" (yleisen) käytön takia - lähtökohtana vulgata editio (yleinen laitos). Roomalaiskatolisen kirkon Raamattu 1500-luvulle asti. Keskiajan katolinen kirkko teki latinasta läntisen kristikunnan yhteisen kielen. Raamattujen kääntäminen kansankielelle pysähtyi uskonpuhdistukseen saakka. Keskiajalla kirkon johto alkoi suhtautua kielteisesti maallikoiden raamatunlukuun. Roomalaiskatolisen kirkon viralliseksi raamatuntekstiksi Vulgata julistettiin Trenton kirkolliskokouksessa 1546: sen vakiinnuttaminen oli vastine Lutherin myötä alkunsa saaneille kansankielisille käännöksille protestanttisissa maissa. Vulgata sai auktoriteetin joka syrjäytti jopa heprealaiset ja kreikkalaiset alkutekstit. Vulgatasta on 300-luvun lopulta lähes 8000 kopiota.
  • Lisää Septuagintasta tehtyjä käännöksiä olivat georgialainen 500-luvun lopulla, syyriankielisistä merkittävin Syrohexaplaris 600-luvun alkupuolella, slavonilainen käännös 800-luvulla.
  • Kuuluisassa irlantilaisessa, Kellsin kirjaksi kutsutussa käsikirjoituksessa voi yhdessä 1,6 neliösenttimetrin kokoisessa kuvassa olla jopa 158 pientä toisiinsa lomittuvaa muotoa. Tätä kuvitettua latinan kielistä evankeliumikirjaa pidetään kenties suurimpana kelttiläisen ja anglosaksisen taiteen mestariteoksena. Sen laatiminen aloitettiin 600-luvulla Ionan luostarissa Skotlannin länsirannikolla ja viimeisteltiin Kellsin luostarissa Irlannissa. Siinä on kaikkiaan 339 kooltaan 33x25 cm laajuista sivua. Nykyään sitä säilytetään Trinity Collegessa Irlannin Dublinissa.
  • Lindisfarneen evankeliumikirja - Lindisfarneen pienelle saarelle Englannin koillisrannikolle perustetun luostarin mukaan - on eräs kuuluisimmista kuvitetuista käsikirjoituksista, jota jäljennettiin ja koristeltiin luostarissa vuoden 700 tienoilla.
  • Kultainen evankeliumikirja on toinen kuuluisa kuvitettu evankeliumikäsikirjoitus, joka syntyi Ranskassa 700-luvulla. Teksti on lähes kokonaan kullattua ja koristelu hopeoitua tai kullattua. Kirjan materiaali on purppuravärjättyä vellumia.
  • Varhaisin tunnettu Raamatun osan käännös muinaisenglannin kielelle oli Psalmien käännös, jonka laati Sherbornen piispa Aldhelm noin vuonna 700. Myöhemmin Koillisenglantilaisen Jarrowin luostarin apotti Bede käänsi osan Johanneksen evankeliumista ennen kuolemaansa vuonna 735.
  • Kyrillos ja Metodios, Kreikan Tessalonikissa asuneet veljekset, lähtivät 800-luvulla lähetystyöhön Itä-Euroopan slaavikansojen keskuuteen. Osana tehtäväänsä he käänsivät Raamatun muinaisslaavin kielelle, ja kehittivät kirjaimiston, joka on nykyisten kyrillisten aakkosten edeltäjä. Kyrilloksen mukaan nimettyä kirjaimistoa käytetään yhä edelleen Venäjällä ja Itä-Euroopassa.
  • 800-luvun lopulta on säilynyt Kairon profeettakoodeksi, joka sisältää VT:n Profeettatekstit hepreaksi.
  • 900-luvulta on Syyrian Aleppon mukaan nimetty Aleppon koodeksi, hepreankielinen VT:n käsikirjoitus, mutta siitä on tuhoutunut noin neljäsosa.
  • Juutalaisten oppineiden masoreettinen koulukunta (heprean sanasta masóret, traditio) 800-1000 jKr. suoritti Raamatun tekstien tarkistamisen ja kiteyttämisen siihen muotoon, joka on ohjeellinen juutalaisuudelle ja johon myös kristillisen kirkon viralliset raamatunkäännökset perustuvat, ja varusti heprealaisen konsonanttitekstin vokaalimerkeillä, jolloin niiden lukeminen helpottui. Masoreetit myös toimittivat jo 800-luvulla VT:n jaon jakeisiin. Tunnetuin masoreettinen käsikirjoitus, Codex Leningradensis (nyttemmin Codex Petroplitanus - sitä säilytetään Pietarissa) vuodelta 1008 tai 1009 jKr. on toiminut modernien raamatunkäännösten ja tieteellisten tekstilaitosten pohjatekstinä. Tämä on myös vanhin kokonainen hepreankielinen VT:n käsikirjoitus.
  • Noin vuonna 1175 Ranskan Lyonissa asunut varakas kauppias Pierre Valdes kääntyi kristityksi. Hän otti Jeesuksen sanat kirjaimellisesti ja luopui kaikesta omaisuudestaan. Valdon seuraajat, "valdolaiset", käänsivät Raamatun provensaalin kielelle - sekä luultavasti myös italiaksi, saksaksi, piemonten kielelle (jota puhuttiin Pohjois-Italiassa), sekä katalaaniksi (Koillis-Espanjan valtakieli).
  • Lukuihin Raamatun kirjat jaettiin vuonna 1205, jolloin Pariisin yliopiston professori, myöhemmin Canterburyn arkkipiispa, Stephen Langley käytti lukujakoa Vulgatassa. Siitä jako levisi myöhemmin muuallekin.
  • 1380-luvulla John Wycliffe (k.1384) - jonka paavi julisti harhaoppiseksi - käänsi ystäviensä avulla Raamatun englanniksi. Kopioita kiersi laajasti hänen seuraajiensa parissa, joita kutsuttiin Lollardeiksi. Heillä oli alempien luokkien suuri tuki ja vähitellen he liittyivät protestanttiseen liikehdintään Englannissa vahvistaen sitä. Wycliffen mielestä kaikki käytännöt, joita ei ollut Uudessa testamentissa, oli poistettava kirkosta. Hän oli Oxford-oppinut, joka uskoi, että sekä maallisten että kirkollisten auktoriteettien pitäisi seurata Kristuksen esimerkkiä, joka tuli palvelemaan, ei hyödyttämään itseään. Hän vastusti kummankin tyyppisten auktoriteettien kohtuuttomuuksia väärinä. Todellinen kirkko, hän sanoi, ei ole ruumiillistunut paavissa eikä piispoissa, vaan uskovien näkymättömässä ruumiissa, jotka on ennaltamäärätty pelastukseen. Hänen vaikuttavin opetuksensa koski hänen uskoaan että Raamatun pitäisi olla kansan käsissä, kielellä jota he ymmärtäisivät. Wycliffen käsitys Raamatun auktoriteetista ei ainoastaan uskon kysymyksissä vaan myös luonnollisen tiedon alueella (filosofisissa kysymyksissä) edusti biblisismiä ja johti fundamentalismiin. "Wycliffen Raamattu" kiellettiin vuonna 1408, mutta siitä tehtiin ja myytiin satoja jäljennöksiä. Noin 170 kpl on säilynyt meidän päiviimme saakka.
  • Gutenbergin Raamattu painettiin ensi kerran vuonna 1455. Useita on yhä olemassa. Lat. Raamattu oli luultavasti ensimmäinen suuri teos joka painettiin uudella kirjapainolla. Kirjapainotaito keksittiin uudelleen - kiinalaiset olivat näet painaneet kirjoja vuodesta 868 jKr. alkaen.
  • Wycliffen opetus oli vaikuttanut suuresti Jan Husiin, jota suorasukaisten näkemystensä vuoksi syytettiin harhaopista ja poltettiin viimein roviolla. Husin seuraajat ryhtyivät kääntämään Raamattua tshekiksi, ja tshekinkielinen UT julkaistiin vuonna 1475.
  • Heprealainen Raamattu niin ikään painettiin niin varhain kuin 1488 Italian Soncinossa erään Italian juutalaisten ryhmän toimesta.
  • 1516 nk. raamattuhumanismin keskeinen vaikuttaja Erasmus Rotterdaminlainen (1469-1536), alankomaalainen augustinolaismunkki, julkaisi kreikankielisen UT:n, joka herätti suurta innostusta: Raamatun alkukielisiä tekstejä ei tuolloin juuri tunnettu lännessä. Termi "humanisti" (umanista) tarkoitti yleisesti vain klassisen kirjallisuuden ja kielten opettajaa ilman sen kummempaa sisällöllistä latausta. Humanistien johtoajatus oli "Ad Fontes" - takaisin lähteille - eli takaisin antiikin kreikan ja heprean alkuperäisteksteihin. Erasmus halusi uudistaa kirkon ja arvosteli samoja epäkohtia kuin Luther. Uuden testamenttinsa esipuheessa hän toivoi, että maallikotkin voisivat lukea Pyhää sanaa omalla kielellään. Lutherin kanssa hän kuitenkin ajautui kiistaan ja vanhoilliset katoliset teologit syyttivät häntä siitä, että hän oli "muninut munan, josta Luther hautoi kanan". Ensimmäisen kreik. UT:n julkaiseminen todella valmisti näyttämön protestanttiselle reformaatiolle, joka alkoi seuraavana vuonna. Erasmuksen UT oli pohjana lukuisille uusille UT:n käännöksille eri Euroopan kielille.
  • Lutherin saksankielinen kreikankieliseen tekstiin perustuva Uuden Testamentin käännös ilmestyi 1522
  • Hollantilainen Jacob van Liesveldt julkaisi kansankielisen Raamatun Amsterdamissa v. 1526.
  • William Tyndale (1494-1536) on merkittävin englannin kielisen Raamatun kääntäjä. Jouduttuaan Saksaan maanpakoon hän käänsi UT:n kreikkalaisesta alkutekstistä. Sen painosta salakuljetettiin Englantiin vuonna 1526 viljasäkeissä ja kalalaatikoissa. Kuningas Henrik VIII määräsi ne poltettaviksi. Ennen kuin Tyndale ehti saada VT:n käännöksensa valmiiksi, hänet kavallettiin, pidätettiin ja poltettiin roviolla Belgiassa.
  • Lutherin saksankielinen Raamattu (ns. Deutsche Bibel, tai Luther-raamattu, "Luther-Bibel") ilmestyi 1534. Sen kieli on hyvin eläväistä ja sitä käytetään edelleen. Se on vaikuttanut paljon moderniin saksan kieleen. Siinä Lutherin määrittelemä UT:n kirjojen järjestys on säilynyt nykyaikaan asti. Martti Luther oppineine ystävineen oli yksi tunnetuimmista historiallisen raamatunselityksen tienraivaajista.
  • Jean Calvinin serkun Pierre Robert Olivétanin laatima ensimmäinen reformoitu ranskankielinen raamatunkäännös 1535.
  • Ensimmäisen painetun englanninkielisen Raamatun (1535) käänsi piispa Miles Coverdale.
  • 1543 reformoitu latinankielinen Zürichin Raamattu.
  • Mikael Agricolan suomenkielinen Uusi Testamentti kreikasta 1548.
  • Nykyisen jaejaon toi Uuteen testamenttiin pariisilainen kirjanpainaja Robert Stephanus vuonna 1560. Tulos ei ole yhtenäinen eikä looginenkaan, mutta sitä käytetään koko kristikunnassa siitä huolimatta. Kun jaenumerointi tuli käyttöön 1600-luvulla, voitiin "Raamattua selittää Raamatulla" viitteiden avulla.
  • King Jamesin ohella toinen aikakauden tärkeimmistä englanninkielisistä Raamatuista oli Geneven Raamattu 1560.
  • Ensimmäinen slaavilainen (=kirkkoslaavinkielinen) painettu Raamattu ilmestyi v. 1581. Se pohjautui pääosin v. 1499 käsikirjoitusraamattuun, joka oli ensim. kokonaiseksi koodeksiksi koottu kirkkoslaavinkielinen Raamattu. Kirja muodostettiin Vulgataa apuna käyttäen (kirjojen keskinäinen sijainti, jako lukuihin), ja useat VT:n kirjat on käännetty latinasta.
  • 1611 ilmestyi Kuningas Jaakon Raamatun käännös englanniksi (King James). Se kulkee myös nimellä Authorized Version. Useita muita engl. Raamattuja oli julkaistu hiljattain, mukaan lukien the Great Bible, the Bishop's Bible, Geneva Bible (jota Shakespeare käytti näytelmissään), mutta King James jonka panivat kokoon Englannin johtavat raamattuoppineet ja kielitieteilijät, oli niin menestyksekäs, että se oli englantia puhuvien protestanttien ylivoimainen suosikki yli 300 vuotta. Monille suunnille ja kirkkokunnille se on ainoa hyväksytty Raamatun käännös. Kuningas Jaakko I antoi version lopullisen toimitustyön sir Francis Baconille, joka oli kruununjuristi ja myöh. lordikansleri.
  • Koko Raamattu ilmestyi suomeksi vasta 1642 Tukholmassa, ns. Kuningatar Kristiinan Raamattu, joka on tunnetusti paljossa velkaa Lutherin Raamatun saksannokselle. Se oli valtavan kokoinen. Parhaisiin kappaleisiin liitettiin kuparipiirrosnimiöt. Siinä oli hakusanasto, jonka avulla opinkohtien perusteita voitiin etsiä Raamatusta. Tämä hakemisto säilyi uudistetussa muodossaan v. 1758 painoksesta lähtien kaikissa suomalaisissa Biblian painoksissa ja useimmissa perheraamatuissakin meidän aikaamme asti. Ensim. Raamattua  painettiin 1200 kpl, josta Suomeen lähetettiin n. 800, sitomattomina; paremmat sidotut annettiin Ruotsissa valtion korkeimmille virkamiehille. 40 kpl lähetettiin Inkeriin ja kolmisenkymmentä Lappiin, Viroon, Liivinmaalle, Saksaan ja Hollantiin. Loput jäivät Ruotsiin. Turun piispa Isaacus Rothovius joutui tuomiokapitulin säestyksellä vaatimalla vaatimaan seurakuntia hankkimaan sen sakon uhalla. 1645 piispa pyysi lisää Turun tuomiokirkon tarpeisiin ja saatiinkin vielä 190 kpl. Raamatun hinta oli erittäin korkea.
  • Vuoden 1685 Raamattu oli Paimion rovastin Henricus Florinuksen (1633-1705) toimittama, ns. Sotaraamattu, edeltäjäänsä merkittävästi pienempi, eri tavoin karsittu laitos; tilan säästämiseksi mm. kuvat ja lukujen sisältökuvaukset oli jätetty pois. Sotaretkille tarvittiin Raamattuja, jotka kuljetettaessa olisivat mahdollisimman kevyitä ja tilaa säästäviä.
  • Vuosina 1711-1728 ilmestyi useina niteinä Johannes Gezelius vanhemman, Johannes Gezelius nuoremman ja Johannes Gezelius nuorimman suurtyö, ruotsinkielinen raamatunselitysteos, joka sisälsi noin 1400 tiheää kaksipalstaista suurta sivua.
  • Slaavilaisen Raamatun v. 1751 painos, ns. Keisarinna Elisabetin Raamattu, on kaikkien slaavilaisten ortodoksisten kirkkojen ohjeellinen Raamattu.
  • Pöytyän kirkkoherra Anders Lizelius toimitti v. 1758 ja 1776 Raamatut, ja hänen työhönsä pohjautui myös 1777 Tallinnassa (Räävelissä) painettu ns. Räävelin Raamattu. Se oli tarkoitettu niille Itä-Suomen seurakunnille, jotka olivat Ruotsin sotien aikana 1700-luvulla jääneet Venäjän vallan alle.
  • Toinen raamatunkäännös suomeksi 1776 oli laajalle levinnyt. 1800-luvulla sitä painettiin kymmeniä tuhansia kappaleita. Koko kansan kirja Raamatusta tulikin vasta 1800-luvulla, jolloin perustettiin Suomen Pipliaseura (1812) englantilaisen esikuvan mukaan, tavoitteena saada Raamattu jokaiseen kotiin. Seuran perustamisen aikoihin sitä oli tuskin joka kymmenennessä kodissa. Vuoden 1776 raamatunkäännös, Vanha Biblia, tuli Suomen 1800-luvun herätysliikkeille rakkaaksi. Rukoilevaisuuden perinteisempi siipi ja osa lestadiolaisuutta käyttävät sitä vieläkin ja  pitävät tänäkin päivänä tätä käännöstä muita, myöhempiä käännöksiä parempana. Tämä Raamattu sisälsi Martti Lutherin esipuheet. Lestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on jatkuvasti julkaistu v. 1776 Raamattuun perustuvia, oikeinkirjoitukseltaan kevyesti korjailtuja raamattuversioita, joihin ovat sisältyneet myös apokryfikirjat.
  • 1800-luvun alkupuolella tieteellinen Raamatun tutkiminen eli eksegetiikka kehittyi nopeasti ja loi uusia tutkimusmenetelmiä. Allegorista luentaa hyödyntävä hengellinen eksegetiikka väistyi 1200-luvun yliopistollisen skolastiikan myötä ja koki erityisen vakavan kolhun 1500-luvulla uskonpuhdistuksen aikana. 1800-luvulla kehittyneen historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen myötä se hautautui perusteellisesti.
  • Vuonna 1859 ilmestyi A.W. Ingmanin toimittama ns. Koetus-Raamattu, joka oli ensimmäinen viralliseen toimeksiantoon pohjautuva yritys Raamatun kielen korjaamiseksi.
  • Venäjän ortodoksisen kirkon virallinen venäjänkielinen Raamattu, nk. Synodaalikäännös 1876.
  • Suomessa toimivat Gideonit eli kristilliset kauppamatkustajat alkoivat vuodesta 1908 lähtien tuoda hotellien ja matkustajakotien huoneisiin Uutta testamenttia. Näin syntyneen tavan mukaisesti hotellit hankkivat yhä edelleen lähes sataprosenttisesti kaikkiin huoneisiin Uuden testamentin.
  • Suomalaisen kirjallisuuden kehittyessä 1700-luvun lopulta lähtien alkoi raamatunsuomennosten kielen jälkeenjääneisyys käydä yhä ilmeisemmäksi. Myös 1800-luvun alussa maassamme käynnistynyt ponnekas raamatunlevitystyö edellytti Raamatun kielen ja oikeinkirjoituksen ajanmukaistamista. Kolmas raamatunkäännös suomeksi 1933 ja 1938. Sitä työstettiin lähes sata vuotta, siksi se oli kuin vanhana syntynyt.
  • 1945 koptinkielisenä käännöksenä löytynyt Tuomaan evankeliumi on synnyttänyt UT:n ulkopuolisista evankeliumeista eniten keskustelua ja herättänyt kiinnostusta uutena mahdollisena lähteenä Jeesus-tutkimukselle. Siihen sisältyy 114 Jeesuksen lauselmaa; osalla on rinnakkaiskohtansa UT:ssa. Osa on ennen tuntemattomia. Erityisesti monet vertaukset ovat kiinnittäneet tutkijoiden huomion, sillä niistä näyttää puuttuvan UT:n evankeliumien toimitustyössä syntyneitä tyypillisiä piirteitä ja myöhempiä selityksiä. Jotkin uudet Jeesus-tutkimukset panevat paljon painoa Tuomaalle, arvellen sen sisältävän joitakin historiallisesti luotettavia tiedonantoja Jeesuksesta, toiset sivuuttavat sen tyystin. Sen teologia ei välttämättä ole sen gnostilaisempaa tai myöhäisempää kuin Johanneksen evankeliumin. Johanneksen ja Tuomaan evankeliumeilla on läheisiä kosketuskohtia.
  • Tuoreimmat merkittävät Raamatun käsikirjoituslöydöt tehtiin Kuolleenmeren läheltä Qumranista vuosina 1947-1956. Ne piilotti luoliin Qumranissa asunut uskonnollinen yhteisö vuonna 68 jKr., jolloin yhteisö tuhoutui juutalaissodan melskeissä, ja löydetyt käsikirjoitukset ovat noin vuodelta 100 eKr. Qumranin tekstit sisältävät paitsi runsaasti yhdyskunnan omaa kirjallisuutta myös suurempia tai pienempiä katkelmia kaikista muista VT:n kirjoista paitsi Esterin kirjasta. Qumranin teksteissä merkittävä uusi aluevaltaus olivat peserit eli VT:n kirjojen selitysteokset, jotka rakenteeltaan muistuttavat paljon nykyajankin kommentaareja. Pesereitä laadittiin yleensä vain profeettakirjoihin ja psalmeihin. Käsikirjoitukset ovat erittäin tärkeitä VT:n tekstihistorian tutkimukselle. Qumranin tekstit ovat muuttaneet merkittävästi kuvaamme ajanlaskun alun juutalaisuudesta, ja paljastaneet sen ajateltua monimuotoisemmaksi uskonnoksi, jonka puitteisiin Jeesus-liikekin mahtui. Löydetyistä käsikirjoituksista vain kymmenkunta on säilynyt kokonaisina tai lähes kokonaisina; suurin osa yli 900 heprean- ja arameankielisestä käsikirjoituksesta koostuu enemmän tai vähemmän irrallisista fragmenteista, joiden sijoittaminen käsikirjoituksen kokonaisuuteen ei ole useinkaan varmaa. Noin kaksisataa on VT:n kirjojen käsikirjoituksia, ja joistakin kirjoista on kopioita useita kymmeniä. Merkittävimpiä kirjoja kopiomäärän perusteella olivat Psalmien kirja (36 kopiota), 5. Mooseksen kirja (30 kopiota) ja Jesajan kirja (21 kopiota). Nämä ovat myös Uudessa testamentissa eniten siteeratut VT:n kirjat. Koko julkaisutyö on saatu päätökseen vasta 2000-luvulla. Se että suuri osa Qumranin teksteistä pitkään pysyi julkaisematta, ei johtunut Vatikaanin väitetystä yrityksestä salata tietoa, vaan tutkijaklikin raadollisesta kunnianhimosta - ei haluttu päästää toisia omalle reviirille. Kaikki tekstit ovat nyt julkisia, mutta suuria sensaatioita ei ole näköpiirissä.
  • 1952 julkaistu The Revised Standard Version oli ensimmäinen engl. raamatunkäännös sitten King Jamesin, joka saavutti laajan yleisen hyväksynnän ja vuosisadan loppuun mennessä kymmeniä uusia raamatunkäännöksiä englanniksi oli painettu.
  • Ekumeeninen käännös, The New Revised Standard Version Bible (1989) sisältää laajimman kokoelman deuterokanonisia kirjoja. Se on englantilaisen kielimaailman arvostetuimpiin kuuluva raamatunkäännös. Se kiertää ilmaukset he ja him mahdollisuuksien mukaan jollakin inklusiivisella, molemmat sukupuolet sisältävällä ilmaisulla. UT:ssa usein esiintyvä puhuttelusana "veljet" saa rinnalleen ilmauksen "sisaret", ja alaviitteessä kerrotaan, että alkukielisessä tekstissä on vain sana adelfos, veli.
  • Neljäs raamatunkäännös suomeksi 1992. Nimet on pyritty palauttamaan lähemmäs alkuperäisiä seemiläisiä muotojaan. Beettyluan sijaan esiintyy nyt Bait-Ilaja, Esaias on palautettu Jesajaksi, Mardokai on Mordokai jne. Järjestelmää mutkistavat kuitenkin vakiintuneet nimimuodot, kuten Juudas Makkabilainen, Aaron ja Judit, ja toisaalta monet nimet ovat seemiläisen asunsa puolesta epävarmoja tai moniselitteisiä. Termillä kirkkoraamattu tarkoitetaan Suomen ev.lut. kirkon virallista statusta nauttivaa kokoraamatun suomennosta. Nimitys "vanha kirkkoraamattu" viittaa perinteisesti v. 1776 Raamattuun. Myöhemmistä kirkkoraamatuistsa on syytä selvyyden vuoksi käyttää ilmauksia "vuoden 1938 kirkkoraamattu" ja "vuoden 1992 kirkkoraamattu."
  • VT:n Apokryfikirjoista on 2000-luvulla ilmestynyt uusi suomennos. Ne karsittiin Raamatusta monissa Euroopan protestanttisissa maissa 1800-luvun alkupuolella, myös Suomessa, vaikka ne sitä ennen sisältyivät kaikkiin suomalaisiin Raamattuihin.

Raamatun käsikirjoitukset ja käännökset

Raamattu (kreik. grammata, Kirjoitukset) on tullut suomenkieleen itäisenä lainasanana ortodoksisen kirkon välityksellä. Biblia (lat. kirjat) on lainasanana useissa Euroopan kielissä. Tämäkin sana tulee alkuaan kreikasta. Raamattu ei ole kirja, vaan tuhannen vuoden aikana syntynyt kirjasto. Testamentti (lat. testamentum) merkitsee liittoa. Vanha testamentti viittaa Jumalan Mooseksen kanssa Siinain vuorella tekemään "vanhaan liittoon"; Uusi testamentti taas viittaa Jeesuksen opetuslastensa kanssa viimeisellä ehtoollisella tekemään "uuteen liittoon." Jo profeetta Jeremia 600-luvulla eKr. puhui uudesta liitosta, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa (Jer.31:31). Tämä liitto ei olisi samanlainen kuin aiemmat, jotka Israelin kansa oli rikkonut. Jumalan laki kirjoitetaan ihmisten sydämiin ja synnit annetaan anteeksi. Uudessa testamentissa Heprealaiskirjeen kirjoittaja yhdisti uuden liiton alkamisen Kristuksen kuolemaan ja uhriin (Hepr.8-9). Hän vertasi liittoa myös testamenttiin, joka astuu voimaan vasta tekijän kuoltua (9:16-17). Jo Paavali puhui "vanhan liiton kirjoituksista" (2 Kor.3:14), vaikka hänellä ei vielä "uuden liiton kirjoituksia" ollutkaan eikä Vanha testamentti ollut valmis kokoelma.

"Liitto" on vakiintunut käännös heprean kielen sanasta b'rit, joka yleensä tulkitaan sopimukseksi. Kreikan kielessä se käännettiin "sopimukseksi" tai "testamentiksi" (diathéké). Liitto edellyttää tíettyä tasa-arvoa: puolisot sitoutuvat toisiinsa molemminpuolisessa antaumuksessa.

"Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella." (Ps.8:5-6)

Mitään alkuperäistä Raamatun käsikirjoitusta ei ole olemassa, on vain kopioiden kopioita. Kopioijat ovat tehneet tekstiin tarkoituksella pieniä muutoksia ja myös kopiointivirheitä on tapahtunut. Raamatun kirjoja on myös toimitettu moneen kertaan. Uudet kirjoittajat ovat jatkaneet kertomusta ja lisänneet siihen selityksiä, kunnes kertomuksesta on tullut sellainen kuin se on nyt. Kaikissa tapauksissa saumakohtia ei ole onnistuttu häivyttämään, vaan kertomukseen on jäänyt katkoksia, epäjohdonmukaisuuksia ja tarpeetonta toistoa. Esim. Abrahamin poika Ismael on kolmentoista, kun hänet ympärileikataan, mutta kun hänet karkotetaan äitinsä kanssa heimon parista kolme vuotta myöhemmin, hän on pikkulapsi, joka Abrahamin on nostettava äitinsä selkään. Meillä on tapana ajatella, että kirjurit yksinkertaisesti kopioivat tekstin, joka oli heidän edessään, mutta kirjureilla oli usein paljon enemmän tekemistä tekstin kehityksen kanssa, etenkin - mutta ei pelkästään - kun kopioitava teksti ei vielä ollut saavuttanut kanonista statusta. Jollain tapaa, kun tekstiä pidettiin auktoritatiivisena, se oli alttiimpi tietyn tyyppisille muokkauksille, kuten selittäville lisäyksille, harmonisoimiselle ja teologisille korjauksille. Joskus kirjurit lisäsivät jotain asiaa selventävää ainesta oman aikansa yleisölle. Esim. 1 Sam. 9:9 on sellainen selvennys. Kun tekstiä alettiin pitää auktoritatiivisena, kohtia, joita kirjurit pitivät teologisesti hankalina, muokattiin joskus. Esim. Tuom.18:30 nimi "Mooses" on muutettu "Manasseksi" (myös suomeksi 1938 käännöksessä) tarkoituksena suojella yhden Israelin suurimman persoonallisuuden muistoa. Job 2:9 masoreettisessa tekstissä Jobin vaimo kehottaa häntä "siunaamaan Jumalaa ja kuolemaan pois", mutta Septuaginta säilyttää alkuperäisen "kiroa Jumalaa..." Samoin 1 Sam.3:13 Eelin poikia arvostellaan "itsensä halventamisesta", jossa ei ole järkeä; alkuperäisessä tekstissä "Jumalan halventamisesta" - yhden kirjaimen ero hepreassa. UT:ssa Herran rukouksen loppu, Mt.6:13, "Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta", on lisäys alkuperäiseen tekstiin. Johanneksen evankeliumi päättyi alunperin kohtaan 20:31, mutta kirjoittajan kuoleman jälkeen hänen seuraajansa lisäsivät luvun 21.

Huolellisenkin kirjurin silmä saattoi hypätä sanan yli tai lipsahtaa seuraavalle riville. Kun sanavälejä ei tunnettu, tavut saattoivat mennä sekaisin. Epäselvä käsiala tuotti vääriä kirjaimia. Vanhaa käännöstä lukiessa törmää puuttuviin jakeisiin kuten Apt.8:37. Jakeet numeroitiin keskiajalla, ja myöhemmin huomattiin, että jotkut niistä olivat selviä lisäyksiä. Ne ovat siis kopioijan tuotetta, eivät alkuperäistä Raamattua. Nykyään ne ovat mukana hakasulkeissa. Pääosa käsikirjoitusten välisistä eroista muodostuu harmittomista pikkusanoista tai teknisistä virheistä. Joskus tekstin merkitys on kuitenkin muuttunut päinvastaiseksi, jopa tärkeissä kohdin. Paavali opasti korinttilaisia hoitamaan jumalanpalveluksensa asiallisesti. Mutta mitä hän nyt sanookaan ohjeidensa jälkeen? Aiemmin viesti oli leppoisa: "Jos joku ei tätä ymmärrä, olkoon ymmärtämättä", 1 Kor.14:38. Nykyinen 1992 suomennos on toista maata: "Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä." Syy muutokseen ei ole kääntäjien kiristyneessä linjassa vaan siinä, että alkuperäinen teksti tunnetaan nyt paremmin. Parin kirjaimen heitto kreikan kielessä oli aiemmin kääntänyt Paavalin ajatuksen nurin päin.

Paavalin luottokirjuri Tertius tekstasi näin: "Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meidän pitäisi pyrkiä rauhaan Jumalan kanssa", Room.5:1. Kirkkoraamattu ei sano näin, sillä se on tehty korjatusta alkutekstistä. Pian Tertiuksen kömmähdys nimittäin havaittiin. Kun yhden kreikkalaisen sanan pitkä oo eli o-mega vaihdetaan lyhyeksi o-mikroniksi, merkitys muuttuu: "Meillä on rauha Jumalan kanssa." Tuohon aikaan kuten nykyäänkin kreikan pitkä ja lyhyt oo äännettiin samalla tavalla. Tertius siis kuuli väärin. Hänen kirjoituksensa poikkeaa niin paljon Paavalin muusta ajattelusta, että apostoli ei ole voinut sanoa niin.

Vanhimmatkin käytössä olevat VT:n käsikirjoitukset poikkeavat toisistaan ja nekin edustavat vuosisatoja kestäneen prosessin loppuvaihetta. Raamatun yhtä ainoaa alkutekstiä ei ole mahdollista rekonstruoida. Esim. Jeremian ja Samuelin kirjoista on ollut liikkeellä samanaikaisesti paljonkin toisistaan poikkeavia versioita. Erot ovat niin mittavia, että yhtenäistä alkutekstiä ei ole edes yritetty ehdottaa. Paikoin kieli on niin turmeltunutta, että kääntäjien on täytynyt turvautua mielikuvitukseen, esim. Ps.110:3. Raamatunkäännöksen pohjana oleva alkuteksti on tutkijoiden työhön perustuva kompromissi. Sen tarkka sanamuoto vaihtelee tekstilaitoksesta toiseen. Vaikka kirjojen kokoelma ja järjestyskin olisivat samoja, niiden teksti ei sitä silti välttämättä ole. Kaikki kun eivät käytä samaa Yhtyneiden raamattuseurojen tekstiä, joka sekin tapaa tarkentua kriittisestä tekstilaitoksesta toiseen. "Alkuteksti" pysyy uusien löytöjen myötä karttuvana käsikirjoitusmassana, jonka työstäminen tutkijoiden käyttämiksi kriittisiksi tekstilaitoksiksi vaatii asiantuntijoiden jatkuvaa huolellista työtä. Ensimmäinen edellytys tekstin ymmärtämiseksi on yhä kielitaito. Kristillisen Raamatun sanamuotoa ei ole kirkon historian aikana koskaan vahvistettu. VT on muinaisen Lähi-idän kirjallisuutta, ja sen eri tyyppiset kirjalliset muodot vastaavat muualta samasta kulttuuripiiristä tunnettuja kirjallisuudenlajeja. Esim. sen käskyt ja määräykset ovat useissa tapauksissa rinnakkaisia mesopotamialaisten lakien kanssa. Meille on säilynyt noin 5000 käsin kopioitua katkelmaa Uudesta testamentista. Evankeliumeista on säilynyt noin 2500 vanhaa kreikkalaista käsikirjoitusta, joista yli 40 on runsaan tuhannen vuoden takaa.

Tavallisesti vaikeampaa lukutapaa pidetään alkuperäisenä. On helpompi ymmärtää, että kopioitsija tekee vaikeaselkoisesta ymmärrettävämpää tai teologisesti haasteellisesta teologisesti helpompaa kuin toisin päin.

Kirjoitukset kopioitiin käsin kääröihin, joiden pituus vaihteli muutamista kymmenistä senteistä moniin metreihin. Yhdessä käsikirjoitusrullassa oli yleensä yksi kirja, tosin joskus joitakin kirjoja oli kopioitu samaan kääröön. Kaikkien Vanhan testamentin kirjojen kääröt olisivat yhdessä vieneet suuren tilan.

Uuden testamentin tekstejä kopioitiin alun perin kalliille, lehdistä liimatulle papyrukselle, joka ei kestä yhtä hyvin aikaa ja kulutusta kuin hintavampi nahkainen pergamentti (joka kesti liiankin hyvin: vanha teksti saatettiin raaputtaa pois ja kirjoittaa päälle jotakin muuta); päällimmäinen kerros putosi helposti pois. Suurin osa varhaisista käsikirjoituskatkelmista onkin säilynyt ainoastaan Egyptin kuivassa ilmastossa. Kreikankielinen teksti kirjoitettiin yhteen pötköön ilman välimerkkejä ja sanavälejä; lukijan tehtävä oli päätellä, missä virke loppuu ja uusi alkaa. Suurilla kirjaimilla (Majuskelit) kirjoitettu Koodeksi, lat. codex tai caudex, "puunrunko", on varhaisin kirjamuoto ja muodostaa toisen tärkeän käsikirjoitustyypin. Todennäköisesti kristityt luopuivat ensimmäisinä kirjakääröjen käytöstä toisella vuosisadalla. Kirjakääröformaatti asettaa luonnollisesti rajoituksensa tekstin pituudelle, mutta koodeksiformaatti helpotti pitempien tekstien sitomista yhteen ja jopa useiden tekstien kokoamista yhdeksi fyysiseksi yksiköksi, yhdeksi nidokseksi. 300-luvulla saatiin koodeksi hyödyntävän kirjanvalmistusteknologian avulla sisällytettyä kaikki kristittyjen Raamatun kirjat yhdeksi ainoaksi suureksi kirjaksi. Voimme puhua Vanhasta testamentista kirjakokoelmana, kun sitä alettiin kopioida koodeksin muotoon kristillisellä ajalla.

Pienillä kirjaimilla (minuskelit) kirjoitetut käsikirjoitukset ovat myöhäisempiä kuin papyrukset ja majuskelikäsikirjoitukset mutta niitä käytetään myös tekstien rekonstruoinnissa.

Noin kerran vuosisadassa on tarvetta laatia kokonaan uusi käännös, koska puhuttu kieli ja oikeinkirjoitus muuttuu. Etenkin vanhemmat raamatunlukijat pitäytyvät mieluummin vanhaan käännökseen kuin ryhtyvät käyttämään uutta. Vanhan käännöksen sanamuoto on heille kaikesta epäselvyydestään huolimatta keskeinen osa sitä perspektiiviä, josta he ovat tottuneet katselemaan maailmaa. Tästä syystä uskonnollisten tekstien kielen ajanmukaistaminen kohtaa aina suurta vastarintaa. Luultavasti yli 90 % kaikkien aikojen kristityistä on tähän päivään mennessä ollut lukutaidottomia ihmisiä. Sana on tavoittanut heidät muiden kanavien kuin omakohtaisesti luetun Raamatun sanan välityksellä. On arvioitu, että Jeesuksen aikaan noin 95-97% Palestiinan väestöstä ei osannut lukea.

Jeesuksen ajasta kirjapainotaidon keksimiseen saakka Raamattu oli käänetty 33 kielelle. 300 käännöstä on joutunut pois käytännöstä siksi, että ao. kieli on kuollut. Käännökseen tulee helposti mukaan asioita, tulkintoja ja yksityiskohtia, joita tarkkaan ottaen ei ole alkutekstissä. Toisaalta käännöksessä menetetään usein osa siitä informaatiosta, mikä esimerkiksi sisältyy tiettyihin termeihin ja niiden käyttöön eri kirjoissa. Käännös on aina myös tulkintaa. Sanatarkkaa käännöstä ei ole olemassakaan. Merkitykset vaihtelevat ajasta ja kulttuurista toiseen. Esimerkiksi Behemot ja Leviatan (Job 3:8; 40:15-41:26) on vuoden 1992 Raamatun suomennoksessa käännetty virtahevoksi ja krokotiiliksi. Monen muun kieliset käännökset Versio Vulgatasta King Jamesiin ja saksalaisesta Luther-raamatusta ruotsinnokseen pysyvät uskollisina alkutekstille tarjoamatta arkisia luonnontieteellisiä tulkintoja.

Vanha 1930-luvun käännös on lähempänä alkutekstiä. Sitä lukee hitaammin, kuin ajaisi vanhaa maalaistietä. Mutta matkan varrella pysähtyy ihmettelemään kaikenlaista. Etsivä löytää yllättäviä aarteita. Uusi 1990-luvun käännös on ymmärrettävämpi. Niinpä sitä lukee kevyemmin, kuin ajaisi uutta leveäkaistatietä. Matka taittuu, mutta moni yksityiskohta jää huomaamatta. Menneiden vuosisatojen käännökset ovat kuin kärrypolkuja. Uusi raamatunkäännöksemme on tehty dynaamisella periaatteella. Tärkeintä on välittää tekstin ajatus, ei niinkään kääntää yksittäisiä sanoja. Tällä tavoin kirjoja tai vaikkapa elokuvien vuorosanoja nykyään käännetään. Ongelmana on, että lukija joutuu etäämmälle siitä mitä vaikkapa Jeesus tai Paavali sanoivat. Hän joutuu luottamaan yhä enemmän siihen, miten kääntäjä heitä tulkitsee. Vanha, tarkempi käännösperiaate sallii helpommin vaihtoehtoiset tulkinnat. Myös käsitteet pysyvät samoina, kun vaikkapa "vanhurskaus" on käännetty aina samoin. Uudessa käännöksessä sitä korvaa monta eri sanaa tilanteesta riippuen. Nyttemmin raamatunkääntäjät ovatkin jo luopumassa tästä käännösperiaatteesta. Vanhan käännöksen kiusallinen piirre oli 30-luvun pyrkimys ylevään "raamattusuomeen", vaikka alkuteksti olisi puhekieltä. Tuolla tavoin puhuivat Tauno Palo ja Ansa Ikonen! Uuden käännöksen etu on, että raamatuntutkimus on edistynyt monella alalla. Käytössä on parempi alkuteksti: esimerkiksi Herran kärsivä palvelija näkee nyt "valon", Jes.53:11, kun vanha käännös joutui puutteellisen pohjatekstin vuoksi arvaamaan ympäripyöreästi "sen". Uusi käännös on paikoin vanhaa tarkempi, ja tämä on myös hengellisesti tärkeää. Vanhan mukaan usko on "luja luottamus" ja "ojentautuminen", Hepr.11:1, eli jonkinlaista ihmisen suoritusta. Uusi kääntää oikein: "sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä."

Kun lukee Raamattua läpi tai haluaa saada yleiskuvan vaikkapa Mooseksen kirjoista, uusi käännös on paikallaan. Kun sanaa tutkitaan tarkkaan ja rauhassa esimerkiksi raamattupiirissä, olisi hyvä käyttää molempia rinnakkain. Vielä parempi on ottaa rinnalle vieraita kieliä, joita sattuu hallitsemaan edes vähän. Englantilainen, ruotsalainen tai ranskalainen käännös voi nostaa rikkaasta tekstistä esiin näkökulmia, joita kumpikaan suomalainen ei ole tavoittanut. Tuttu kertomus alkaa elää uudella tavalla kun sitä lukee toisella kielellä.

Usein edelleenkin Raamattu on ensimmäinen kirjallinen teos, joka tietyn kansan tai heimon kielellä kirjoitetaan. Samalla usein kirjoitetaan tuon kielen kielioppi ja luodaan kirjakieli. Todennäköisesti esim. Armenian ja Georgian kirjaimistot luotiin, jotta Raamattu voitiin kääntää molemmille näille kielille. Raamattu on maailman eniten myyty ja laajimmalle levinnyt kirja. Se on käännetty useammalle kielelle kuin mikään muu kirja. Raamatussa on 1189 lukua ja n. 600 000 sanaa. Joku on laskenut, että Raamatussa on 30 000 Jumalan lupausta. Pisin jae lienee Esterin kirjan 8:9. Vanhan testamentin ja koko Raamatun lyhin jae on 2 Moos.20:13 ("Älä tapa").

Vaihtelevat käsitykset Raamatusta

Elämänkokemukset ja ennakkoehdot muokkaavat käsitystä Raamatusta: oma kirkollinen traditio ja sen suhde Raamatun auktoriteettiin, se miten oma arkiteologia mahdollisesti poikkeaa tästä, se miten seurakuntani/kirkkoni käytännössä toteuttaa Raamatun sanomaa, etninen taustani ja sen tuoma kulttuurivaikutus, sukupuolen ja sosiaaliluokan vaikutus, koulutustaso, ympäristössä vallitsevat sosiaaliset ongelmat, oma ja lähiympäristön vallitseva poliittinen kanta, altistuminen useammalle kuin yhdelle tavalle tulkita Raamattua, se mitä raamatunkäännöstä käytän, se minkä kustantajan kirjoja luen, suhteeni akateemiseen raamatuntutkimukseen, perheen vaikutus, elämänkriisit, jotka ovat muuttaneet käsitystäni Raamatusta tai vaikuttaneet siihen, mikä on Raamatun rooli hengellisessä tietoisuudessani ja jumalasuhteessani ja miten tämä hengellinen aspekti yhdistyy muihin tulkintatapoihini.

Monissa tapauksissa Raamatun yksittäisiä ohjeita tai käskyjä on konkreettisesti sovellettu elämään - avioero on kielletty, jotkut ovat luopuneet omaisuudestaan, toiset kieltäytyneet asepalveluksesta. Vaikeammin määriteltäviä ovat yleisluontoiset vaikutukset ihmisten arvo- ja ajatusmaailmaan. Raamatusta nousevilla moraalisilla arvoilla (lähimmäisen rakkaus) ja uskonnollisilla käsityksillä (usko tuonpuoleiseen elämään) on ollut syvällinen vaikutus. Vielä vaikeammin arvioitavissa ovat Raamatun eri kohtien vaikutukset ihmisten tunne-elämään. Raamatusta on saatu rohkaisua, luottamusta ja toivoa. Mutta kirja on myös synnyttänyt pelkoa (uhkaukset helvetistä) ja epätoivoa (puhe synnistä Pyhää Henkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi). Raamatun henkilö tai tapaus on usein toiminut samaistuskohteena tai toimintamallina. "Valittu kansa" on ollut mallina monen kansan toimille; hallitsijat ovat samaistaneet itsensä Israelin kuninkaisiin. John Wesley (metodismin perustaja) samaisti itsensä milloin Ateenassa uudessa ympäristössä saarnaavaan Paavaliin, milloin kaiken jättäneeseen Pietariin tai kuningas Ahabin väärin kohtelemaan Nabotiin. Munkkien mallina oli Kristuksen elämä. Raamatun marttyyrien esikuva on rohkaissut ihmisiä vainotilanteissa ja lukemattomat ovat ahdingoissaan samaistuneet psalmien laulajiin saaden lohdutusta näiden rukouksista. Raamattu on kristinuskon sydämessä ja keskuksessa. Aina kun kristinuskon harjoitus ja usko on institutionalisoitunut tai perinteen kuristuksessa, uudet uskovat ovat palanneet Kristuksen opetuksiin ja tuore elämän aalto on noussut.

Aramea ja heprea

Aramea ja heprea näyttävät kehittyneen samoihin aikoihin, n. 1200 eKr., sellaisten nomadiheimojen parissa, jotka siirtyivät Arabian aavikolta hedelmällisen puolikuun alueelle. Aramean ja heprean kielten välinen ero on samantapainen kuin suomen ja viron (tai saksan ja ruotsin) ero. Kristinusko syntyi arameaa puhuvien ihmisten parissa. Aramea, Persian imperiumin virkakieli, alkoi 700-luvulta eKr. lähtien syrjäyttää yleiskielenä akkadin kielen, joka oli kiilakirjoitusta eli nuolenpääkirjoitusta. Aramea oli Mesopotamian yleiskieli Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana (586-539 eKr.) ja maanpakolaisuudesta Babyloniassa oli myös se seuraus, että aramea alkoi vallata heprealta sijaa juutalaisten puhekielenä. Persialaisajalta lähtien (500-300-luvuilta eKr.) se oli vähitellen syrjäyttänyt heprean Palestiinan ja Babylonian juutalaisten puhekielenä, Galileassa ja Samariassa ilmeisesti jo 300-luvulla eKr., ja hellenistisellä kaudella siitä oli tullut katukieli kaikkialla Lähi-idässä. Etelämpänä Juudeassa arameasta tuli samaten yleisesti osattu kieli, mutta sen riinnalla klassinen eli Raamatun heprea muuntui - osittain juuri aramean vaikutuksen takia - kielimuodoksi, jota useimmiten kutsutaan Mishnan hepreaksi. Aramea levisi ja kehittyi ja siitä tuli suurten kauppakaupunkien Petran ja Palmyran äidinkieli. Palestiinassa hepreankieli kangistui pyhäksi kirjakieleksi jo ennen Jerusalemin hävitystä 586 eKr. - Jerusalemin johtomiehet osasivat arameaa jo Sanheribin uhatessa kaupunkia v. 701 eKr. (ks. Jes.36:11, 2 Kun.18:26) - ja  synagogissakin heprealaisen tekstin luentaa tulkittiin arameaksi, jotta kansa olisi ymmärtänyt. Raamatun ajan lopulla Israelin juutalaiset puhuivat arameaa mutta rukoilivat hepreaksi, joka pysyi yksinomaan rukous- ja tutkistelukielenä.

Jeesuksen ajan tienoilla Raamatusta alettiin laatia kirjallista arameankielistä käännöstä, jota nimitettiin Targumiksi. Kääntäjät ottivat vapauden lisätä tekstiin ylimääräisiä sanoja yrittäessään selittää, miten he hepreankielisen tekstin ymmärsivät. Varhaisimmat tuntemamme aramealaiset raamatunkäännökset eli targumit sisältyvät Qumranin käsikirjoituslöytöihin (osia Jobin kirjasta ja kolmannesta Mooseksen kirjasta). Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset oppineet osasivat hepreaa, maalaiset sen sijaan puhuivat arameaa. Foinikian rannikolla puhuttiin edelleen foinikian kieltä. Genesaretinjärven ympäristössä käytettiin syyriaa. Kreikkalaisissa kaupungeissa puhuttiin luonnollisesti kreikkaa, ja etelän heimot puhuivat arabiaa. Hallituksen virkamiehet osasivat latinaa. Juutalaisen kapinajohtajan Simeon Bar-Kokhban kirjeet 130-luvulta jKr. todistavat elävästä kolmikielisyydestä (Mishnan heprea, aramea, kreikka) ainakin tuon ajan Palestiinassa. Lähi-idän juutalaisten parissa aramea säilyi eri muodoissaan sekä puheen että kirjallisuuden kielenä vuoden 900 paikkeille saakka, jolloin se puolestaan joutui arabian syrjäyttämäksi. Arabiankielinen kristikunta sai alkunsa helluntaina, kun jotkut läsnäolevista kuulivat Pietarin saarnaavan arabiaksi. Islamin nousun myötä arabiasta tuli vähitellen kaikkien idän kristittyjen pääasiallinen teologinen kieli.

Juutalaisuudelle keskeinen Babylonian Talmud on kirjoitettu pääosin arameaksi ja sama koskee myös Palestiinan Talmudia ja suurta määrää varhaisia raamatunselityksiä ja juutalaisuuden käytännöllistä toteutusta käsitteleviä teoksia (midrash ja halakha). Aramean taidon hankkiminen on näistä syistä johtuen ollut aina osa juutalaista oppineisuutta, ja vielä aramean kuoltua puhekielenä sitä on käytetty eräänlaisena oppineena "latinana" mm. mystisen kirjallisuuden harrastajien parissa. Arameankielisiä ilmauksia on jatkuvasti lainattu hepreaan, jossa niillä on usein hienostuneen kielenkäytön leima.

Aramea säilyi kirkon kielenä Syyrian alueella, jonne syntyi kukoistava syyriankielinen kristillinen kirkko. Syyria on aramean murre, joka läheisesti muistuttaa Jeesuksen ja apostolien puhumaa kieltä. Ehkä siksi syyrialaiselle kristillisyydelle antaa leimansa sen läheinen yhteys kirkon juutalaisiin juuriin. Syyriankielisen Raamatun eli Peshittan VT on mielenkiintoinen siksi, että se on ainakin enimmiltä osiltaan käännetty 100-luvun puolivälissä jossain sellaisessa ryhmittymässä, joka on juutalainen mutta ei rabbiininen - ilmeisesti kyseessä on jokin essealaistyyppinen ryhmä. 200- ja 300-luvuilla syyrian kieli oli kirkon kolmas kansainvälinen kieli kreikan ja latinan ohella. Uusi testamentti on säilyttänyt muutamia Jeesuksen käyttämiä arameankielisiä sanoja: abba, effata, talita kumi; eeli, eeli, lama sabaktani. Toisin kuin heprealaisessa Raamatussa, joka säilyttää aramean alkuperäisessä asussaan, UT:ssa arameankieliset sanat on translitteroitu kreikaksi. Koska Jeesusta koskevat kertomukset ovat säilyneet vain kreikankielisinä käännöksinä, pidetään yksittäisiä arameankielisiä sanoja hyvin arvokkaina helminä. Ne haluttiin sisällön ainutlaatuisuuden tähden säilyttää alkuperäisessä asussa.

Heprea kuuluu luoteisseemiläisten kielten kanaanilaiseen ryhmään, ja on kaukaisempaa sukua sukua mm. arabiankielelle ja Etiopian kielille. Karkeasti havainnollistaen voisi sanoa, että näistä kielistä heprea poikkeaa samaan tapaan kuin ruotsi eroaa islannista. Läheisiä sukukieliä olivat nykyisen Libanonin alueilla elänyt foinikia ja sen Karthagossa (nyk. Tunisiassa) puhuttu tytärkieli puuni, sekä Jordanin itäpuolella moabilaisten, edomilaisten ja ammonilaisten kielet. Hepreassa ei alun perin ollut vokaalimerkkejä ollenkaan. Sanoilla on yleensä kolme juurikonsonanttia, jotka pitävät sisällään sanan merkityksen. Erilaisella ääntämyksellä juurikonsonanteista saattoi tulla substantiivi tai verbi. Raamatun ulkopuolelta heprean kieltä tunnetaan piirtokirjoituksista 900-luvulta alkaen eKr. Silloin heprea viimeistäänkin oli saanut Palestiinassa juutalaisten oman kielen aseman.

Myös kristityt ovat kutsuneet sitä nimellä "Pyhä kieli". Sittenkin kun enemmistö kristityistä ei enää osannut hepreaa, monet heprean sanat jäivät elämään jumalanpalveluksien kielessä: aamen, halleluja, hoosianna. Hepreaa ryhdyttiin kirjoittamaan 900-luvulla eKr. käyttäen länsiseemiläistä aakkoskirjoitusta. Vain samarialaiset ovat säilyttäneet tähän päivään asti muinaisheprealaiset kirjainmuodot. Ajanlaskumme taitetta edeltävinä vuosisatoina juutalaiset asteittain siirtyivät käyttämään aramelaisten kehittämiä ns. neliökirjaimia. Sekä hepreaa että arameaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Vokaalimerkit kehitettiin vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla jKr. auttamaan lukemista aikana, jolloin hepreankielentaito uhkasi kadota.

Raamatun heprea ei sekään ole yhteinäinen kieli. Varhainen runous (esim. Deboran laulu, Jaakobin siunaus, Mooseksen laulu, Psalmi 68) sisältää yllättävällä tavalla aramean kaltaista sanastoa ja kieliopillisia rakenteita, jotka puuttuvat VT:n pääosien kielestä, varsinkin proosasta. Puhuttuna kielenä Raamatun heprea kuoli n. 200 eKr., ja myös heprean myöhempi kehitysmuoto, ns. Misnhnan heprea, kuoli puhuttuna kielenä kokonaan n. 200 jKr. Vaikka klassisesta hepreasta puheessa luovuttiin, sitä pyrittiin arvostussyistä käyttämään kirjallisuuden kielenä, mistä mm. monet Kuolleenmeren tekstit kielivirheineen ovat todisteena.

Juutalaisten alettua muuttaa Palestiinaan 1800-luvulla, perinteisen juutalaisen koulutuksen ansiosta miehet osasivat yleisesti kirjallista hepreaa: puolikuollulleen, vain passiivisesti osatun kielen elvytti myös puhekieleksi Eliezer Ben-Yehuda (1858-1922); puolueettomana se oli kaikkien hyväksyttävissä yhteiseksi kieleksi. Äänteellisesti nykyheprea on menettänyt suuren määrän alkuperäisiä äänteitään, mutta tämä aiheuttaa vain harvoin ymmärtämisvaikeuksia. Oikeinkirjoitus noudattaa vanhaa perinnettä. Ääntämisessä esiintyy "murre-eroja" eri maista lähtöisin olevien puhujien parissa, mutta Israelin hepreasta puuttuvat alueelliset murteet. Nykyhepreaan on lainattu massoittain sanastoa varsinkin Euroopan kielistä. Nykyhepreaa voi pitää Raamatun hepreaan verrattuna eri kielenä samalla tavoin kuin italia poikkeaa latinasta tai nykykreikka klassisesta kreikasta. Vuonna 1977 valmistui Uuden testamentin käännös nykyhepreaksi.

Pyrkiessään alkulähteille humanistinen tutkimus kiinnostui myös hepreasta, Vanhan testamentin alkukielestä, jota sitä ennen vain juutalaiset oppineet osasivat. Yhteinen kiinnostuksen aihe sai kristityt ja juutalaiset tutkijat luomaan keskinäisiä suhteita, ja näin oikeampi kuva juutalaisuudesta saattoi levitä yliopistojen ja humanistien kautta yhteiskuntaan laajemmaltikin. Johann Reuchlin, ensimmäisen laajan latinankielisen heprean kieliopin tekijä, oli 1500-luvun alussa saksalaisissa maissa uusien suhteiden ensimmäisiä merkkimiehiä. Martti Luther arvosti juutalaisia erityisesti VT:n ja sen tekstin puhtauden vaalijoina. Vaikka Lutherin myöhäiskauden juutalaisvastaiset ajatukset eivät juurtuneet luterilaisuuteen, 1800- ja 1900-luvulla antisemitismi käytti niitä laajasti hyväkseen.

 

 


©2017 Magdaleena - suntuubi.com