Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

"Juudan heimon leijona, Daavidin juuriverso, on saanut voiton! Hän avaa kirjan ja murtaa kaikki seitsemän sinettiä." (Ilm.5:5)

Uuden Testamentin kirjojen luettelo:

  1. Evankeliumit; neljä kertomusta Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.
  2. Historiallinen kirja: Apostolien teot, joka kertoo tapahtumista noin parinkymmenen vuoden aikana ylösnousemuksen jälkeen. Se kuvaa etenkin Paavalin matkoja.
  3. 21 Kirjettä eli opetuskirjaa tai "epistolaa", varhaisen kirkon johtajilta opettamaan tai rohkaisemaan kristittyjen ryhmiä eri puolilla Välimeren maita: a) Paavalin kirjeet b) Katoliset kirjeet: Jaakob, kaksi Pietarin kirjettä, kolme Johanneksen kirjettä, Juudaan kirje. Kirjeiden pituus vaihtelee - jotkut ovat vain n. sivun pituisia, toiset koostuvat monista luvuista.
  4. Profeetallinen kirja: Johanneksen ilmestys.

Alkuperäisiä Uuden testamentin kirjoituksia ei ole enää saatavissa. Kirjojen kreikankieliset laitokset on koottu kopioita, käännöksiä ja lainauksia vertailemalla. Tätä pikkutarkkaa ja haastavaa tieteenalaa kutsutaan tekstikritiikiksi. Dokumentteja on laskentatavasta riippuen tuhansia, joskin tärkeimmät lähteet rajoittuvat huomattavasti pienempään käsikirjoitusjoukkoon. Haastavaksi alkuperäisen tekstin rekonstruoimisen eli palauttamisen alkuperäiseksi tekevät käsikirjoitusten väliset erot, joita kutsutaan erilaisiksi lukutavoiksi. Vaikka erot ovat käytännössä melkein aina hyvin pieniä eikä niillä ole kokonaissisällön kannalta suurta merkitystä, tutkimukselle ne ovat kaikki huomionarvoisia. Kuvaavaa on se, että yli 90% lukutapojen eroista ei näy enää käännetyssä tekstissä. On ymmärrettävää, että Egyptissä kopioita tehtiin nimenomaan Egyptissä saatavilla olevista käsikirjoituksista, kun taas vaikkapa Vähä-Aasiassa vastaavaa työtä tehtiin oman alueen käsikirjoitusten kanssa. Usein käsikirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään eli aleksandrialaiseen (egyptiläiseen), läntiseen ja bysanttilaiseen.

Vähemmän kuin puolet (47%) UT:sta käsittelee suoraan Jeesuksen elämää ja opetusta. Loppu suuntautuu kuvauksiin hänen vaikutuksestaan ihmisten elämään hänen kuolemansa jälkeen. Vaikka periaatteessa Uusi ja Vanha testamentti ovat kirkolle samanarvoisia, käytännössä UT:sta on tullut monien mielestä Vanhaa testamenttia tärkeämpi. Jerusalemin yliopistossa on luennoitu Uutta testamenttia juutalaisena kirjallisuutena ainakin 1930-luvulta lähtien: UT on kokonaan, Luukasta lukuunottamatta, "juutalaista" kirjallisuutta. Jopa sen jälkeen kun UT kirjoitettiin, n. 80 % kristillisestä Raamatusta on yhä juutalaisia kirjoituksia ja useimmat UT:n kirjoittajista olivat itse juutalaisia. Jerusalemin Heprealaisen yliopiston professori David Flusser huomasi, että UT:n lauserakenne ilmensi sadoissa kohdin seemiläistä vaikutusta. Ja oli helpompaa entisöidä mahdollinen heprealainen alkuasu kuin aramean. Kreikan tekstistä ei löytynyt myöskään mitään katkelmaa, joka olisi voitu ilmaista vain arameaksi.

Heprealaiskirje, Jaakobin kirje, Juudaksen kirje ja Ilmestyskirja, jotka vanhassa kirkossa kuuluivat kiisteltyihin, ns. antilegomena-kirjoihin, joutuivat Lutherin Raamatussa omana vähempiarvoisena ryhmänään UT:n loppuun muodostaen siellä Vanhaa testamenttia vastaavan apokryfikirjojen osaston. Niinpä luterilaisuudessa viimeinen voitelu jäi käytöstä sairaiden voitelunakin, koska vain Jaakobin kirje mainitsee sen, ja tuhatvuotisoppi hylättiin, koska se esitetään yksiselitteisesti vain Ilmestyskirjassa. Lutherin mukaan 1 Johanneksen kirje, Paavalin pääkirjeet ja 1 Pietarin kirje ovat Kristuksen tuntemisen kannalta tärkeimmät.

Se arvomaailma, jossa UT syntyi, muistutti monessa mielessä omaa aikaamme. UT kirjoitettiin vastaamaan samantapaisiin haasteisiin, kuin me kohtaamme tänään.

UT:n kaanon

Kaanon = kreik. ohjenuora, jonka taustalla on ruokoa tai myös mittakeppiä tarkoittava seemiläinen sana, hepreassa qane (1 Kun.14:15 - ruoko). Kreikassa kaanon esiintyy mm. merkityksissä mittakeppi (esim. 2 Kor.10:13), sääntö tai ohje (esim. Gal.6:16), mutta myös lista tai luettelo. Yhdistämällä sanan kaksi eri ulottuvuutta (ohje ja luettelo) on päädytty merkityksen ohjeellinen kirjakokoelma: Niin pitkälle kuin tiedämme, Aleksandrian piispa Athanasius 300-luvulla oli ensimmäinen, joka käytti termiä jumalallisen säännön tai ohjeen merkityksessä kuvaamaan UT:n kirjoja. Hänen 39. pääsiäiskirjeensä vuodelta 367 jKr. päättyy sanoihin: "Nämä ovat autuuden lähteet [...] Kukaan älköön lisätkö niihin mitään älköönkä ottako niistä mitään pois." Tämä on kaanonin klassinen määritelmä. Koska monet ensimmäisen ja toisen sukupolven kristityt uskoivat että Kristus palaisi pian, he eivät tunteneet tarvetta koota listaa auktoritatiivisista kristillisistä kirjoituksista.

Kirkon käsityksen mukaan Uuden testamentin kanoniset eli luetteloon otetut kirjoitukset olivat täyttäneet neljä ehtoa: ne olivat apostolisia, liturgisia, katolisia ja oikeaoppisia. Kirjoituksen alkuperä oli yksi tärkeä kriteeri, jonka perusteella jokin varhaiskristillinen kirjoitus voitiin hyväksyä kirkon pyhien kirjoitusten kokoelmaan; tekijän tuli olla apostoli tai apostolin oppilas. Todellisuudessa useiden kirjoitusten apostolisesta alkuperästä ei vallinnut täyttä yksimielisyyttä: heprealaiskirje, 2. Pietarin kirje, Jaakobin kirje, Juudaan kirje, 2. ja 3. Johanneksen kirje, Ilmestyskirja. Ehkä oikeampi termi "kirjan apostolisuuden" sijasta olisi "käsitys kirjan apostolisesta alkuperästä." Myös oliko teos iältään varhainen (ennen ensimmäisen vuosisadan loppua, enemmän tai vähemmän)? Toisella ja kolmannella vuosisadalla oli saatavilla monia muita evankeliumeja, mutta useimmat kristityt torjuivat ne tuoreena vuosikertana. Ignatius kirjeessään roomalaisille ensim. vuosisadan vaihteessa toteaa, ettei hän käske roomalaisia niin kuin Pietari tai Paavali, jotka olivat apostoleja. Tärkeät auktoriteetin lähteen olivat siis menneisyydessä, eikä myöhempi kirjoittaja voinut nostaa omaa auktoriteettiaan näiden rinnalle. Liturgisuus tarkoitti, että kirjoitusta oli totuttu lukemaan liturgiassa (Apt.13:2 "palvelus", kr. leiturgia, lat. liturgia). Justinos Marttyyri (k.165 jKr.) kuvaa sunnuntaijumalanpalveluksia toisen vuosisadan puolen välin aikoihin todeten, että siellä luetaan "apostolien muistelmia" yhdessä profeettojen kirjojen kanssa. Apostolien muistelmat viittasivat evankeliumeihin. Kuvaus antaa ymmärtää, että evankeliumit olivat kirkollisessa liturgiassa samassa asemassa kuin VT:n kirjoitukset. On myös loogista olettaa, että käytäntö ei alkanut Justinoksen kirjoittamishetkellä vaan oli peräisin vanhemmalta ajalta; katolisuus tarkoitti, että kirjoitusta käytettiin kaikkialla kirkon piirissä (nimitys katolinen eli yleinen kirkko esiintyy säilyneissä kirjoituksissa ensimmäisen kerran Ignatios Antiokialaisen Smyrnan seurakunnalle v. 110 tienoilla kirjoittamassa kirjeessä; rajanvedossa hereetikkoja vastaan se tuli merkitsemään "oikeauskoista, maailmanlaajaa kirkkoa"), oikeaoppisuus tarkoitti, että kirkko katsoi sen olevan sopusoinnussa oman uskonsa kanssa. Luonnollisesti tämä kriteeri on hiukan erikoinen, koska oikeaoppisuus määriteltiin ainakin osaksi pyhien kirjoitusten perusteella. Periaatteessa esim. apostolien opetus oli osaltaan myös oikeaoppisuuden mittari. Myös hengellinen arvo: oliko teos hyödyllinen kristilliselle opille tai hartaudelle? (Jotkut kyseenalaistivat 2. ja 3. Johanneksen kirjeen, luultavasti johtuen niiden lyhyydestä). Lisäksi kaanoniin hyväksyttiin mieluiten sellaista kirjallisuutta, joka liitettiin johonkin tunnettuun kristilliseen keskukseen. Erityisesti Efesos ja Rooma olivat tällaisia merkittäviä keskuksia. Uusimman tutkimuksen mukaan nämä kriteerit eivät todellisuudessa ohjanneet kaanonin muodostumista, vaan olivat pikemminkin myöhemmin luotuja perusteluja olemassa olevalle tilanteelle. On olemassa myös UT:n apokryfikirjoja, joilla ei kirkkojen elämässä ole minkäänlaista asemaa, lukuun ottamatta joidenkin Jeesuksen lapsuudesta kertovien apokryfisten evankeliumien merkitystä lähinnä ortodoksisessa traditiossa.

100-luvulla vaikutti juutalaiskristillinen ryhmä nimeltä ebioniitit. He jättivät omasta kaanonistaan pois Paavalin kirjeet ja kaikki kanoniset evankeliumit Matteusta lukuun ottamatta. Irenaeus vastasi korostamalla painokkaasti, että kirkon näkökulmasta katsottuna ei ole olemassa sellaista vaihtoehtoa, että yleisesti hyväksyttyjä Raamatun kirjoja voisi jättää paikallisen Raamatun kaanonin ulkopuolelle, kuten ebioniitit ja eräät muut vähemmistöryhmät tekivät. Se vastasi kirkon uskon säännön rikkomista.

UT:n kaanon on erilaisia näkemyksiä ja suuntauksia yhdistävässä luonteessaan hämmästyttävän vapaamielinen ja osoittaa merkittävää toleranssia eri tavalla ajattelevia kristittyjä kohtaan. Ykseyden ja moneuden välisen jännityksen sietäminen kuuluu itse kristilliseen uskoon. Kokonaisuus on enemmän kuin osien summa. Niin kuin monimerkityksellisyys eli polysemia on todellisuuden olennainen piirre, niin se on myös eräs Raamatun keskeinen tuntomerkki, mikä tekee siitä elävää sanaa. UT puhuu usein kirkon varhaisista päivistä periytyvistä traditioista (1 Kor.11:23-25; 2 Tess.2:15; Juudas 3), mutta ainoastaan 1 Kor.15:3-7:ssä se tulee lähelle uskontunnustusta sellaisena kuin se resitoitiin myöhemmin kirkossa. Hengellisen tai filosofisen totuuden arvo ei määrity sen mukaan, milloin se on esitetty. Mikään opinkappale ei ole UT:ssa valmiina. Kaikki opilliset aspektit ovat vuosisatojen aikana kehittyneet ja laajentuneet hitaasti mutta varmasti.

UT:ssa käytetään usein kreikan sanoja, jotka koskevat ihmisiä kirkossa, joilla on jonkinlainen johtoasema: vanhin (myös presbyteeri; viittaus iän mukana tulevaan viisauteen ja kunnioitukseen), piispa (valvoja tai työnjohtaja), diakoni (pappi tai palvelija), paimen (pastori), ja opettaja. Profeetat ja evankelistat mainitaan myös, kuten apostolitkin, joka yleensä - mutta ei aina - on varattu 12 opetuslapselle ja Paavalille. Nämä kolme viimeistä termiä näyttävät viittaavan ihmisiin, joiden palvelu ei ole keskittynyt yhteen ainoaan seurakuntaan.

Simon Pietari on useimmin evankeliumeissa nimeltä mainittu opetuslapsi, hänen nimensä esiintyy yli neljä kertaa enemmän kuin kenenkään muun opetuslapsen. Yhdessä Jaakobin ja Johanneksen, Sebedeuksen poikien kanssa, Pietari kuvataan synoptisissa evankeliumeissa yhtenä Jeesuksen lähimmistä uskotuista. Pietarin johtoaseman vahvistavat Paavalin viittaukset häneen Jerusalemin seurakunnan johtajana (Gal.1:18, 2:7; 1 Kor.1:12). Paavali kutsuu häntä johdonmukaisesti nimellä Keefas, kr. Pietarin aramealaisella vastineella. Sekä Paavali että evankeliumit viittaavat siihen, että ylösnoussut Jeesus ilmeistyi henkilökohtaisesti Pietarille sen lisäksi että ilmestyi opetuslasten ryhmälle. Apostolien teoissa Pietari on pääasiallinen puhemies kristinuskon puolesta. Huolimatta identiteetistään juutalaisten apostolina, Pietari kuvataan Apostolien teoissa myös ensimmäisenä joka vei evankeliumin pakanoille, roomalaisen sadanpäämies Korneliuksen persoonassa. Jaakob, Jeesuksen veli, ei näytä olleen Jeesuksen seuraaja Hänen elinaikanaan, mutta Paavali sanoo Jeesuksen ilmestyneen hänelle ylösnousemuksensa jälkeen (1 Kor.15:7), ja Jeesuksen veljet on lueteltu Apt.1:ssä läsnäoleviksi Jerusalemissa helluntaipäivänä. Paavali mainitsee hänet Jerusalemin seurakunnan "pylvääksi" (Gal.2:9) Pietarin ja Johanneksen, Sebedeuksen pojan, kanssa. Apt.15:12-21 Jaakob kuvataan henkilönä joka tekee lopullisen päätöksen Jerusalemin kokouksessa, vaikka Pietari on myös läsnä.

Kreikankieli

Jeesus pystyi selvästi puhumaan pakanoille, kuten myös Pilatukselle, ilman tulkkia. Pyhästä maasta löytyy jatkuvasti ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevia todisteita, jotka osoittavat, että Galileassa puhuttiin tuohon aikaan paljon kreikkaa. Sepforis, Galilean uusi pääkaupunki, sijaitsi kuuden ja puolen kilometrin päässä Nasaretissa, ja sinne rakennettiin ensimmmäisellä vuosisadalla suuri kreikkalainen teatteri. Itse kaupunkia rakennettiin Jeesuksen nuoruudessa, ja Joosef (Jeesuksen kanssa) on saattanut työskennellä siellä (kotikaupungissaan Nasaretissa Jeesus oli ollut puuseppä; kreikan sana, jota evankeliumeissa käytetään, on tekton, joka merkitsee lähinnä "rakennusmiestä").

On luonnollista olettaa, että Jeesus osasi kreikkaa. Aleksanteri Suuren valloitusretkien seurauksena kreikankielestä tuli koko Välimeren alueen yleiskieli. Lähi-idän seemiläisten uskonnollisten ja paikallisten kielten vaikutus muunsi kreikkaa näiden kielten suuntaan. Erityisen selvästi seemiläinen vaikutus näkyy kreikkaan käännetyissä teksteissä, etenkin pyhissä kirjoissa, joissa alkutekstin jopa orjallinen jäljittely saattoi olla arvo sinänsä. Septuagintan, muiden juutalaisten raamatunkäännösten ja UT:n tekstit heijastavat selvästi näitä erityispiirteitä.

Uuden testamentin kirjoittajille Septuaginta oli kreikankielisen pyhän kirjan malli. Se tarjosi valmiin sanaston ja käsitteet. Useimmat UT:n kirjoittajat rakensivat Vanhan testamentin sitaattinsa Septuagintan pohjalle: Paavali käytti viljalti sen teologista käsitteistöä ja sitaatteja, Luukas suorastaan jäljitteli sen raamatullista kielenkäyttöä. Nyt kun lainaukset käännettiin uusille kohdekielille, havaittiin, että sitaattien sanamuoto on erilainen hepreankielisessä VT:ssa. Kreikkalaisen ja heprealaisen Raamatun monenlaisten erojen vuoksi jotakin tiettyä asiaa, jonka UT:n kirjoittaja haluaa todistaa pyhien kirjoitusten avulla, ei aina edes voisi perustella heprealaisella Raamatulla - ainoastaan Septuagintalla.

On huomattava, että UT:n kirjoittajat eivät itse kehittäneet tulkintatapaa, jossa Vanhaa testamenttia lainattiin tärkeän sanoman tueksi, vaan sille oli olemassa selkeä perinne ja malli ennen kristinuskon syntyäkin. Qumranin tekstit ovat täynnä sitaatteja pyhistä kirjoituksista, etenkin Toorasta ja profeetoista, joilla haluttiin alleviivata sanomaa ja osoittaa aiempien lupausten täyttyneen.

Antiikin sivistyneet kristityt pitivät evankeliumien kieltä barbaarisena, mikä oli heille jonkinlainen ongelma. Kristinuskon varhaiset kriitikot pitivät evankeliumeja tyyliltään kömpelönä kansankirjallisuutena. Kreikan kirjaimisto ensimmäisenä aakkostona sisälsi myös kirjaimet vokaaleille. Ilmestyskirjassa Herra lausuu: "Minä olen A ja O" (Ilm.1:8) - kreikan aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain, alfa ja oomega.

Hellenistinen maailma vastasi suunnilleen englantia puhuvaa maailmaa. Kyse ei ollut klassisesti platonisesta eli aristoteelisesta kreikasta, jota puhutttiin ehkä vielä Ateenassa. Kyse oli suunnilleen sellaisesta kuin ehkä nykyään mustan Afrikan englanti. Ja UT on kirjoitettu sellaisella kreikalla, jota kutsutaan koineeksi. Koinee tarkoittaa "yhteistä", "yleistä". Koineekreikka ei ollut yhtenäinen kieli, vaan se muuntui aikojen kuluessa. Myös kielen käyttäjän sivistystaso ja tausta vaikuttivat hänen käyttämänsä kielen muotoiluun, samoin kuin se tarkoitus, johon kieltä käytettiin. Yleisesti ottaen koko UT eroaa tavallisesta oman aikansa koineekreikasta siinä, että sen kielellä on läheinen suhde seemiläisiin kieliin, hepreaan ja arameaan. Monet UT:n sisältämistä teksteistä ovat syntyneet kaksikielisessä ympäristössä, jossa kreikan ohella käytettiin myös arameaa.  Jos jokin evankeliumien sanonta kuulostaa hyvältä kreikaksi, mutta ei ollenkaan yhtä hyvältä uudelleen arameaksi käännettynä, voidaan olettaa, että historian Jeesus tuskin käytti sellaista ilmaisua. Tarkasta ääntämisestä UT:n aikaan voidaan esittää vain teoreettisia arvioita. Kreikka säilyi pitkään sivistyneistön kielenä Rooman valtakunnassa. Vasta toisen vuosisadan lopulla ensim. kristilliset kirjailijat ryhtyivät kirjoittamaan latinaksi. Latinan vakiintumisessa kristillisen teologian toiseksi valtakieleksi erityisen merkittävä rooli oli Augustinuksella (354-430). UT:n teksteissä tuntuu hellenististen filosofioiden vaikutus.

Pyhät nimet

Eräs varhaisten tekstien huomiota herättävä piirre on kristityille tyypillinen tapa korostaa pyhiä nimiä. Kreikasta suomennettuna esim. yhdessä vanhimmista UT:n käsikirjoituksista, Papyrus 46, Paavalin Roomalaiskirjeen jakeet 15:29-30 näyttävät tältä:

Tiedän, että tullessani luoksenne tuon mukanani KRISTUKSEN täyden siunauksen. HERRAMME JEESUKSEN KRISTUKSEN nimessä ja PYHÄN HENGEN antamaan rakkauteen vedoten pyydän teitä, veljet, tukemaan minua taistelussani. Rukoilkaa JUMALAA puolestani...

Varhaisissa Raamatun käsikirjoituksissa esiintyy noin 5-15 pyhää sanaa, joita on korostettu graafisesti (etenkin viittä sanaa: HERRA, JEESUS, KRISTUS, JUMALA ja HENKI) kuten yllä. Raamatuntutkijat käyttävät näin kirjoitetuista sanoista latinankielisiä ilmauksia nomina sacra tai nomina divina, eli "pyhät nimet" tai "jumalalliset nimet". Tämä piirre esiintyy lähes kaikissa säilyneissä kreikankielisissä UT:n käsikirjoituksissa. Kreikassa nämä pyhät sanat lyhennetään - yleensä supistamalla, kirjoittamalla vain niiden ensimmäinen ja viimeinen kirjain - ja merkitään yläviivalla. Varhaiskristillisyyden tärkein nomen sacrum (=pyhä nimi), ihsous, sana JEESUS kreikaksi, kirjoitetaan siis yleensä is, ja supistetun kohdan yläpuolelle merkitään poikkiviiva. Nomina sacra-sanoja esiintyy käytännössä kaikissa noin 5740 säilyneessä kreikankielisessä Uuden testamentin käsikirjoituksessa sekä kristillisissä kreikankielisissä Vanhan testamentin käsikirjoituksissa, joista varhaisimmat ovat säilyneet 100-luvulta. Johtavan brittiläisen papyrustutkijan C.H.Robertsin paljon käytetyn sitaatin mukaan nomina sacra-sanojen esiintymisen universaalisuutta kristittyjen Raamatun käsikirjoituksissa "voitaisiin pitää alkukirkon uskontunnustuksen alkiona." Pyhiä nimiä korostettiin myös latinan kielelle ja muille kielille tehdyissä käännöksissä. Martti Luther säilytti niistä saksankielisessä raamatunkäännöksessään: Herra, Jeesus ja Jumala. Yksi esimerkki on myös vanha luterilainen, ruotsinkielinen raamatunkäännös. Siinä kahta nimeä "HERREN/HERren" (HERRA) ja "JEsus" (JEESUS) korostettiin käyttämällä (osittain) isoja kirjaimia, niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa. Käytäntö jatkui 1500-luvulta 1800-luvulle. Tämä muistuttaa juutalaisten tapaa korostaa tetragrammatonia JHWH. Britannian kanadalainen UT:n tutkija Larry Hurtado sanoo: "

On todennäköistä, että juutalaisten kunnioitus Jumalaan viittaavaa nimeä kohtaan, ja etenkin juutalainen käytäntö korostaa Jumalaan viittaavaa nimeä kunnioittavasti sen esiintyessä kirjoitetussa muodossa, paljastavat meille avaintekijän siihen, miksi ensimmäiset kristityt omaksuivat uskonnollisesta taustastaan tavan ilmaista omaa uskonnollista vakaumustaan nomina sacra-sanoina."

Useimmat nykyiset Raamattuja painavat kustantamot ovat päättäneet säilyttää juutalaisen (ja kristillisen) Nimen korostuskäytännön, yleensä muodossa HERRA, vain Vanhassa testamentissa, ja jättäneet sen pois Uudesta. Tämä käytäntö ei saa tukea kristillisestä käsikirjoitusperinteestä. Tämä tärkeä tekstuaalinen yhteys Jumalaan viittaavien nimien ja Raamatun tekstin välillä on kirjallinen aarre, jonka nykykirkko on suurimmaksi osaksi hylännyt.

Tekstin aitous

Tekstin aitous ei määräydy sen perusteella, sisältyykö se Raamattuun hyväksyttyihin kirjoihin vai ei. Uudessa testamentissa on Jeesuksen sanoja, joita voi pitää varmasti epäaitoina (Matt.5:17-19 jotkut pitävät epäaitona: se on mitä ilmeisimmin ristiriidassa sen kanssa, miten joustavasti Jeesus suhtautui lakiin. Ne vuorisaarnan osat, joiden aitoudesta ei ole epäilystä, kääntävät poikkeuksetta päälaelleen ihmisten keskuudessa yleisesti vallitsevia käsityksiä) ja ulkopuolelle on jäänyt sanoja, jotka saattavat olla aitoja. Paavali lainaa erästä evankeliumien ulkopuolelle jäänyttä irrallista "logiota" Jeesuksen sanoista erotessaan ystävistään Miletossa. Hän pyytää, että nämä muistaisivat "Herran Jeesuksen sanat, jotka hän itse sanoi: autuaampi on antaa kuin ottaa" (Apt.20:35). Moni tuntee myös Origeneen lainaamat Jeesuksen sanat: "Joka on lähellä minua, on tulta lähellä, ja joka on kaukana minusta, on kaukana Jumalan valtakunnasta."

Ensimmäinen ja vakuuttavin aitouskriteeri on erilaisuuden kriteeri. Tämän mukaan sellainen evankeliumin tekstissä oleva Jeesukseen liittyvä materiaali, vaikkapa Jeesuksen sana tai opetus, jota ei löydy muualta varhaiskristillisestä materiaalista, on hyvin mahdollisesti autenttista. Esimerkiksi nimitys Ihmisen Poika, jota Jeesus käyttää itsestään lukemattomia kertoja evankeliumeissa. On epätodennäköistä, että varhaiset kristityt olisivat ensin käyttäneet Jeesuksesta tätä nimitystä ja sitten siirtäneet sen Jeesuksen suuhun. Sama todistaa kääntäen autenttisuudesta: on todennäköistä, että Jeesus itse käytti tätä nimitystä itsestään. Vielä todennäköisemmin autenttista on sellainen Jeesukseen liittyvä materiaali, joka varhaiskristillisyydessä koettiin jollakin tavalla kiusalliseksi tai loukkaavaksi. Messiaaksi ja Jumalan Pojaksi uskotun ja väitetyn henkilön kuolema ristiinnaulittuna oli varhaisille kristityille jopa tuskaisen hankala asia, merkitsihän ristiinnaulitseminen juutalaisen käsityksen mukaan Jumalan kiroamaksi tulemista (vrt. Gal.3:13). Se oli juutalaisille Jumalan herjaamista ja kreikkalaisille hullutus, kuten Paavali toteaa (1 Kor.1:23), seikka, jota jouduttiin selittämään ja perustelemaan.

Apt.1:3 mukaan Kristus ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen välisenä aikana opetti opetuslapsiaan, vaikka opetuksen sisällöstä ei ollut yleisesti tunnettua tietoa. Syntyi kyllä uusia evankeliumeja, jotka kertoivat seikkaperäisesti, mitä Jeesus opetti oppilailleen niiden 40 päivän aikana. Näissä jotkut oppilaista, esim. Magdalan Maria, esitettiin muita etuoikeutetumpina saamaan salaista tietoa, jota toiset eivät koskaan ymmärtäisi. Jeesus Kristus ei kirjoittanut mitään, vaan opetti lakkaamatta kansaa suullisesti. Apostoleitaan hän ei lähettänyt kirjoittamaan vaan saarnaamaan evankeliumia koko maailmalle.

"Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." (2 Tess.2:15)

"Minulla olisi teille paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin paperilla ja musteella. Toivon näet pääseväni tulemaan teidän luoksenne, että saisin puhua kanssanne kasvotusten. Silloin ilomme on täydellinen." (2 Joh.1:12)

Perustuen muutaman vuoden kanssakäymiseen Jeesuksen kanssa, opetuslapset kulkivat ympäriinsä levittäen tarinoita Jeesuksesta - mitä hän teki ja mitä hän opetti. Uskovien lukumäärän kasvaessa perustettiin kirkkoja, ja tuli välttämättömäksi tallentaa Jeesuksen sanomiset ja tekemiset kierrätettäviksi uskovien joukossa. Jumalan Henki annettiin Jeesukselle (Mark.1:9-11), mutta myös seurakunnalle (Apt.2:1-4), joka häntä muisteli.

Kleemens Roomalainen toteaa: "Apostolit saivat meille evankeliumin Herralta Jeesukselta Kristukselta, Jeesus Kristus oli Jumalan lähettämä. Sen tähden Kristus on Jumalasta ja apostolit Kristuksesta." Evankeliumien auktoriteetti muodostui nimenomaan Jeesuksen auktoriteetista.

Johanneksen evankeliumi lausuu: "Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa" (21:25), viitaten siihen, että Jeesus sanoi paljon enemmän kuin evankeliumeihin muistiin merkittiin.

Evankeliumi

Evankeliumi, kr. euangelion = hyvä sanoma, ilosanoma. Sanaa käyttivät Rooman keisarit, jotka katsoivat olevansa maailman herroja, sen pelastajia ja vapauttajia. Keisarin lähettämiä sanomia sanottiin evankeliumiksi, riippumatta siitä, olivatko ne sisällöltään erityisen hyviä tai iloisia. Markus puhuu "Jumalan evankeliumista" - eivät keisarit voi maailmaa pelastaa vaan Jumala. Sanoma Jumalan rakkaudesta, joka ilmenee kaikissa Jumalan teoissa, mutta erityisesti Jeesuksen persoonassa. On yksi evankeliumi eli sanoma, mutta neljä tulkintaa. Vanha kirkko puhui joskus "nelimuotoisesta" evankeliumista (Ireneos, k.n. 200). Markionin lisäksi myös muilla tahoilla oli toisella vuosisadalla vallalla pyrkimys kohti yhtä ainutta evankeliumia. Jo evankeliumit itse olivat syntyneet sen vakaumuksen vallassa, että kukin niistä olisi itsessään riittävä kuvaus Mestarin elämästä ja opetuksesta. Neljän evankeliumin kanonisointi oli todella vallankumouksellinen uudistus. Musiikissa nelisointu syntyy vain neljästä säveleestä. Jeesuksen elämänmysteeri on niin moni-ilmeinen, että sen kuvaamiseen tarvitaan kaikki neljä evankeliumia. Irenaeus kirjoitti varsin erikoisen perustelun neljän evankeliumin lukumäärän puolesta verraten niitä mm. neljään ilmansuuntaan ja tuuleen.

Mielenkiintoisena poikkeuksena itäisen Syyrian kirkoissa (jossa vallitseva kieli oli syyria, aramean murre) hyväksyttiin evankeliumiharmonisaatio, joka tunnetaan nimellä Diatessaron, ja jonka loi kiistelty kirkkoisä Tatianos (k.n. 165), Justinos Marttyyrin oppilas, toisella vuosisadalla, mieluummin kuin neljä erillistä evankeliumia. Se levisi Syyrian alueella 100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, mutta pysyi käytössä ainakin pari vuosisataa. Vasta 400-luvulla erään piispan vaikutuksesta neljä evankeliumia korvasivat Diatessaronin useimmissa syyrialaisissa kirkoissa. Syyrialainen kirkko torjui myös 2 Piet., 2-3 Joh., Juudaksen ja Ilmestyskirjan, ja he ilmeisesti korvasivat Filemonin kirjeen kirjeellä nimeltä 3 Korinttolaiskirje. Vähitelle lännen kirkkojen vaikutuksesta useimmat syyrialaiset kristityt siirtyivät saman kaanonin suuntaan, joskin vanhempi säilyi jonkin aikaa aidompana heidän kansallisissa tunteissaan, ja sen sanamuotoja jäi elämään suulliseen traditioon. Näin eräät Tatianoksen asketismia korostavat tulkinnat saivat vuosisadoiksi auktoritatiivisen aseman syyrialaisessa kristillisyydessä. Diatessaronin syyrialainen teksti ei ole säilynyt, mutta käännöksiä on olemassa useilla klassisilla ja varhaiskeskiajan kielillä.

Evankelistat tiivistävät Jeesuksen sanoman ilmaukseksi "Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma" (Mark.1:14). Se tarkoitti: pysähtykää, kääntykää, aloittakaa uudestaan, sillä Jumala, jonka koitte etäiseksi ja josta olitte vieraantuneet, on lähellä. Hän kutsuu teitä tulemaan osaksi valtakuntaansa ja kuulumaan taas hänen kansaansa. Ilmaus Jumalan valtakunta esiintyy UT:ssa yhteensä 122 kertaa, josta 99 synoptisissa evankeliumeissa, ja niistä 90 Jeesuksen sanoissa. Jeesus käytti teologiansa välineenä kuvakieltä. Toisin sanoen, hän loi merkityksiä ensi sijassa kielikuvien, vertausten ja draaman, ei niinkään logiikan ja järkeilyn avulla. Hän toimi näytelmäkirjailijan ja runoilijan, ei filosofin tavoin. Kaikki neljä evankeliumia esittävät Jeesuksen Jumalan Pojaksi (Matt.1:16-25; Mark.1:1; Luuk.1:26-38; Joh.1:1-18). Evankeliumien mukaan Jeesus ei kuitenkaan koskaan sano suoraan olevansa Jumala. Käsitys häämöttää jo joissakin UT:n kirjoituksissa, erityisesti Johanneksen evankeliumissa 1:18 ja Roomalaiskirjeessä 9:5, mutta näiden jakeiden tulkinta on kuitenkin kyseenalaistettu. "Ihmisen Poika" esiintyy evankeliumeissa 84 kertaa, "Herra" Jeesuksen epiteettinä 58 kertaa, "Kristus" 55 kertaa, "Poika" 32, "Kuningas" 25, "Jumalan Poika" 19 ja "Daavidin poika" 9 kertaa. Luukkaan suosima "Mestari"-kutsumanimi, kreikaksi "epistatees" tulee sanasta "efistamai" eli "seistä vierellä". Tämä kuudesti esiintyvä sanonta viittaa opettajan tehtävään olla oppilaan vierellä häntä tukien. Ibn al-Tayyib kirjoitti 1000-luvulla: "Evankeliumien mukaan pelastus on Kristuksen kautta avoinna niin Simeonille, joka otti Jeesus-vauvan syliinsä temppelissä hänen elämänsä alussa, ja rosvolle, joka uskoi häneen sen lopussa. Hän avaa sen uskovalle, joka kuolee tänään, niin kuin hän avasi sen Abrahamille, Jumalan ystävälle."

Että Jeesus oli juutalainen Messias, kirjoitusten täyttymys, oli universaali näkemys varhaisten kristittyjen keskuudessa. Varsinaisesti vasta muutamalla Jeesusta edeltäneellä vuosisadalla Messias-termi saa sen puhtaasti eskatologisen sävyn, jonka me normaalisti siihen liitämme. Siitä, mikä tarkalleen oli hänen suhteensa Jumalaan, väiteltiin. Jotkut näkivät Jeesuksen ensisijaisesti ihmisenä, ja löysivät UT:sta tukea synoptisista evankeliumeista, etenkin Markukselta, yhtä lailla kuin Paavalilta (Rm.1:4). Toiset näkivät Jeesuksen pääasiassa jumalallisena, ja löysivät tukea UT:sta, Kolossalaiskirjeestä, Hebrealaiskirjeestä, ja Johannekselta. Nämä kaksi ideaa olivat jännitteessä keskenään ja kristityt kamppailivat useita vuosisatoja sovittaakseen ne, kunnes saavutettiin kirkon virallinen kanta v. 451 Kalkedonin konsiilissa: Jeesus on sekä täysin Jumala, että täysin ihminen.

Synoptiset eli yhdessä näkevät evankeliumit. Kirkkoisille evankeliumien erot olivat ongelma, jonka he pyrkivät selittämään pois. Käytetyt keinot ovat tuttuja nykypäivän fundamentalismista.

      Yhteinen aines      Itsenäinen kuvaus

  • Matteus               58%                             42%
  • Markus                 93%                              7%
  • Luukas                 41%                            59%
  • Johannes                8%                           92%

Monissa kohdin Matteus ja Markus tai Luukas ja Markus ilmaisevat saman asian lähes täsmälleen samoin sanoin. Usein erona on jonkin verbin muuttaminen tai ilmauksen pieni vivahde-ero.

Markus aloittaa kirjansa sanoilla "Ilosanoma (eli evankeliumi) Jeesuksesta Kristuksesta"...tarkoittaen sanalla Jeesuksen julistusta ja toimintaa. Markuksen aloitus antoi kimmokkeen kutsua Jeesuksesta kertovia teoksia evankeliumeiksi. Toiselta ja kolmannelta vuosisadalta alkaen evankeliumien käsikirjoituksiin kirjoitettiin päällekirjoitus, joissa teoksia nimitettiin evankeliumiksi. Paavali sanoi tehtäväkseen julistaa "evankeliumia", jolla hän tarkoitti sanomaa Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta (1 Kor.15:1-4). Johannes kertoo miksi hän ryhtyi kirjoitustyöhön: "Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden" (20:31). Liberaalin juutalaisuuden maailmanliikkeen v. 1926 valitsema presidentti, C.G. Montefiore, esitti kirjassaan "The Synoptic Gospels" evankeliumin ytimenä kolme Jeesuksen sanaa:

  1. "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." (Mark.10:45)
  2. "En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät." (Luuk.5:32)
  3. "Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan." (Luuk.19:10)

Evankeliumin yksinomainen tarkoitus on Kristuksen luo johtaminen. Ehtoollisjumalanpalvelus on Kristuksen evankeliumin taiteellinen muoto. Monet tutkijat uskovat että UT itse sisältää varhaisten kristillisten hymnien fragmentteja (osia Joh.1:1-18; Fil.2:5-11; Luuk.2:14).

Vaikka opetuslapset elivät kohtaamisensa Jeesuksen kanssa eteenpäin, he siirsivät kypsät käsityksensä hänen persoonastaan taaksepäin kertomuksiin, joita myöhemmin kirjoittivat. Evankelistat tai Paavali eivät tienneet kirjoittavansa osia uuteen Raamattuun eivätkä suhtautuneet toistensa töihin (sikäli kuin niitä tunsivat) kovinkaan suurella pieteetillä. Olemassaolevaa kaanoniaan (meidän VT:mme) he tulkitsivat sumeilemattoman radikaalisti "uuteen uskoon." Paitsi että jokainen evankelistoista kirjoittaa Jeesuksesta kristityn näkökulmasta, on heillä jokaisella myös oma teologinen - tai kristologinen - painotuksensa.

Tohtori Bo Reicke kirjoittaa eräässä tutkimuksessaan, että "on pelottavaa ja arvostelukyvytöntä dogmaattisuutta väittää UT:n tutkimuksessa, että evankeliumit olisi kirjoitettu juutalaiskapinan jälkeen (66-70 jKr.), koska niissä on ennustuksia toisen temppelin hävityksestä, joka olisi niihin sisällytetty jälkeenpäin." Jerusalemin temppelin hävityksestä ovat ennustaneet myös muut juutalaiset oppineet kuin Jeesus. Papias, Hierapoliin piispa ja merkittävä kristitty kirjoittaja toisen vuosisadan alussa, sanoi luottavansa apostolit tunteneiden ihmisten suullisiin todistuksiin enemmän kuin kirjoitettuun sanaan, joten ainakin hänellä näyttää olleen joitain epäilyksiä evankeliumien apostolisesta alkuperästä. Kirkkohistorioitsija Eusebiuksen mukaan hän kirjoittaa: "Markus, joka oli Pietarin tulkki, kirjoitti tarkkaan mitä hän muisti, hän ei kuitenkaan järjestyksessä kirjoittanut sitä mitä Herra sanoi ja teki. Sillä hän ei ollut kuunnellut Herraa eikä seurannut häntä, vaan myöhemmin hän oli, kuten olen sanonut, seurannut Pietaria. Tämä esitti opetuksiaan tarpeen mukaan, ei tehdäkseen Herran lausuntojen kokoelmaa."

Evankelistat kertovat yhteensä 32 ihmekertomusta. Jo määrä kertoo siitä, että niillä täytyy olla historiallista pohjaa. UT:n parannusihmeet on kommentoitu niin laajasti ja yksityiskohtaisesti, että niiden todenperäisyyttä ei voi asettaa kyseenalaiseksi. Kun Pietari helluntaipäivänä todistaa avoimesti uskostaan, hän mainitsee ensimmäiseksi, että Jumala lähetti Jeesuksen kansan keskuuteen tekemään voimatekoja ja ihmeitä, ja Pietari lisää: "niin kuin tiedätte." Tämän siis oletettiin ihmisten ensisijaisesti tietävän Pietarin opettajasta, kaiken muun Pietari sai selittää heille. Näemme UT:ssa 10 ylösnousseen ilmestymistä. Jos evankeliumit olisi tahdottu tietoisesti tehdä uskottavammiksi, naisia ei olisi kelpuutettu juutalaisen lain mukaan todistajiksi. Luukas sanookin: "Mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä." (24:11)

Evankelistat

Tiedot evankeliumien kirjoittajista ovat peräisin toiselta vuosisadalta. Ne itse eivät nimeä kirjoittajiaan. Evankelistojen symbolihahmot on saatu Raamatun kirjoista (Hes.1:10; Ilm.4:7): Matteus on ihmishahmoinen olento, Markus leijona, Luukas härkä, Johannes kotka. Evankelistojen muistopäivät: Matteus 21.9., Markus 25.4., Luukas 18.10., Johannes 27.12. Justinus Marttyyri kertoo, että apostolien muistelmia, apomnemoneumata apostolõn, luettiin ja kommentoitiin jumalanpalveluksissa. Hän kutsuu muistelmia myös evankeliumeiksi. Kaikki evankelistat aloittavat eri lähestymistavalla ja viittaavat kertomukseen erilaisesta perspektiivistä. Ns. kaksilähdeolettamus, jonka mukaan evankeliumeista lyhin, Markus, olisi niistä myös vanhin, ja sekä Matteus että Luukas ovat käyttäneet sitä lähteenään, ja lisäksi näillä on ollut toinenkin yhteinen lähde, *Logia-lähteeksi ("Q"-lähde tai "Q-evankeliumi, saksan sanasta Quelle eli lähde; varovaisemmat taas käyttävät mieluummin ilmausta "Q-materiaali", koska on vaikea osoittaa, että Matteuksella ja Luukkaalla olisi ollut käytössään vain yksi ja yhtenäisen muodon ja sisällön saanut lähde) nimetty Jeesuksen sanojen kokoelma (Tuomaan evankeliumi muistuttaa jossain määrin "Q-evankeliumia"), jota tutkijat pitävät Jeesuksen opetusten ja vertausten alkuperäisenä kokoelmana. Q on tutkijoiden rekonstruoima hypoteettinen dokumentti, tutkijoiden kehitelmä. Alkuperäistä "Q-evankeliumia" ei ole löydetty, mutta Raamatun tutkimuksen asiantuntijat ovat kanonisoitujen evankeliumien pohjalta päättelemällä rekonstruoineet sen oletetun tekstin. Kysymys siitä, oliko se kirjallinen vai suullinen ei välttämättä ole kovinkaan merkityksellistä Q-hypoteesin kannalta.

Luukas ei juuri koskaan käytä Matteuksen tekemiä lisäyksiä Markuksen tekstiin. Tämä näyttäisi puoltavan käsitystä, jonka mukaan Luukas ei tuntenut Matteuksen evankeliumia. Sama koskee luonnollisesti oletusta, jonka mukaan Matteus olisi käyttänyt Luukasta. Kiusauskertomuksen jälkeen Luukas ja Matteus eivät juuri sijoita yhteismateriaaliaan samankaltaisiin konteksteihin. Tämä tukee myös oletusta Matteuksen ja Luukkaan välisestä riippumattomuudesta. Kuitenkin yhteisen materiaalin lainaaminen noudattaa usein samaa järjestystä. Tätä on vaikea selittää olettaen pelkästään yhteisiä suullisia lähteitä. On mahdotonta pitää jompaakumpaa evankeliumia primitiivisempänä kuin toista. Ajoittain Matteus näyttäisi sisältävän primitiivisemmän muodon traditiosta (esim. Matt.7:9-11/Luuk.11:9-13) ja toisinaan taas Luukas (esim. Luuk.14:26/Matt.10:37).

Markuksen evankeliumissa on 661 jaetta, Matteuksella 1068 ja Luukkaalla 1149; tuntuisi erikoiselta, että Markus jättäisi niin paljon materiaalia pois. Markuksella on usein kuitenkin pitempi kuvaus jostakin tapahtumasta kuin vaikkapa Matteuksella. Hän käyttää arkikielisiä ilmaisuja ja tekee kielioppivirheitä, ja käyttää arameankielisiä ilmaisuja, joita Matteuksella ja Luukkaalla ei ole. Lisäksi Markuksella on ajoittain taipumusta liikasanaisuuteen. Ajoittaien Markus kertoo kristillisen teologian ja kristologian kannalta hämmentäviä seikkoja, jotka Matteus ja Luukas ovat poistaneet tai joita he tasoittelevat (Jeesuksen ihmeiden rajoitukset, erityisesti 6:1-6; tai Markuksen kertomus, jossa Jeesus kieltää olevansa hyvä, 10:17-18 ja jonka Matteus "muuttaa" kysymykseksi "miksi kysyt minulta mikä on hyvää", 19:16-17).

"Q-lähde" teoriasta vallitsee suhteellisen selvä yksimielisyys - sen olemassaolosta on paljon suurempi yksimielisyys kuin sen tarkasta olemuksesta -  joskin on myös tutkijoita, jotka hylkäävät sen. Hypoteesin "Q-lähteestä" esitti ensimmäisen kerran saksalainen tutkija Christian H. Weisse vuonna 1838. Teoriaa täydensivät saksalaiset H.J. Holzmann vuonna 1863 ja Adolf von Harnack vuonna 1907. Nämä ovat vain "käyttöhypoteeseja", joilla on pyritty selvittämään evakeliumien keskinäistä suhdetta. Evankeliumien varhaisissa koristeellisissa käsikirjoituksissa on ensimmäisellä sivulla usein piirros enkelistä, joka sanelee kirjoittajalle evankeliumin tekstin.

*Kr. logia = lauselmat.

Jeesuksen seitsemän sanaa ristillä:

  1. Luuk.23:34: Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.
  2. Lk.23:43: Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.
  3. Jh.19:26-27: Nainen, tämä on poikasi - Tämä on äitisi!
  4. Mt.27:46 + Mk.15:24 (vrt. Ps.22:2): Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?
  5. Jh.19:28: Minun on jano.
  6. Jh.19:30: Se on täytetty.
  7. Lk.23:46: Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.

Wilfrid Stinissen kirjoittaa (Hengellisestä ohjauksesta. Karas-sana 1997): "On totta, että kaikkien on seurattava evankeliumia. Mutta juuri evankeliumi viittaa teiden moninaisuuteen. Sitäpaitsi evankeliumeja on enemmän kuin yksi, niitä on neljä, ja me tiedämme, että jokainen evankelista tarkastelee Jeesuksen elämää ja sanomaa omasta persoonallisesta näkökulmastaan ja asettaa tietyt näkökohdat etusijalle. Jeesusta voidaan seurata monin erilaisin tavoin. Joku voi hänen laillaan vetäytyä autiomaahan ollakseen yksin Isän kanssa, joku toinen voi Jeesuksen tavoin lähteä ihmisten keskelle julistamaan hyvää sanomaa ja parantamaan sairaita."

MATTEUS tarkastelee Jeesuksen persoonaa ja toimintaa Vanhan testamentin perspektiivistä, "vanhan ja uuden uskon" jännitteisestä suhteesta käsin. Hän korostaa erityisesti Jeesuksen juutalaisia juuria. Matteuksessa on 65 lainausta Vanhasta testamentista. Hän laati kertomuksensa juutalaisena juutalaisille käyttäen juutalaiselle kirjanoppineelle totunnaisia todistusmenetelmiä. Hän yritti vakuuttaa hurskaille juutalaisille, että Jeesus oli luvattu Messias, ja vahvistaa juutalaiskristittyjen uskoa esittämällä Jeesuksen uutena Mooseksena.  Mooses syntyi keskelle "lastenmurhaa", kun farao määräsi kaikki heprealaiset poikalapset surmattaviksi (2 Moos.1:8-22). Matteus kertoo vuorostaan samanlaisen tarinan Jeesuksesta. Kirkkoisät, Papias, Irenaeus, Origenes ja Eusebios, tallentavat perimätietoon tukeutuen sanontoja, joiden mukaan Matteus olisi kirjoittanut evankeliuminsa ensin "hepreaksi", "heprealaisten parissa", "niille, jotka juutalaisten joukosta tulivat uskoon" ja "heidän äidinkielellään." Monasti tutkijat selittävät heprealla tarkoitetun arameaa. Teos alkaa sukuluettelolla, joka on ilmeisesti numerologista tyyliä mukaillen muokattu Daavid sanan hepreankielistä numeroarvoa 14 vastaavaksi. Naisten esiintyminen sukuluettelossa hämmentää; kaikki mainitut neljä naista ovat joko moraaliselta historialtaan arveluttavia tai sitten pakanoita, kahdessa tapauksessa molempia. On myös mielenkiintoista, että Jeesusta katsomaan ja kumartamaan tulevat tietäjät ovat pakanoita: pakanat tunnistavat juutalaisten kuninkaan mutta juutalaisten johtomiehet eivät. Evankeliumin alku ja loppu muodostavat mielenkiintoisen painotuksen suhteessa kirjan sisältöön. Juutalainen kirjoittaja nimittäin selvästi korostaa pakanoiden merkitystä ja osaa Jumalan pelastushistoriassa. Evankeliumin lopussa (28:19-20) opetuslapsille annetaan vielä käsky tehdä kaikista pakanakansoista Jeesuken opetuslapsia. Halki Matteuksen evankeliumin kulkee näkemys, jonka mukaan ihmiseltä kysytään nimenomaan tekoja, oikeaa toimintaa, hedelmää (esim. 5:20; 16:27). Perimätiedon mukaan Matteus on publikaani Leevi, jonka Jeesus kutsui opetuslapsekseen tulliasemalta (Mk. 2:13-17, Mt. 9:9-13); hän toimi Kapernaumin veroviraston virkamiehenä ja oli tottunut kirjanpitäjä. Virastokielenä oli silloin kreikka. Jokatapauksessa kirjoittaja on kristityksi kääntynyt juutalainen. Evankelista itse on juutalaisista juuristaan ammentava kristitty teologi, joka esittää teoksessaan sekä uutta että vanhaa (13:52). Tämän evankeliumin syyrian ja arabian kielillä kirjoitetut kopiot sanovat: "Tähän päättyy kopio Matteuksen evankeliumista, jonka hän kirjoitti Palestiinan maassa, Pyhän Hengen innoittamana, heprean kielellä, kahdeksan vuotta Messias Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen, ja Rooman keisari Klaudius Caesarin ensimmäisenä vuonna." Matteus puhuu "heidän synagogistaan" erotukseksi kristittyjen kotikirkoista (4:23; 9:35), mikä ei näy nykyisessä käännöksessä. Matteuksen teos on ainoa evankeliumi, jossa erikseen viitataan seurakuntaan (16:18; 18:17); maininnat eivät mainitse kirkko-organisaatioita, vaikka edellyttävät jonkinlaisen hierarkkisen rakenteen. Matteuksen evankeliumia pidetään "kirkon" evankeliumina. Matteuksen vaikutuksesta "farisealaisuudesta" on tullut kristinuskon piirissä haukkumanimi uskonnolliselle hurskastelulle ja teeskentelylle. Usein kirjoituspaikkana pidetään Syyriaa (mm. jae 4:24), tarkemmin sanoen Antiokiaa, joka oli Rooman valtakunnan neljänneksi suurin kaupunki. Matteusta pidettiin pitkään ensimmäisenä evankeliumina ja kirkossa sitä on arvostettu eräänlaisena pääevankeliumina; siksi se on sijoitettu Uuden testamentin ensimmäiseksi kirjaksi. Matteus kirjoittaa selvästi paremmalla kreikankielellä kuin Markus, ilmaisten asiat lyhyemmin ja tiiviimmin. Toisin kuin Markus, joka usein mainitsee Jeesuksen tunteiden ilmaisuja, Matteus yleensä hillitsee tai poistaa nämä (vertaa esim. Mk.1:41 ja Mt.8:3, tai Mk.10:14 ja Mt.19:14). Hän myös muokkaa kohtia, joissa Markus viittaa siihen, että Jeesuksen voimat olivat rajalliset (vrt. Mk.6:5 ja Mt.13:58).

MARKUKSEN Jeesus on salaisuuttaan varjeleva Jumalan Poika, kärsimystään kohti kulkeva Messias, joka kutsuu myös seuraajansa ristin tielle. Markuksen evankeliumia onkin luonnehdittu pitkällä johdannolla varustetuksi Kristuksen kärsimyshistoriaksi; Markus painottaa Jeesuksen ihmetekojen ratkaisevaa ja välitöntä vaikutusta ja asettaa ne vastakkain hänen kärsimyshistoriansa kanssa. Selvä taitekohta sijoittuu jakeeseen 8:27. Markus kääntyi lähinnä pakanasyntyisten kuulijoiden puoleen ja todisti Jeesuksen ihmetekojen ja toiminnan avulla, että hän on messias ja Jumalan poika. Itseasiassa, Jeesuksen kuollessa ristillä, roomalainen sadanpäällikkö ristin juurella huomauttaa: "Tämä mies oli todella Jumalan Poika!" (Mk.15:39). On yleinen teoria, että Markuksen evankeliumi on kirjoitettu Rooman vainotulle seurakunnalle (toinen vaihtoehto on Syyria tai Palestiina). Markus yritti vakuuttaa maailmaa hallinneille roomalaisille, että Jeesuksella oli kaikki valta. Syvätasolla evankelista johdattaa lukijansa pohtimaan sitä, minkälainen Messias Jeesus on. Tämän hän tekee erilaisten kertomushahmojen kautta, jotka ottavat kantaa Jeesuksen identiteettiin. Perimätiedon mukaan kirjoittaja on Johannes Markus, joka oli lähtöisin eräästä Jerusalemin varakkaasta perheestä, joka oli omaksunut juutalaisuuden lisäksi hellenistisiä sivistysvaikutteita ja kreikan kielen. Tieto on peräisin kirkkoisä Eusebiokselta. Markuksen kieli on yksinkertaista puhekielistä kreikkaa. Huomattavaa on myös, että Markus osaa kääntää arameankielisiä termejä kreikaksi. Opetuslapset vierailivat usein Markuksen kodissa. Johannes Markus ei kuulunut Jeesuksen läheisten opetuslasten joukkoon, mutta osallistui lähetystyöhön Paavalin kanssa, ja myös mm. Roomassa Pietarin apuna (1 Piet.5:13 - myös Papias kertoo saaneensa tämän tiedon joltakulta vanhimmalta, vaikka hänen mainintaansa on epäilty), ehkä kreikan kielen tulkkina, ja sai häneltä ensikäden tietoa Kristuksesta. Markus oli Barnabaksen serkku, jonka kanssa hän seurasi Paavalia Antiokiaan ensimmäisellä lähetysmatkalla, mutta Markus jätti heidät ja myöhemmin palasi Jerusalemiin, aiheuttaen Paavalin tyytymättömyyden. Kun Barnabas halusi ottaa hänet mukaan heidän toiselle matkalleen, Paavali kieltäytyi, joten Barnabas lähti myös ja meni Markuksen kanssa heidän synnyinmaahansa Kyprokselle. Ilmeisesti he tulivat toisiin aatoksiin, sillä kymmenen vuotta myöhemmin Markus oli Paavalin kanssa Roomassa lohduttamassa häntä hänen odottaessaan Neron oikeudenkäyntiä. Traditio liittää Markuksen kuitenkin läheisemmin Pietariin. Hän kirjoitti evankeliuminsa ollessaan piispana Aleksandriassa. Jokatapauksessa kirjoittajasta voidaan päätellä, että hän on kreikkaa taitava juutalainen, joka ei tunne Galilean maantietoa, edustaa liberaalia linjaa ruokalaeissa, toimiin pitkälti pakanoista koostuvissa piireissä ja tuntee Jerusalemissa pääsiäisenä v.30 olleen Simon Kyreneläisen pojat. Markuksen evankeliumia pidetään yleisesti vanhimpana evankeliumina, koska näyttää siltä, että sekä Matteus että Luukas ovat käyttäneet sitä oman kirjoituksensa pohjana. Vaikka Markus on kokonaisuutena lyhin, sen yksityiset kertomukset ovat pisimpiä (esim. Matt.12:46-50; Mark.3:21-35; Luuk.8:19-21). Jo varhain evankeliumin lukijat ovat kokeneet kirjan päättyvän kesken, joten sitä täydennettiin muiden evankeliumien tiedonantojen perusteella. Keskustelu siitä, loppuiko alkuperäinen evankeliumi jakeeseen 16:8 vai onko alkuperäinen loppu kadonnut, käy tosin vilkkaana, mutta mitään radikaalia merkitystä kristinuskon sisällölle ei tässä ehkä kaikkein merkittävimmässä tekstikriittisessä ongelmassa lopulta kuitenkaan ole. Kirkkoraamatun sisältämä loppu heijastelee aitojen evankeliumien loppuja ja on näin asiasisällöltään olennaisesti sama.

LUUKAS, jonka nimi on saattanut olla Lucanus, ja joka oli UT:n ainoa pakanasyntyinen reportteri, on kirjoittanut UT:n teksteistä hieman yli neljänneksen. Hänen kreikkansa on hyvin korkeatasoista ja sujuvaa.  Hän seurasi erityisesti Jeesuksen toimintaa maailman Vapahtajana, joka antoi lohtua köyhille ja etsi kadonneita; Luukas korostaa Jeesuksen opetustyötä marginaaliväestön - hyljeksittyjen, naisten ja pakanoiden joukossa. Hän asettaa Jeesuksen elämän osaksi kokonaisvaltaista pelastushistoriallista kehystä. Luukas antaa erittäin myönteisen kuvan juutalaisuudesta Kristus-uskon kasvualustana. Jeesuksen julkista toimintaa kuvatessaan hän hahmottaa Jeesuksen ja fariseusten suhteet läheisemmiksi kuin kukaan muu evankelistoista; tunnetuin tällaisista kohtauksista on se, jossa Simon-niminen fariseus kutsuu Jeesuksen kotiinsa. Evankeliumissa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa Jesajan kirjan selityksellä (4:21) ja evankeliumin lopussa on kertaus (24:44): Luukkaan evankeliumi on kuin Jeesuksen elämäkerran muotoon kirjoitettu VT:n kommentaari. Luukkaan evankeliumi tarjoaa yksityiskohtaisen ja rikkaan esityksen Jeesuksen elämän alkuvaiheista. Matteuksen ja Luukkaan syntymäkertomukset ovat teologiaa, eivät historiaa. Ne poikkeavat suuresti toisistaan ja sisältävät piirteitä, joilla VT:ssa ja antiikissa yleensä kuvattiin suurmiesten syntymää. Tästä johtuen niitä ei pidetä historiallisesti kovinkaan luotettavina kuvauksina. Luukkaan esittämä sukupuu jäljittää Jeesuksen sukulinjan - ei vain Abrahamiin, juutalaisten esi-isään - vaan Aadamiin, jonka jälkeläisiä on koko ihmiskunta, ja viimein Jumalaan. Markion poisti käyttämästään Luukkaan evankeliumista kaksi ensimmäistä lukua, jotka kuvaavat Jeesuksen syntymää. Luukkaan työskentelytapa, pelastushistorian ankkuroiminen yleiseen historiaan, estää kaiken väärän hengellistämisen. Perinteellinen jouluevankeliumin alku, "Ja tapahtui niinä päivinä", kuuluu latinalaisessa käännöksessä: "Factum est", "se on tosiasia". Kertomus Jeesuksen syntymästä tallissa ja kehdosta seimessä on ensimmäinen ilmoitus kristinuskossa toistuvasta opetuksesta, jonka mukaan Jumala samastuu erityisesti vähäosaisiin ja vaatimattomiin. Muita evankelistoja seikkaperäisemmin Luukas kuvaa, kuinka huolellisesti Pilatus käsittelee Jeesuksen tapausta. Ajatus kääntymisestä Kristuksen omaksi on Luukkaalle hyvin tärkeä. Luukas yritti vakuuttaa sivistyneille kreikkalaisille, että Jeesus auttoi kaikkia syrjittyjä (Evankeliumi on kirjoitettu Kreikassa tai Vähässä Aasiassa). Silmiinpistävää onkin Luukkaan suopea suhtautuminen erilaisiin vähemmistö- ja marginaaliryhmiin. Rikkaat ja köyhät-aihepiiri korostuu Luukkaan kertomuksessa; hän on halunnut ottaa huomioon seurakuntiin kuuluvan jäsenistön molemmat ääripäät. Jeesus ylistää niitä, jotka käyttävät rikkauttaan auttaakseen toisia (Lk.19:1-9). Teos edustaa eräänlaisen kristillisen humanismin alkeita. Luukas käyttää käsitettä "syntinen" useammin kuin muut evankelistat yhteensä. Muihin evankeliumeihin verrattuna Luukas kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota naisiin. Hän antaa ymmärtää, että naiset kuuluivat Jeesuksen opetuslapsijoukkoon. Tämä on radikaali ajatus, mikäli se sijoitetaan Jeesuksen omaan aikaan. Luukas on valinnut aineistoaan myös naisasian kannalta. Hänen tarkoituksensa on alleviivata naisten osuutta seurakunnassa. Häntä on kutsuttu jopa naisten evankelistaksi. "Abrahamin tytär" (Lk.13:10-17) on ainoa tunnettu tilanne, jossa ilmaisusta "Abrahamin poika" käytetään naispuolista vastinetta. Kertomuksista, jotka Luukas on valinnut evankeliumiinsa, käy selväksi, että Vapahtaja tuli maailmaan sekä miehiä että naisia varten. Huolellinen tutkimus paljastaa ainakin 27 kertomusparia, joissa toinen keskittyy mieheen, toinen naiseen (esim. 15:3-10 tai 13:18-21). Luukas on motivoinut Jeesusta seuranneiden naisten palvelua varoillaan parannetuksi tulemisella. Palvelu ymmärretään Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa laajasti. Se voi tarkoittaa pöytäpalvelua (Apt.6:1-7), apostoliutta (Apt.1:17, 25), avustusta (Apt.11:29) tai Paavalin toimintaa (Apt.12:25, 20:24, 21:19). Kaiken palvelun lähtökohdan muodostaa Jeesuksen toiminta (Luuk.22:26-27). Luukas oli pakanuudesta kääntynyt sivistynyt ja monipuolisesti lahjakas henkilö: lääkäri, lähetyssaarnaaja (Paavalin työtoveri) ja kirjailija. Lisäksi hänellä oli historioitsijan maine: hän viittaa historioitsijan tapaan keisareihin (Augustus ja Tiberius) ja maaherroihin (Lk. 2:1; 3:1), ja kuvaa Apostolien teoissa kirkon varhaisinta historiaa.  Luukas oli kuitenkin kirjoittajana antiikin ajan historioitsija, ei moderni historiantutkija. Niinpä hän jättää vastaamatta moniin meitä kiinnostaviin kysymyksiin. Hänen tarkoituksensa ei ollut antaa yleiskatsausta kolmen ensimmäisen vuosikymmenen kirkkohistoriasta, vaan antaa osoitus evankeliumin voimasta ja mahdollisuuksista elämän keskellä, ja siitä, kuinka kirkko kasvoi juutalaisesta lapsuudesta maailmanlaajuiseen nuorukaisikään. Skeptisesti Luukasta tutkimaan lähtenyt arkeologi William M. Ramsey totesi lopulta: "Luukas on ensimmäisen luokan historioitsija, hänen lausuntonsa eivät ole vain luotettavia, vaan hänet tulisi lukea kaikista suurimpien historioitsijoiden joukkoon." Muratorin kaanonissa todetaan, että Luukas "ei ole nähnyt Herraa ruumiillisesti." Eusebios mainitsee Kirkkohistoriassaan, että "Luukas oli kotoisin Antiokiasta.-- Ja sanotaan Paavalilla olleen tapana tarkoittaa Luukkaan evankeliumia, kun hän kirjoittaa ikään kuin omasta evankeliumistaan: minun evankeliumini mukaan" (Room.2:16, 2 Tim.2:8). Jo aikaisemmin oli Origenes kirjoittanut: "Tämän evankeliumin, jota Paavali kehui, hän [Luukas] on kirjoittanut pakanoille." On arveltu, että Luukas olisi syntynyt rikkaan Teofilus-nimisen ylimyksen orjana. Tämä olisi kouluttanut hänet lääkäriksi ja vapauttanut hänet kristityksi tultuaan, kuitenkin pysyen hänen suojelijanaan (patronus) ja kustantanut samalla hänen kirjalliset tutkimuksensa (Luuk.1:1 ja Apt.1:1). Paavalin kotikaupungissa Tarsossa oli tuohon aikaan koko silloisen Orientin parhaana pidetty yliopisto, jota arvostettiin varsinkin sen lääketieteellisistä saavutuksista. Irenaeus kertoo Luukkaan olleen "inseparabilis a Paolo", "erottamaton" Paavalin seuralainen. "Vain Luukas on täällä kanssani", sanoo 2 Tim.4:11.

JOHANNES, apostoli, evankelista, "se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti", ja jolle hän kuollessaan uskoi äitinsä (Joh.19:26-27), oli Jaakob vanhemman veli. He olivat Gennesaretin rantaseudun kalastajia. Heidän isänsä Sebedeuskin oli kalastaja (Mark.1:19). Synoptisissa evankeliumeissa heidät mainitaan monessa yhteydessä. Jeesus oli antanut heille nimen Boanerges: ukkosenjylinän pojat (Mark.3:17, vrt. Luuk.9:54). Simon Pietari, Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen lähin piiri (Mark.5:37, 9:2, 14:33).  Helluntaitapahtuman jälkeen Johannes esiintyi Pietarin kanssa hyvin rohkeasti Jerusalemin seurakunnassa (Apt.3:1-11, 4:13-22, 8:14-25), ja hän oli Jerusalemin apostolienkokouksenkin johtohenkilöitä (Gal.2:9).  Lisäksi on ehdotettu muun muassa Tuomasta, Magdalan Mariaa, Lasarusta ja jotakin nimeltä tuntematonta ulkopiiriin kuuluvaa opetuslasta.  Johanneksen Jeesus on ensisijaisesti jumalallinen hahmo, joka korotetaan ristin kautta kirkkauteensa, kun hän ensin on ilmoittanut Isän. Kaikkein ylevin kuva Jeesuksestas UT:ssa löytyy epäilemättä Johanneksen evankeliumista. Johannes aloittaa luomisen alusta, ilmoituksella Kristuksen aikaisemmasta elämästä Jumalassa: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala." (1:1). "Sana" on kreikaksi logos, joka voidaan kääntää "sana", "teko" tai "järki". Tietyissä kreikkalaisissa filosofisissa kirjoituksissa logos on jumalallinen järki maailman luomisen takana. Johannes yhdistää Jeesuksen jumalalliseen logokseen, mutta eroaa kreikkalaisista filosofeista edellyttäessään opin Inkarnaatiosta, jumalallisen logoksen astumisesta ihmisruumiiseen (Jh.1:14). Johannes esitteli esitteli Jeesuksen aikansa kreikkalaisille lihaksi tulleena "logoksena", Jumalan inkarnoituna sanana: Jeesus oli hänelle "tie, totuus ja elämä", "maailman valkeus" ja Jumalan  "ainosyntyinen Poika." Hän yritti vakuuttaa koko maailmalle, että Jeesus oli Jumalan Poika ja ainoa tie Jumalan yhteyteen. Kirkollinen Jeesus-kuva perustuu nimenomaan Johanneksen evankeliumiin. Kirjoittaja on valinnut teokseensa seitsemän ihmettä, joita hän kutsuu tunnusteoiksi; tapahtumaa, joissa Jeesuksen todellinen jumalallinen luonto murtautuu läpi hänen inhimillisen lihansa ja tekee jotain ihmeellistä: muuttaa veden viiniksi, ruokkiin 5000 miestä, parantaa sokean, herättää kuolleen jne. Niin ikään Jeesus Johanneksen evankeliumissa lausuu erityisiä totuuksia itsestään erilaisten "Minä olen"-lauseiden avulla (kr. ego eimi). "Minä olen"-lauseet olivat juutalaisessa traditiossa äärimmäisen harvinaisia, koska sanoessaan "minä olen" ihminen lausui Jumalan nimen JHWH, jonka Jumala oli palavassa pensaassa ilmoittanut Moosekselle. Tästä sanamuodosta Jeesuksen aikalaiset ymmärsivät hänen samastavan itsensä Jumalaan ja siitä johtuivat myös jumalanpilkkasyytteet niiden taholta, jotka eivät uskoneet häntä. Jeesus sanoo olevansa elämän leipä, maailman valo, ovi, hyvä paimen, ylösnousemus ja elämä, tie, totuus ja elämä sekä viinipuu. Johannes toistaa käsitettä "elämä" Jeesuksen puheessa itsestään 40 kertaa. Käsite "totuus" toistuu Johanneksella n. 25 kertaa (Paavalilla viitisenkymmentä kertaa). Ainoastaan Johanneksen evankeliumissa on säilynyt maininta siitä, että juutalaiset erottivat synagogasta jokaisen Jeesukseen uskovan (9:22; 12:42; 16:2). Johanneksen evankeliumi poikkeaa jo ulkoisen rakenteensa puolesta synoptisista evankeliumeista, joista se on jokseenkin riippumaton. Sen kirjoittaja on kyllä tuntenut ne, mutta hän on halunnut ottaa esille ainesta, jota niissä ei ole ja kirjoittaa kuolleista nousseen Herran pelastusteoista uudesta näkökulmasta. Johannes välttää huolella toistamasta jo muitten kertomia asioita. Evankeliumissa on paljon sellaista, mitä muilta evankelistoilta ei löydy: Kaanaan häät, samarialainen nainen kaivolla, Lasaruksen kuolleista herättäminen, opetuslasten jalkojen peseminen ja ylösnousemuksen jälkeinen keskustelu epäilevän Tuomaan kanssa. Tuomas tarjoaa peittelemättömimmän lausunnon koko UT:ssa koskien Jeesuksen jumaluutta, kutsuessaan häntä "minun Herrakseni ja Jumalakseni" (20:28). Johanneksen evankeliumi mainitsee naisen ensimmäisenä, joka lausuu Messias-tunnustuksen, joka muutoin yleensä liitetään Pietariin. Tämä tapahtuu, kun Jeesus valmistautuu herättämään kuolleen Lasaruksen ja kysyy Martalta, uskooko tämä häneen....(11:27) Jeesuksen viimeisten päivien kuvauksessa Johanneksen tyyli tulee lähemmäksi synoptisia evankeliumeita. Johanneksella Jeesus odottaa vangitsemistaan tyynesti. Täydellisellä ennaltatietämyksellä mitä tuleman pitää, Jeesus paljastaa sisäisen voimansa, niin että sotilaat kaatuvat maahan (18:4-8). Kaiken Johannes esittää silminnäkijän elävyydellä. Ainakin 100-luvulle ulottuvan perimätiedon mukaan Johanneksen evankeliumi on apostoli Johanneksen - Sebedeuksen pojan, joka oli yksi Jeesuksen kolmesta lähimmästä opetuslapsesta ja jota maininnan opetuslapsesta "joka oli Jeesukselle rakkain" on ajateltu tarkoittavan - tai jonkun hänen oppilaansa tai oppilaspiirinsä muistiin merkitsemä. Hän luultavasti jätti Palestiinan noin 57 jKr. Hyvin vanha perimätieto kertoo Johanneksen asuneen elämänsä lopulla nykyisen Turkin alueella Efesossa, jota pidetään neljännen evankeliumin syntypaikkana (TAI Syyriaa), Efeson piispana. Myöhemmin hänet karkotettiin Keisari Domitianuksen aikana Patmos-saarelle, missä hän kirjoitti Ilmestyskirjan, ja palasi sitten Efesokseen, jossa hän kirjoitti vielä evankeliuminsa ja kirjeensä. Hän eli korkeaan ikään, kauemmin kuin kaikki muut apostolit, ja kuoli luonnollisen kuoleman noin 100-104 jKr. Evankeliumi jäsennetään useimmiten jakamalla se kahteen osaan: luvut 1-12, ns. "tunnustekojen kirja", ja luvut 13-21, ns. "kirkkauden kirja". Johanneksen evankeliumin alkusanoja eli "prologia" vastaa sen 20. ja 21. lukujen "epilogit" eli saatesanat.

JOHANNEKSEN Jeesus puhuu kuin teologi; evankelista Johannes onkin saanut tämän kunnianimen; häntä pidetään yhtenä UT:n suurimmista teologeista, ja Johanneksen evankeliumia on usein pidetty UT:n teologian kruununa ja huipentumana. Ilmeisesti Johannes pyrki lähestymään aikansa kreikkalaisia ajattelijoita, joille filosofinen "gnosis" eli "tieto" jumaluudesta merkitsi koko olevaisuuden tärkeintä ongelmaa. Kieli on käsitteellistä ja määritelmänomaista, usein yhtä teemaa toistavaa, samalla kuitenkin moniselitteistä ja hämärää. Johanneksen evankeliumissa Jeesus pitää useita pitkiä puheita ja käy pitkiä keskusteluja vastustajiensa kanssa. Jeesus puhuu paljon itsestään ja esiintyy avoimesti jumalallisena henkilönä. Evankelistoista Johannes huolehtii eniten taivaallisesta ymmärryksestä; hän kirjoitti "Jumalan salaisuuksien evankeliumin". Kirjoittaja käyttää taitavasti hyväkseen ironiaa ja väärinymmärryksiä (esim. 3:4; 4:15; 7:52). Johanneksen evankeliumille ominainen piirre on todellisuuden jakaminen hyvää ja pahaa tai oikeaa ja väärää edustaviin vastakohtapareihin (totuus ja valhe, valo ja pimeys yms.); Qumranin Yhdyskuntasäännön sisältämän ns. kahden hengen opin ja Johanneksen evankeliumin väliset yhteydet ovat saaneet tutkijoiden enemmistön vakuuttumaan, että näillä kahdella tekstillä täytyy olla jokin yhteys. Tutkimuksessa viime aikoina on vahvistunut käsitys, että Johanneksen evankeliumin tausta on paljon kiinteämmin sidoksissa ensimmäisen vuosisadan juutalaisuuteen kuin aiemmin on ymmärretty. Kuolleen meren löydöt mahdollistavat Johanneksen evankeliumin varhaisen laadinta-ajan ja ovat vaikuttaneet Johanneksen evankeliumin ymmärtämiseen ja uuteen arvostukseen. Sen kertovassa aineksessa on joitakin historiallisesti arvokkaita yksityiskohtia. Mikään toinen evankeliumi ei sisällä niin runsaasti maantieteellistä aineistoa ja juutalaisten tapojen kuvausta kuin juuri Johanneksen kerronta. Johannes esittää myös runsain määrin kerronnallisia yksityiskohtia esim. ajoista ja paikoista, ja juuri hän välittää perimätiedon, jonka mukaan Jeesuksen toiminta kesti yli kahden vuoden ja ainakin kolmen pääsiäisen ajan. Jotkut uskovat että Luukas ja Johannes olivat uskollisimpia kertomusten kronologialle - Luukas johtuen kiinnostuksestaan historioitsijana, ja Johannes joka näyttää paikkaavan tiettyjä kohtia joista muut vain mainitsevat. Koska näillä kahdella oli jo muut evankeliumit joihin viitata, on luultavaa, että he ovat saattaneet korjata tiettyjä virheitä tai erheitä joita huomasivat muilla. Sakramenttiopetukselle neljäs evankeliumi on keskeinen lähde. Neljäs evankeliumi opettaa Pyhästä Hengestä selkeämmin kuin muu UT. Joh. 8:1-11 ei esiinny missään kreikankielisessä Raamatun käsikirjoituksessa 500-lukua aikaisemmin, eikä kirkkoisien kirjoituksissa ennen kuin 300-luvulla. Ainoa tärkeä käsikirjoitus, jossa kertomus on sen nykyisellä paikalla, on Codex Bezae Cantabrigiensis, joka tunnetaan lukuisista interpolaatioistaan eli tekstiin tehdyistä myöhemmistä lisäyksistä. Sen tähden tutkijat ovat päätelleet ettei se ollut alkuperäisessä Johanneksen evankeliumissa. Tämä ei kuitenkaan todista aitouden puutteesta. Varsin monet tutkijat pitävät kertomusta pääpiirteissään historiallisena, johtuen siitä että kertomukselle on aika vaikea löytää synty-ympäristöä tiukkaa seksuaalimoraalia vaalivissa kristillisissä yhteisöissä. Lisäksi kertomuksen elementit, kuten Jeesuksen konflikti fariseusten kanssa, keskustelu lain tulkinnasta, Jeesuksen poikkeuksellisen myönteinen suhtautuminen naisiin ja ehkä hieman yllättäen epämääräinen ja vaikeasti tulkittava reaktio, muistuttavat esisynoptisia Jeesus-traditioita. Jotkut ovat esittäneet, että kertomus oli yhteen aikaan osa Luukasta, koska siinä käytetään sanoja joita vain hän käyttäisi, ja se sis. monia ilmaisuja joita Johannes ei koskaan käyttänyt. Itseasiassa eräs käsikirjoitusryhmä sijoittaa sen Luuk. 21:38 jälkeen. Toiset ovat spekuloineet, että se on saatettu poistaa Luukkaasta johtuen sen näennäisestä lempeydestä syntisiä kohtaan. Viittaus Eusebioksen kirkkohistoriassa osoittaa, että tämä kertomus on vanha, kenties osa suullista perimätietoa, joka liitettiin Johanneksen evankeliumiin Rooman valtakunnan länsiosan kristittyjen parissa toisella vuosisadalla. Raymond Brown kirjoittaa: "Kertomuksen lyhyt ja ytimekäs kuvaus Jeesuksen armosta on yhtä herkkä kuin mikä tahansa Luukkaan teksti; sen piirtämä kuva Jeesuksesta tyynenä tuomarina on juuri niin ylevä kuin Johannekselta voi odottaa." Väkijoukossa yksittäiset ihmiset voivat välttyä joutumasta vastuuseen käyttäytymisestään. Jos koko väkijoukko kivittää naisen, kukaan yksittäinen henkilö ei siten joudu vastuuseen hänen kuolemastaan. Sanoessaan: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven", Jeesus kuitenkin antaa jokaiselle väkijoukossa seisovalle nimen ja kasvot. Hän pyytää jokaista yksilöä ottamaan vastuun osallistumisestaan kivitykseen. Lähi-idässä ihmisten on tällaisissa tilanteissa luonnollista kääntyä vanhimman läsnäolijan puoleen. Väkijoukko kääntyy katsomaan, onko tuolla vanhimmalla rohkeutta vastata Jeesuksen haasteeseen. Vanhimmasta nuorimpaan hänen vastustajansa vetäytyvät nöyryytettyinä pois. Naista käytettiin panttina valtapelissä. Hänen julkinen nöyryytyksensä oli sivuasia. Jeesus on siirtänyt fariseusten kiukun naisesta itseensä. Nainen saa kokea uhrautuvaa, odottamantonta rakkautta, joka pelastaa hänen henkensä. Tässä tulee esiin olennainen osa Jeesuksen "sovitusoppia." Joh. 21 luultavasti lisättiin alkuperäiseen evankeliumiin liitteenä pian apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen.

LUUKAS sanoo kuvaavansa evankeliumissaan Jeesuksen toimintaa luotettavasti, tarkasti ja järjestyksessä. Hän viittaa edeltäjiin mitä ilmeisimmin tarkoituksessa, että hän haluaa suoriutua tehtävästään paremmin kuin nämä (1:1-4). Luukasta voidaan pitää kristikunnan ensimmäisenä virsirunouden keräilijänä; hänen tallentamansa hymnit heijastavat tapaa, jolla Jeesuksen aikaiset hurskaat ilmensivät rukouselämäänsä. Marian ylistysvirttä on käytetty usein alkukirkon jumalanpalveluksissa (Luuk.1:46-55); se muistuttaa Samuelin äidin Hannan kiitosvirttä (1.Sam.2:1-10). Sakariaan ylistysvirsi (Luuk.1:68-79) sisältää juutalaisen rukouskirjan ns. 18-rukouksen aineksia, kuten temppelin papille sopiikin. Simeonin kiitosrukous (2:29-35) perustuu oppineitten parissa yleisesti tunnettuihin messias-ennustuksiin. Luokas kiinnittää erityistä huomiota myös Jeesukseen rukoilijana - rukous on Jeesuksen julistuksen ja toiminnan lähde.  Kun Luukkaan kertomus kulkee rinnakkain Matteuksen ja Markuksen kanssa, Luukas lisää viittauksen rukoukseen peräti 11 kohdassa. Hän korostaa Jeesuksen yksityistä rukousta (5:16, 6:12, 9:18) erityisesti ratkaisevan tärkeillä kohdillla (3:21, 9:28), tehden hänen esimerkistään innoittavan (11:1), tai suorastaan järkyttävän vaikuttavan (22:40-46). Luukkaan Jeesus on maanläheisempi, Jumalan valitsema mies (Apt.2:22), hänen puheensa on monipuolisempaa ja iskevämpää. Luukas vaihtaa tyylilajia tilanteen mukaan. Luukas on rakentanut keskelle evankeliumiaan suuren matkajakson, jossa hän kuvaa Jeesuksen vaellusta Galileasta Samarian halki kohti Jerusalemia (9:51-18:14). Luukkaan tekstissä on myös pitkiä vertauksia ja esimerkkikertomuksia, joiden ansiosta Jeesus-hahmo saa opettavaisia piirteitä. Vain Luukkaalla on seuraavat klassiset kohtaukset: enkelin ilmestyminen Marialle, laupias samarialainen, tuhlaajapoika, rikas mies ja Lasarus, "syntinen nainen fariseuksen huoneessa", fariseus ja publikaani. Luukkaan voitelukertomus (7:36-50) on aivan eri kertomus kuin muiden evankelistojen voitelukertomukset. Matteuksen vuorisaarnaa vastaa ns. kenttäsaarna (6:20-49). Vuorisaarnan ja kenttäsaarnan välillä on yksi tärkeä ero. Luukas on tallettanut neljä myönteistä autuaaksijulistusta ("Autuaita olette te...sillä..."), joita vastaavat kielteiset lausumat ("Voi teitä...sillä..."). Kuin oikeaoppisen luterilaisen lukijan kiusaksi Luukas kytkee pelastuksen sumeilematta tekoihin: laupias samarialainen (Lk.10:29-37) - "Mene ja tee sinä samoin." Evankelistoista Luukas huolehtii eniten inhimillisestä rakkaudesta ja uhrista; hän laati "kärsivien ja sairasten parantamiskertomuksen." Luukkaan yleisö koostui luultavasti pääasiassa pakanakäännynnäisistä, joten vaikka Luukas samaistaa Jeesuksen juutalaiseksi Messiaaksi (kuten kaikki muutkin evankelistat), häneltä puuttuu Matteuksen painotus Jeesuksesta juutalaisen lain täyttymyksenä tai uutena lainantajana. On totta että Jeesuksen lähetystehtävä hänen kuolemaansa asti on yksinomaan juutalaisia varten Luukkaan evankeliumissa, mutta Luukas ymmärtää että Jumalan pelastussuunnitelma pakanoille vaati että sanoma ensin esitettiin juutalaisille. Pelastus pakanoille alkaa Pyhän Hengen vuodattamisesta helluntaina (Apt.2:1-4) ja jatkuu läpi kristillisen liikkeen varhaisten vuosikymmenien, niin kuin Apostolien teoissa kuvataan. Luukas kuvaa Jeesuksen suurena profeettana kuten Elia tai Elisa (Lk.4:24-27, 24:19). Profeettana hän pääsee käsiksi Pyhän Hengen välittämään voimaan (Lk.1:79, 7:39), ja hänen kohtalonsa on kärsiä muiden profeettojen tavoin kuolema Jerusalemissa (Lk.13:33).  Luukas korostaa profetoimisen paluuta Jeesuksen syntymän aikoihin (esim. 1:41, 1:67) ja Jeesuksen yllä ollutta Hengen voimaa (1:35, 3:22, 4:14). Nämä asiat ennakoivat hänen suurta kiinostustaan Pyhään Henkeen Apostolien teoissa. Jopa suuremmassa määrin kuin Matteus, Luukas vähättelee Jeesuksen tunteita (vrt. Mk.3:5 ja Lk.6:10; Mk.10:21 ja Lk.18:22) ja rajoituksia (Mk.13:32, lauselma joka on läsnä Matteuksella, puuttuu Luukkaalta).

MARKUKSEN antama kuva Jeesuksesta suurena vertausten kertojana on huomionarvoinen. Toinen Markuksen suosima puhemuoto ovat tilannelausumat (kr. khreiai). Ne ovat puolittain kertomuksia, mutta sisältävät vain lyhyen tilannekuvauksen pääpainon ollessa Jeesuksen iskevässä sanassa. Niihin kuuluvat kiistakeskustelut esim. Jeesuksen ja fariseusten välillä. Silti Markuksen evankeliumi sisältää silmäänpistävän vähän Jeesuksen lausumia. Markus käyttää hänelle tyypillistä kompositiokeinoa (a-b-a-rakenne): hän kiilaa kertomuksen alun ja lopun väliin muuta ainesta. Esim. Mk.3:20-21...3:31-35; 5:21-24...5:35-43; 11:11-14...11:19-25. Evankelistoista Markus huolehtii eniten pelottomasta tahdosta; hän laati "Jeesuksen toiminnan evankeliumin". Markus käyttää ilmausta "opetuslapset" yli 40 kertaa. Tämä on laajempi joukko kuin ne kaksitoista, jotka kaikki olivat miehiä. Kreikankielisen tekstin mukaan naiset olivat "seuranneet" Jeesusta. Jeesuksen "seuraaminen", akoloutheoo, on vakiintunut termi, jolla Markus kuvaa Jeesuksen opetuslasten suhdetta mestariinsa. Jeesus kutsui ihmisiä opetuslapsikseen sanomalla: "Seuratkaa minua" (Mark.1:17, 2:14). Myös seuraamisen yhteydessä Markuksen käyttämä ilmaus "palvella" Jeesusta viittaa naisten opetuslapseuteen. Kreikan termi diakonein ei tarkoita vain aineellista palvelemista, vaan sillä viitataan myös evankeliumin asiassa palvelemiseen.

MATTEUKSEN Jeesus kertoo myös vertauksia, mutta niiden sävy on hieman erilainen. Hallitsevana on laintulkinta ja eettinen linjanveto. Matteuksen Jeesuksella onkin paljolti lainopettajan rooli. Matteuksen evankeliumia onkin kutsuttu ensimmäiseksi kristinopiksi. Evankeliumi sisältää kaksi kertaa seitsemän vertausta. Ensimmäiset seitsemän ovat tiiviinä sarjana 13. luvussa. Toinen sarja ulottuu melkein evankeliumin koko loppuosan läpi 18. luvusta 25. lukuun saakka. 1. Kylväjä, 2. luste vehnässä, 3. sinapinsiemen, 4. hapatus, 5. peltoon kätketty aarre, 6. kallis helmi, 7. kalaverkko. Toinen ryhmä: 1. Suuri ja pieni velka, 2. sama palkka erimittaisesta työstä, 4. herran lähetti, 5. kuninkaalliset häät, 6. viisi ymmärtäväistä ja viisi tyhmää neitsyttä, 7. uskotut leiviskät. Vuorisaarna on eräänlainen Jeesuksen ohjelmanjulistus ja autuaaksijulistukset ovat sen otsikko. On ajateltu, että vuorisaarna olisi useampien julistustilaisuuksien yhdistelmä. Voimme kuitenkin muistaa, että Jeesus opetti usein kansaa aamusta iltaan taukoamatta. Vain harvat Jeesuksen seuraajat ovat kyenneet sellaiseen ehdottomaan myötätuntoon, jota vuorisaarna ylistää. Vuorisaarnan ydinajatus käy ilmi jakeista 5:17-19. Matteukselle on olennaista, että kristityt elävät Jeesuksen ylivertaisten käskyjen mukaan, kuten saarnan loppu kiistatta osoittaa (7:24-27). Vuorisaarna kuuluu yhä historian radikaaleimpien tekstien joukkoon. Jos se otetaan vakavasti, sotaan osallistumisen pitäisi olla mahdotonta. Jeesuksen opetus rukouksesta tiivistyy Isä meidän-rukoukseen, joka tunnetaan myös nimellä Herran rukous, koska se on rukous, jonka Jeesus opetti opetuslapsilleen. Matteukselle Jeesus on voittoisa ja hallitseva kuningas. Evankeliumin alussa ilmoitetaan Jeesuksen nimi "Immanuel", "Jumala on meidän kanssamme" - ja viimeisillä riveillä on Jeesuksen lupaus (28:20): ajatus muodostaa kehärakenteen, jonka sisään esitys Jeesuksesta sijoittuu. Jae 11:27 yhdistää synoptisia evankeliumeja Johanneksen evankeliumin ajatusmaailmaan, koska sisältä on samanlainen. Matteuksella Jeesuksen ilmaus "Jumalan valtakunta" muuttuu seemiläiseksi kiertoilmaukseksi "taivasten valtakunta". Markus ja Luukas sitä vastoin viljelevät sanontaa "Jumalan valtakunta" ja vain satunnaisesti "taivasten valtakunta". Tässäkin näkyy Matteuksen tyypillinen juutalainen tapa välttää Jumalan nimen mainitsemista siellä, missä voi. Matteus käyttää yli 30 kertaa sanontaa "taivasten valtakunta" ja vain kerran "Jumalan valtakunta". Evankelistoista Matteus huolehtii eniten kaikkien ihmiselle suotujen voimien harmoniasta. Häntä on sanottu "täyttyneiden ennustusten evankelistaksi."

Yhteenveto Jeesuksen opetuksesta

Sisällöltään pääosa Jeesuksen opetuksesta muistuttaa tuon ajan muidenkin hengellisten ajattelijoiden puheita. Itse asiassa on kristinuskon suurimpia ihmeellisyyksiä, että Raamatun evankeliumitekstit on jätetty silleen, ettei niitä ole sensuroitu, ettei niitä ole tuomittu kerettiläisiksi ja tuhottu. Jeesus, jonka kohtaamme evankeliumeissa, on melkein kaikessa erilainen kuin se Kristus, jota kirkko on julistanut. Jeesuksen oppihan ei sinänsä ole välttämätön uskonnolle, jonka lähtökohta on Kristus, joka on pelastanut maailman kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Edes Paavali ei ollut erityisen kiinnostunut Jeesuksesta, muutoin kuin ristiinnaulittuna ja ylösnousseena Kristuksena. Ja Paavalin hengessä kehkeytyvä kirkko hioi siinä määrin pois Jeesuksen radikaalin, hierarkiaa karttavan, suvaitsevan ja avarakatseisen sanoman, että lopuksi Jeesuksen oma oppi ei kirjaimellisesti mahtunut mukaan, kun piti määritellä kristillinen usko.

Jeesuksen intiimi suhde Jumalaan vaikutti syvästi hänen opetuslapsiinsa, hänen voimakkaasti painottaessaan Jumalan Isyyttä. Hänen käyttämänsä Jumalan nimitys "Abba", Isä, on kaikkein tyypillisin piirre hänen julistuksessaan. Se on avain hänen itseymmärrykseensä. Hän piti jokaista ihmistä enemmän kuin vain Jumalan luotuna ja palvelijana - jokaikinen yksilö oli Jumalan lapsi. Viimeisellä ehtoollisella Jeesus paljasti - ei vain syvää suhdettaan Isään, vaan kuinka tuo suhde merkitsee hänelle täydellistä yhteyttä tai ykseyttä Isän kanssa.

"Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni"... " Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän"... "Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa" (Joh.14:7, 9, 11).

Kuitenkin hän sanoi: "Isä on minua suurempi"... "Minä rakastan Isää ja teen niin kuin Isä on minun käskenyt tehdä" (Joh.14:28, 31).

Ja hän rukoili: "Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä" (Joh.17:11).

Jeesus kehotti kaikkia etsimään ensisijaisesti Jumalan valtakuntaa ja Hänen oikeudenmukaisuuttaan. Hän vakuutti kuulijoilleen, että Jumala Isänä välitti jokaisesta yksilöstä; ei yksikään ollut arvoton vastaanottamaan Isän armoa. Lisäksi ei yksikään ollut suljettu pois taivasten valtakunnasta, sillä se oli saavutettavissa kaikille jotka pyysivät (Matt.7:7-8). Jeesus yritti myös tehdä uskonnosta kansalle helpommin lähestyttävän mm. yksinkertaistamalla sanomaa ja esittämällä sen pedagogisesti, mikä käy ilmi esim. Matteuksen evankeliumissa 13:34-35 (ks. myös Matt.13:10-17 ja Mark.4:33-34).

Jeesus julisti että Isän rakkaus on niin suuri, että henkilön hyvyys tai pahuus ei siihen vaikuta. Jumala ilmentää rakkauttaan ja armoaan kaikille ihmisille - sekä hyville että pahoille - katsomatta tarpeeseen tai ansioon. Tuhlaajapoikavertaus (Luuk.15:11-32) kertoo meille, mitä Jeesus tarkoitti käyttäessään sanaa abba, isä. Jeesus julisti sanomaa Jumalasta, joka rakastaa syntisiä. Fariseukset eivät olleet samaa mieltä, koska heidän näkemyksensä mukaan Jumala rakasti hurskaita, jotka noudattivat lakia. Jeesuksen suhde rakkaimpiinsa tiivistyy Matteuksen evankeliumissa esitettyyn kysymykseen: "Kuka minä teidän mielestänne olen?" (Mt.16:15). Jeesus olisi voinut todistaa jumaluutensa tai jopa pakottaa opetuslapset hyväksymään sen, kuka hän on. Mutta se ei olisi sopinut hänen persoonansa salaisuuteen: Rakkaus ei ole ihmisten käskettävissä. Jeesus kehotti löytämään rakkauden. Sen tunnusmerkkinä oli intohimon ja ystävyyden ylittävä rakkaus myös vihamiehiä ja vainoojia kohtaan. Tämä rakkaus on kaikkea muuta kuin valmiita käyttäytymismalleja. Se ei odota tulevansa hyvin vastaanotetuksi. Rakastaminen on rikkautensa löytämistä itsensä ulkopuolelta.

Jeesus opetti että kaksi käsitettä, Jumalan Isyys ja ihmiskunnan yhteys, ovat erottamattomat. Yksilön, joka kokee intiimin suhteen Isä Jumalaan, täytyy väistämättä rakastaa ihmiskuntaa. Koska Isän luonto ja ominaisuus on rakastaa ja osoittaa myötätuntoa kaikille, siitä seuraa, että Pojan pitäisi heijastaa Isän luontoa (Luuk.18:23-25). Itseasiassa kukaan joka ei rakasta ihmiskuntaa, ei voi tietää mitään Jumalasta, puhumattakaan että olisi kanssakäymisissä Hänen kanssaan. Rakastaa ja palvella ihmiskuntaa on rakastaa ja palvella Isää (Matt.25:24-46).

Tosiasia on, että evankeliumien sisältämät Jeesuksen puheet ja muun Uuden testamentin eettinen opetus ovat yllättävän löyhässä yhteydessä toisiinsa. Paavali esittää toki useita ohjeitaan Herran käskyinä, mutta läheskään aina näillä käskyillä ei ole vastinetta evankeliumien Jeesus-traditiossa, eikä toisaalta Jeesuksen mutkaton suhtautuminen epäkelpoina pidettyihin ihmisiin tunnu vaikuttaneen paljoakaan muutamaa vuosikymmentä myöhemmin eläneiden kristittyjen opettajien moraalikäsityksiin. Joka tapauksessa on merkillepantavaa, että monien käsien välittämänä ja muokkaamanakin Jeesuksen toiminta näyttäytyy kaikkea muuta kuin niiden kunnon kansalaisen ihanteiden mukaisena, joita varhaiset kristityt noudattivat. Siinä missä Paavali kieltää olemasta missään tekemisissä siveettömästi elävien (pornos) kanssa (1 Kor.5:19), Jeesuksen seurassa viihtyy evankeliumien mukaan prostituoituja ja publikaaneja. Hän kohtaa ilman varauksia ihmisiä, joilla ei ollut pääsyä Herran seurakuntaan ja jotka herättivät kunnon juutalaisessa spontaania inhoa: verenvuototautisia, samarialaisia, vieläpä miehitysvallan sotilaita. Monet Jeesuken kohtaamista moraalisesti epäilyttävistä ihmisistä olivat sitä paitsi naisia. Sykarin kaivon tapauksessa (Joh.4) kysymyksessä on vieläpä samarialainen nainen, jolla on jo kuudes mies menossa, ja häntä Jeesus puhutteli kahden kesken. Tätä ihmettelivät jo opetuslapsetkin (Joh.4:27). Varhaiskristillisissä kirjoituksissa esiintyvän eetoksen perusteella vaikuttaa siltä, että Jeesuksen käyttäytyminen olisi herättänyt yhtä suurta pahennusta kristillisissä seurakunnissa kuin se herätti aikansa juutalaisessa ympäristössä. UT:n kirjoittajat ja heidän aikalaisensa kristillisissä seurakunnissa eivät ilmeisestikään seuranneet Herransa radikaalia etiikkaa ja elämäntapaa, vaan jakoivat kristityiksi tultuaankin ympäristönsä moraalikäsitykset. Yhä uudelleen Jeesus haastaa ulkoiset käytännöt herättääkseen henkiin sisäisen; rikkoo lain kirjainta saattaakseen voimaan sen hengen. Samat kysymykset ovat nousseet esille kun kristityt ovat kiistelleet naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta sekä aikaisemmin orjuudesta. Kautta historiansa kirkon lakeja ja perinteitä on kyseenalaistettu niiden perustajan nimessä ja hengessä.

Kreikkalainen filosofi Kelsos laati vuoden 180 paikkeilla kristinuskon vastaisen kirjoituksen. Siinä yksi niistä seikoista, jotka hän esittää kirkkoa vastaan, on se, että se hyväksyi jäsenyyteensä syntiset: "Kristityt sanovat: Tulkaa meidän tykömme, kaikki te syntiset, kaikki te lapset ja hullut, ja te pääsette sisälle Taivasten valtakuntaan. Roisto, varas, ryöväri, myrkyttäjä, temppelin ja hautojen häpäisijä, nämä ovat heidän käännynnäisiään. Jeesus, he sanovat, lähetettiin pelastamaan syntisiä; eikö häntä lähetetty niiden luo, jotka onnistuvat pysyttäytymään vapaina synnistä?" Paavalin valtakunnan porttiin ei juuri kannata syntisten ja huorien vaivautua kolkuttamaan, siis juuri niiden, joille Jeesus nimenomaan oli luvannut osallisuuden (1 Kor.6:9-10).

Jeesus ei luopunut ajatuksesta, että lain suurimmat käskyt tuli täyttää. Ihmisen elämän mieli toteutuu, jos hän voi elää ja toimia omastaan luopuvan, toiselle hyvää lahjoittavan rakkauden välikappaleena. Ihmisen tehtävä on edelleenkin siinä, että hän rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin omaa itseä. Lähimmäisen rakastamisen käsky esiintyy 3. Mooseksen kirjan kohdassa 19:18, Jumalan rakastamisen käsky 5. Mooseksen kirjan kohdassa 6:5. Jeesus sijoittaa Jumalan rakastamisen käskyn lähimmäisen rakastamisen edelle. Järjestys on tärkeä. Se, jolle rakkautta osoitetaan, ymmärtää toisen vaikuttimet usein väärin ja reagoi kiitollisuuden sijaan vihamielisesti. Jos se, joka palvelee toista, toivoo saavansa voimaa toisen reaktioista, ja jos odotettuja reaktioita ei tule, on hyvin mahdollista, että tuo henkilö luovuttaa turhautuneena ja pettyneenä. Sen sijaan jos uhrautuvaa rakkautta osoitetaan toisille kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, uskova saa voimaa Jumalan horjumattomasta rakkaudesta. Jälkimmäinen käsky saa velvoittavuutensa ensimmäisestä: Jumalaa ei voi rakastaa rakastamatta hänen tahtoaan, ja se käskee rakastamaan lähimmäistä vihollista myöten. Jeesus tulkitsi tämän aktiivisena haasteena. Joissakin moderneissa käännöksissä "niin kuin" sana on pyritty korvaamaan sanoilla "yhtä paljon kuin". Raamatussa ei ole kuitenkaan kysymys rakkauden inhimillisestä mittaamisesta vaan sen oikeasta motivaatiosta. Monet tutkijat ovat väittäneet, ettei Jeesus voinut mainita vihollisten vihaamiseen viittaavaa sanaa (Lk.6), koska sellaista ei löydy VT:sta eikä juutalaisesta kirjallisuudesta. Kuitenkin Kuolleen meren kääröjen "seurakuntasäännöissä" annetaan Qumranin essealaisille jäsenille ohje, että heidän "tulee rakastaa kaikkia, jotka Jumala on valinnut, ja vihata niitä, jotka hän on hylännyt." Samoin "pitää vihata kaikkia pimeyden lapsia." Nykyisin arvellaan Jeesuksen viitanneen aikansa essealaisiin. Mutta vaikka VT ei tosin käskenyt, "vihaa vihollistasi", perinteen voima oli niin vahva, että ihmiset luulivat Raamatun opettavan näin. Tutkijoiden mukaan juuri Jeesuksen kehotus rakastaa vihollista oli poikkeuksellinen omassa ympäristössään. Käsky oli niin erikoinen, ettei sitä ole yleisesti hyväksytty edes nykypäivän kirkoissa (Matt.5:43-48).

UT tiivistää lain ja profeettojen sisällön rakkauden käskyyn ja kultaiseen sääntöön (Mk.12:29-31; Mt.22:37-40; Lk.10:25-28; Mt.7:12; Lk.6:31; Jh.13:34-35; Gal.5:14; 1 Joh.4:19-21). Rakkauden käskystä ja kultaisesta säännöstä käytävää keskustelua vaikeuttaa se, että niistä on useita tulkintoja, joiden välisiin eroihin ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Juuri rakkauden käskyn erilaiset tulkinnat ovat kuitenkin se keskus, johon monet Raamatun etiikkaa koskevat erimielisyydet palautuvat. Kymmenen käskyn ja rakkauden käskyn suhteen Luther ymmärtää niin, että rakkauden käsky sisältyy sekä Jumala-suhteen että lähimmäissuhteen näkökulmasta jokaiseen käskyyn. Toisin sanoen, nämä käskyt eivät ole formaalin rakkauden vaatimuksen konkreetteja selityksiä, vaan ne ovat pohjimmiltaan saman rakkauden kaksoiskäskyn erilaisia formulointeja.

Yleinen lähimmäisenrakkaus perustuu Raamatussa 3 Moos. 19. luvun kahdesti esiintyvään kehotukseen (18. ja 34. jae): "Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Rabbien laintulkinta pyrki esittämään yleensä Jumalan vaatimusten minimin. Siksi lähimmäisen rakastaminen tulkittiin kielteisestä näkökulmasta: "Älä tee!" Jeesus opetti aktiivista, varauksetonta asennetta: tee, rakasta, anna, lainaa, rukoile, armahda! Joh. 13.34 ja 15:12 nostaa lähimmäisenrakkauden ihanteen uudelle tasolle. Rakkaus ei etsi omaansa, vaan tekee toisen asian omakseen. Rakkaus ei hae vertaistaan, vaan tekee kohteestaan vertaisensa. Kun Hilleliä, yhtä juutalaisuuden tärkeimmistä tulkitsijoista, pyydettiin selittämään juutalaisuutta, hän vastasi: "Sinun ei pidä tehdä muita kohtaan sellaista, mitä et halua heidän tekevän sinulle, muu on tulkintaa." Jeesus vei tämän rakkaudensanoman vielä yhden askelen pidemmalle, kun neuvo lähimmäisen huomioon ottamisesta muuttuu kehotukseksi tehdä hyvää. Kultaisen säännön avulla Jeesus opetti, mitä lähimmäisen rakastamisen käsky merkitsi käytännössä.

Göran Bexell ja Carl-Henric Grenholm esittävät kirjassaan Teologisk etik koosteen vuorisaarnan erilaisista tulkintaperinteistä:

  1. Vuorisaarna esittää korkean eettisen vaatimuksen jotta ihminen näkisi oman epätäydellisyytensä ja vietäisiin Kristuksen luokse etsimään armoa. Tämä on ollut protestanttisessa etiikassa tavallinen tulkinta.
  2. Vuorisaarnan etiikkaa ei ole tarkoitus seurata kirjaimellisesti sen enempää yksityiselämässä kuin yhteiskunnassakaan, sen sijaan se suuntautuu mielialaan ja vaatii puhdasta mieltä.
  3. Interim-eettinen tulkinta väittää, että vuorisaarna on tarkoitettu vain Jeesuksen oppilaille siksi lyhyeksi ajaksi joka näytti olevan jäljellä ennen aikojen loppua.
  4. Vuorisaarna koskee vain tiettyjä valittuja ihmisiä, esimerkiksi niitä oppilaita, jotka haluavat omistautua Jeesuksen seuraamiselle. Myöhemmin sen on ajateltu koskevan esim. munkkeja ja nunnia, jotka pyrkivät suurempaan täydellisyyteen kuin muut. Tulkinta on ollut yleinen roomalaiskatolisessa etiikassa.
  5. Vuorisaarnan etiikka tulee toteuttaa yhteiskunnassa ja sen tulee olla lakien perusta. Tämä oli muiden muassa Tolstoin tulkinta.
  6. Vuorisaarnan etiikkaa ei tule toteuttaa julkisessa yhteiskunnallisessa elämässä vaan ainoastaan yksityiselämässä, esim. perheessä. Poliisin ei pidä virantoimituksessa kääntää toista poskea, mutta perheenisänä hänen tulee tehdä niin. Näin ajatteli esim. Luther.

Jeesuksen puheessa kuuluu "ego majestatis"", "kuninkaallinen minä": "Teille on opetettu...mutta minä sanon teille." Vuorisaarnan sanoma on yleismaailmallinen. Se tulee kuitenkin todelliseksi vain siinä laajuudessa kuin ihmiset tosiasiallisesti ottavat tekstin vastaan ja siinä laajuudessa kuin siitä tulee osa heidän elämäänsä. Vastaanottajaksi ihminen tulee vasta silloin, kun hän tekee vuorisaarnasta osan elämäänsä. Elämämme saattaa värittyä siitä käsin, että vuorisaarna on meille tärkeä teksti. Kukaan ei kuitenkaan pysty etukäteen muotoilemaan, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa tietyissä tilanteissa. Sen me kohtaamme ainoastaan konkreettisessa elämässä ja elämä on jokaiselle meistä jokaisena hetkenä haaste. Jeesuksen tapa valita maahan liittyviä kielikuvia liittää hänet maanläheiseen ja ruumiillisuuteen myönteisesti suhtautuvaan traditioon. Jeesus puhuu siemenen voimasta, maasta joka antaa itsestään kasvun, puista, linnuista ja kukista. Hän korostaa pyhää huolettomuutta ja lepäämistä olemassaolossa.

Jeesus ei hyväksynyt mielivaltaa, jota silloisessa avioliittolainsäädännössä harjoitettiin vaimoja kohtaan. Jeesus ei hyväksynyt myöskään sitä, että eriasteisia vannomisia pidettiin eri määrässä sitovina Jumalan edessä. Uskovien tuli olla muutoinkin totuudellisia.

Vuorisaarna sisältää oman tiivistelmänsä, periaatteen, jota myöhemmin on ruvettu kutsumaan kultaiseksi säännöksi: "Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" (Mt.7:12). Vastaava lausuma sisältyy Luukkaan kenttäsaarnaan (Lk.6:31). Samoin kuin muualla rakkauden kaksoiskäsky mainitaan lain ja profeettojen julistuksen tiivistelmäksi, vuorisaarnassa Jeesus lausuu kultaisesta säännöstä: "Sillä tämä on laki ja profeetat."

Matteuksen evankeliumissa Jeesus opettaa juuri ennen kultaista sääntöä, kuinka taivaallinen Isä antaa hyviä asioita niille, jotka niitä häneltä pyytävät. Teksti edellyttää, että Isä todella antaa hyvää ja tämän seurauksena kultaista sääntöä voidaan toteuttaa. Luukkaan evankeliumissa kultainen sääntö sijoittuu kohtaan, jossa Jeesus opettaa rakastamaan vihollisia ja tekemään heille hyvää. Jeesus torjuu tässä selvästi sellaisen rakkauden, joka odottaa takaisin maksua ja vastavuoroista hyvän tekemistä. Vihollisrakkauden perustana on Jumalan rakkaus, sillä Korkein on hyvä kiittämättömille ja pahoille (Lk.6:35). Moraalisen harkinnan lähtökohta on eläytyminen toisen tilanteeseen ja hänen todellisiin tarpeisiinsa. Lutherin mukaan Rakkauden käskyn niin kuin itseäsi ja kultaisen säännön mitä tahdotte toisten tekevän teille viittaavat siihen rakkauteen, jolla ihminen jo rakastaa itseään ja tavoittelee jatkuvasti omaa hyväänsä. Nämä lausumat viittaavat ihmisen omasta sydämestä löytyvään esimerkkiin siitä, kuinka lähimmäistä tulee rakastaa. Itserakkaus on pyrkimys, joka estää lähimmäisenrakkautta toteutumasta. Laki vaatii väärään oman hyvän tavoittelun muuttumista pyyteettömäksi, Jumalan rakkauden mukaiseksi lähimmäisen hyvän etsimiseksi. Armon vastaanottanut usko tekee yhdessä uskovien ihmisten kanssa rakkauden tekoja toisille. Kristitty välittää Jumalan lahjoja eteenpäin tarvitseville.

"Olkaa täydelliset", sanoo raamatunkäännös. Jeesus ei ollut kreikkalainen filosofi, joka olisi pohtinut täydellisyyden käsitettä. Hän tarkoitti jotain hyvin kouraantuntuvaa. Olkaa tasapuolisesti reiluja niin kuin sateen ja paisteen lähettävä taivaallinen Isännekin on. Jeesus kehotti Isä meidän-rukouksessa pyytämään, että Jumala antaisi rukoilijalle anteeksi juuri saman verran kuin tämä itse antaa niille, jotka ovat tehneet hänelle jotain ikävää. Jos et anna, et itsekään saa. Jeesuksen sanoma on yksinkertainen: Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Jumala on sillä tavoin täydellinen, ja sillä tavoin meitä kehotetaan olemaan täydellisiä. Kaikki rajoitukset, joita me asetamme Jumalan rakkaudelle, ovat omia yksityisiä rajoituksiamme, omaa kyvyttömyyttämme rakastaa!

Jeesuksen kehotus täydellisyyteen on kehotus rakkauteen, anteeksiantamiseen ja kärsivällisyyteen. Sillä tavoin meidän tulee olla Jumalan kaltaisia. Sillä tavoin meidän tulee, Jeesuksen tavoin, jäljitellä Jumalaa. Olla laupiaita, niin kuin Jumala on laupias. Rakastaa toisia, niin kuin Jumala rakastaa meitä. Täsmälleen näin käsittää myös Johanneksen seurakunta Jeesuksen sanoman: 1 Joh.4:11, 21. Kirjoittaja viittaa Johanneksen evankeliumin kohtaan, Joh.15:12. Samalla tavoin liitetään se, että meille annetaan anteeksi, suoranaisesti siihen, että me itse annamme anteeksi: Luuk.6:37-38. Anteeksiantamuksesta tulee tällä tavoin itse asiassa ihmisten välinen asia. Kristinuskon sanoma ei ole, että ihmisen on pyydettävä anteeksi, vaan hänen on ymmärrettävä, että hän on jo saanut anteeksi. Jeesuksen mukaan meidän syntimme annetaan anteeksi, kun me uskomme Jumalan kykyyn parantaa ja eheyttää, kun me luottavaisesti hakeudumme hänen syliinsä lasten tavoin pelkäämättä, että meidät sysätään pois.

Yksi tieteellisen raamatuntutkimuksen kestävistä saavutuksista on ollut Jeesuksen elämän karheuden paljastaminen siloteltujen kuvien alta. Evankeliumien alkuperäiset painotukset erottuvat: Jeesuksen kutsu seuraamaan häntä on voimassa edelleen. Jeesuksen seuraajan tässä ajassa tulee suunnata katseensa samaan suuntaan kuin edellä kulkeva Mestari. Jeesuksen sydäntä lähinnä olivat hänen oman yhteiskuntansa reunoille ajetut, kuten köyhät, lesket ja prostituoidut. Jeesus ei sallinut vakiintuneiden kaavojen rajoittaa rakkautta ja tukahduttaa ihmisten elämää. Hän arvosti naisia ja hän lähestyi pettureina pidettyjä publikaaneja, jopa valloittajakansan sotilaita. Jeesuksen seuraaminen ja uskollisuus Raamatulle on meidänkin ajassamme kokonaisvaltainen elämäntavan ja arvojen järjestyksen asia. Miten sopivat Raamatun elämänihanteiden kanssa yhteen kunnianhimo, kilpailuhenki, rahan ja uran tavoittelu tai halu toteuttaa kaikki tarpeensa välittömästi vaikka toisten kustannuksella?

Albert Schweitzer kirjoittaa Jeesuksesta: Hän tulee luoksemme tuntemattomana, nimettömänä alkaen, järven viertä. Hän tuli noiden miesten tykö jotka eivät tunteneet Häntä. Hän sanoo meille samat sanat: "Seuratkaa minua!" ja asettaa meidät tehtäviin, jotka Hänen täytyy täyttää meidän aikanamme. Hän käskee. Ja niille, jotka tottelevat Häntä, olivatpa viisaita tai yksinkertaisia, Hän paljastaa Itsensä kamppailuissa, konflikteissa, kärsimyksissä, jotka heidän täytyy läpäistä Hänen seurassaan, ja, sanomattomana mysteerinä, he oppivat kokemuksestaan Kuka Hän on.

Apostolien teot

"Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet." (Apt.4:20)

Kristuksen ylösnousemuksen todistajia alettiin kutsua "apostoleiksi" eli "niiksi, jotka on lähetetty".  Nimitys tarkoittaa alkuaan laajempaa joukkoa, mutta on sittemmin kytkeytynyt yhä tiiviimmin kahdentoista piiriin: Luukkaalle, joka puhuu aina kahdestatoista apostolista, ilmaus merkitsee käytännössä samaa kuin kaksitoista opetuslasta. Mark.3:14 "Ja hän teki..." (KR 1992 "kutsui"), evankelista käyttää VT:n termiä, joka tarkoitti papiksi asettamista (1 Kun.12:31, 13:33), ja luonnehtii näin apostolin virkaa papin viraksi. Ainakin Pietarin tiedetään varmasti olleen naimisissa ja todennäköisesti muillakin apostoleilla oli puolisot. Synoptiset evankeliumit mainitsevat Pietarin anopin ja Paavalin mukaan pääsiäisen jälkeen Pietari ja muut apostolit kuljettivat vaimojaan mukanaan lähetysmatkoillaan (1 Kor.9:5).

Apostolien teot on ensimmäinen, joskin valikoiva, kirkkohistorian esitys, ja ainutlaatuinen teos niin UT:n sisällä kuin sen ulkopuolellakin: missään muualla ei ole säilynyt kuvauksia ensimmäisten kristittyjen elämästä ja toiminnasta. Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot ovat saattaneet olla alun perin yksi teos.  Luukas kuvaa evankeliumin kulun ensin Galileasta Jerusalemiin (evankeliumissa) ja sitten Jerusalemista Roomaan (Apostolien teoissa). Apt. mainitsee useaan otteeseen Pietarin ja muiden apostolien eläneen hengellisissä yhteisöissä (esim. 2:37-47; 4:32-37).

Tutkimukset, joissa erityisesti kirjan kertomusta luvusta 15 eteenpäin on verrattu arkeologisiin tietoihin Rooman valtakunnasta 50-luvulla, ovat osoittaneet varsin tarkkoja yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi virkamiesten tittelit vaihtelivat tuohon aikaan tiheästi ja kirjoittaja näyttää kerta toisensa jälkeen osuvan niissä oikeaan.

On hyvin tärkeää huomata, ettei ääni (Apt.9:1-8) sanonut Saulille "Miksi vainoat seuraajiani?" vaan "Miksi vainoat minua?" Siitä oivalluksesta, että ylösnoussut Kristus oli seuraajissaan ja he hänessä, tuli Paavalin opetuksen ja teologian kulmakivi. Apostolien tekojen esittämät Paavalin puheet kertovat enemmän Luukkaan kuin Paavalin ajattelusta. Luukkaan kuvaama Paavali liberaalin uskon esitaistelijana on konservatiivisin kaikista apostoleista. Kärjistäen voisi väittää Apostolien tekojen antavan sellaisen kuvan, että kristinuskon leviäminen kaikkeen maailmaan on yhden miehen, Paavalin, työn tulosta. Verrattuna Paavalin omiin kirjeisiin Apostolien teot antaa varsin siloitellun kuvan kamppailusta kristillisen liikkeen avaamiseksi ei-juutalaisille, ja Luukkaalla on tendenssi kuvata kristinuskon suhde valtiovaltaan ongelmattomaksi, jopa lämpimäksi; Luukkaan esityksessä on huomattava hänen pyrkimyksensä esittää kristinusko roomalaisten kannalta harmittomaksi ja eettisesti nuhteettomaksi liikkeeksi. Luukas korosti seurakunnan yhteyttä ja esitteli alkukirkon niin ihannoivassa ja esimerkillisessä valossa, ettei halunnut kertoa ensimmäisten kristittyjen teologisista mielipide-eroista. Rivien välistä voidaan kuitenkin päätellä, että jakeiden Apt.6:1-8:3 taustalla oleva traditio kertoo suuremmasta jakautuneisuudesta kuin mitä Luukas suoraan paljastaa. Seurakunnassa oli kaksi erilaisesta kulttuurista ja kielitaustasta nousevaa ryhmää. "Hellenistit" puhuivat kreikkaa ja olivat elämäntavoiltaan ja asenteiltaan vapaamielisempiä kuin arameaa puhuvat "heprealaiset", jotka todennäköisesti eivät koskaan olleet asuneet Israelin maan ulkopuolella.

Apostolien tekoja voisi yhtä hyvin kutsua Pyhän Hengen teoiksi: Luukas kertoo alkuseurakunnan synnystä jumalallisen kolminaisuuden kolmannen persoonan näkökulmasta. Yksin Luukkaan ansiosta vietämme helatorstaita ja helluntaita. Hän rakentaa siltaa uuden uskonnon ja klassisen sivistyksen välille (Paavali Ateenassa Apt.17:28; Apt.5:29 tuo mieleen Sokrateen puolustuspuheen; Apt.26:14 on repliikki Euripideen näytelmästä). Luukkaan mukaan Ateenaan tullut Paavali piti lähetyspuheensa Areiopagi-kukkulalla, jonne filosofisista kysymyksistä kiinnostuneet ihmiset kokoontuivat keskustelemaan erilaisista näkemyksistä (Apt.17:19). Efesoksessa Paavali "keskusteli ja opetti päivittäin Tyrannoksen koulussa" kahden vuoden ajan (Apt.19:9-10). Tällä Luukas tarkoittaa, että Paavali sai Tyrannos-nimiseltä filosofi-opettajalta luvan käyttää tämän tiloja omiin tarkoituksiinsa.

Näyttää siltä, että Apt. on kirjoitettu vielä Paavalin elinaikana, sillä kirja loppuu yhtäkkiä kuin seinään Paavalin Roomaan saapumiseen aivan 50-60-lukujen vaihteessa. Apostolien tekojen ja Paavalin kirjeiden eroavista Paavali-kuvista on ehkä vaikutusvaltaisimman luettelon tehnyt saksalainen tutkija Ernst Haenchen (1977). On kuitenkin varsin kyseenalaista, ylittääkö tämä ero normaalia omakuvauksen ja ulkopuolisen arvion välisen väistämättömän erilaisuuden asteen.

  • Apostolien teoissa Paavali on suuri ihmeiden tekijä. Kirjeissä Paavali on kärsivä apostoli (esim. 2 Kor.12:10).
  • Apostolien teoissa Paavali on myönteinen juutalaisen lain suhteen. Kirjeissä Paavali käy taistelua juutalaista lakia vastaan.
  • Apostolien teoissa Paavali on erinomainen puhuja. Kirjeissä Paavalia kutsutaan surkeaksi puhujaksi (2 Kor.10:10).

Nämä seikat eivät kuitenkaan ole vakuuttaneet läheskään kaikkia. Apostolin kärsimykset eivät sulje pois ihmeiden tekemistä ja Apostolien teoissakin kuvataan Paavalin kärsimyksiä. Lisäksi Paavali viittaa kirjeissäänkin tekemiinsä ihmeisiin (2 Kor.12:12, Room.15:19, 1 Kor.2:1-4 jne.). Paavalin puhetaitojen arviointi on puolestaan hyvin vaikeaa Luukkaan editoimien puhekuvausten perusteella. Eleet, äänenkäyttö, kielikuvien elävyys jne. eivät välity tekstin kautta. Mitä tulee juutalaiseen lakiin, niin 1 Korinttilaiskirjeessä Paavali toteaa olevansa "juutalaisille juutalainen", mikä voi selittää hyvin hänen myönnytyksensä juutalaisen lain osalta. Apostolien tekojen kirjoittaja ei ilmeisestikään ole käyttänyt Paavalin kirjeitä teosta kirjoittaessaan. Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten monien historiallisten tapahtumien järjestys osuu yhteen vertailua tehtäessä. Koska maininnat ovat eri puolilla Paavalin kirjeitä, tuntuu ajatus tapahtumajärjestyksen poimimisesta epätodennäköiseltä.

Paavali

Paavalin kääntyminen lienee tapahtunut v. 36, ja hänen on arveltu olleen niihin aikoihin 30-35-vuotias. Paavali itse sanoo, että "Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen" (Gal.1:13). Paavali kutsuu ihmeellistä kohtaamistaan ylösnousseen Jeesuksen kanssa "Jeesuksen Kristuksen ilmestykseksi" (Gal.1:12). Tämän kokemuksen vaikutus Paavalin teologiaan ja sitä myöten hänen kirjoittamiinsa kirjeisiin on ollut ilmeisen suuri. Hänestä tiedetään enemmän kuin kenestäkään toisesta varhaiskristillisyydessä vaikuttaneesta henkilöstä. Kotikaupungissaan Vähän-Aasian Tarsossa nuori Saulus - heprealaiselta nimeltään -  tutustui kreikkalaiseen sivistykseen ja oppi hallitsemaan kreikan kielen. Hän liittyi fariseusten puolueeseen ja siirtyi Jerusalemiin opiskelemaan juutalaista teologiaa kuuluisan rabbi Gamalielin johdolla. Ammatiltaan hän oli teltantekijä, ja hän oli Rooman kansalainen. Ehdottomuus on Paavalin luonteen eräs olennainen piirre, sekä fariseuksena että Kristuksen apostolina.

Paavalin alkuperäinen heprealainen nimi Saul muuttui hänen ensimmäisellä lähetysmatkallaan Kyproksella kraikkalais-roomalaiseksi nimekso Paulos (kr.) eli Paulus (lat.), joka oli peräisin hänen korkea-arvoiselta roomalaiselta suojelijaltaan Kyproksen prokonsuli Sergius Paulukselta (Apt.13). Näin hän otti roomalaisen käytännön mukaisesti patronuksensa eli suojelijansa nimen osaksi omaa nimeään. Koska Paavalin oli Rooman kansalainen, hänellä oli todennäköisesti myös muita nimiä kuin Paulus (roomalaiseen nimeen kuului 2-3 nimeä), mutta juutalaisen nimikäytännön mukaisesti meille on säilynyt niistä ainoastaan yksi, ensin heprealainen Saul ja sitten kreikkalainen Paulos eli roomalainen Paulus.

Paavali on kirjoittanut 25-50% Uuden testamentin kaanoniin hyväksytyistä kirjoista. Paavalin kirjeet eli epistolat ovat luultavasti varhaisimmat kirjoitukset UT:ssa ja ne on asetettu järjestykseen pituutensa mukaan. Enemmän kuin yksi kolmasosa UT:sta koostuu Paavalin nimissä olevista kirjeistä ja niistä Apostolien tekojen luvuista (9, 13-28), jotka kertovat Paavalin lähetystyöstä. Ainoastaan Jeesus itse kattaa laajemman alan. Kirjeiden rakenne noudattaa vakiintunutta kaavaa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Paavali oli suhteellisen taitava retorikko, joka ei kirjoittanut vain ajatuksenvirran mukaan vaan jäsenteli kirjeitään. Erityisesti Paavalin kirjeiden kohdalla kannattaa muistaa, että ne oli tarkoitettu ääneen luettavaksi. Luku- ja jaejakoja ei ollut eikä myöskään nykyraamatuista tuttuja kappalejakoja. Koska Paavali on kirjoittanut kirjeensä olettaen sekä tiedostaen että tiedostamattaan kohdeyleisönsä nimenomaan kuulevan kirjeen sisällön, on nykylukijankin hyvä kuunnella kirjeitä luettuna. Tällöin "kirjekokemus" voi olla aavistuksen verran alkuperäisempi kuin hiljaa itsekseen luettuna.

Varhaisin kirjallinen ylösnousemusjulistus, varhaiskristillisen sanoman vanhimpia muotoiluja, on Paavalin 1 Kor. 15:3-8, jonka hän on todennäköisesti kirjoittanut toisena vuotenaan Efesoksessa (1 Kor.16:8-9). Paavali tähdentää painokkaasti, että kyse ei ole fyysisestä ylösnousemuksesta sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Hän torjuu suorastaan typerinä sellaiset kysymykset kuin "millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?" (1 Kor.15:44, 50-52)

Lähetyskirjeensä Tessalonikalaisille Paavali kirjoitti Korintissa toisen lähetysmatkansa aikana v. 50, melko pian Apt.17:1-10:ssa kerrotun Ateenassa käynnin jälkeen. 2 Tess. lienee kirjoitettu vain muutamaa kuukautta sen jälkeen. Seuraavina aikajärjestyksessä ovat Gal., Kor., ja Roomalaiskirjeet (v. 54-57).  On mahdollista, että Gal. ei kuulu Paavalin "varhaisten kirjeiden" joukkoon. Kaiken kaikkiaan se on kuitenkin todennäköisesti hänen varhaisin säilynyt kirjeensä. Kirjoitusajankohta on mahdollisesti Apt.15:35 mainittu jakso. 2 Kor. on kirjoitettu voimakkaiden tunteiden vallassa Makedoniasta (Apt.20:1; 2 Kor.7:5). Se on Paavalin henkilökohtaisin ja paljastavin kirje. Rooman vankeudessa hän kirjoitti Filippiläisille (60-luvun alkupuolella). Paavali tuli tunnetuksi "pakanain apostolina", jolla tittelillä hän myös viittaa itseensä (Rm.11:13 - v.1938 käännös: "kansojen apostoli" uuden käännöksen mukaan). Apostolien tekojen matkakertomusten pohjalta on laskettu Paavalin matkustaneen n. 15 000 km Palestiinan, Syyrian, Vähän-Aasian ja Kreikan alueella. Syyrian Antiokiassa hän viipyi n. 14 vuotta (n. v. 35-49), Kreikan Korintissa puolitoista vuotta (n. v. 50-51) ja Vähän-Aasian Efesoksessa kolmisen vuotta (n. v. 52-55).

Varhaiskristillisyydessä totuuden määrittelivät yhteisöt ja niiden arvovaltaiset julistajat, jotka joutuivat usein räikeisiin konflikteihin keskenään, varhaisimpina dokumentteina tästä Paavalin kirjeet. Hänen "pilalle leikatuiksi" ja "valheapostoleiksi" leimaamansa kristityt näyttävät olleen lähempänä Jerusalemin alkuyhteisöä kuin pakanoiden apostoli. Paavalilla oli verrattain etäinen suhde Jerusalemin alkuseurakunnan "pylväisiin" Jaakobiin, Pietariin ja Johannekseen (Gal.2:8). Näkemyseroista oltiin tietoisia eikä niitä pyritty poistamaan. Tämä käy ilmi 2 Piet. 3:16:sta, jonka kirjoittaja piti Paavalin ajattelutapaa monimutkaisena ja ottaa selvästi etäisyyttä "veli" Paavaliin haluamatta silti sulkea hänen kirjeitään pois kaanonista. On vaikea tietää, ymmärsivätkö Paavalin kirjeiden alkuperäiset vastaanottajat häntä paremmin kuin me - päinvastaisesta on viitteitä esim. hänen kirjeenvaihdossaan Korinttilaisten kanssa sekä juuri yllä mainitussa Pietarin kirjeessä.

Jerusalemissa ei ollut yhtä "alkuseurakuntaa", vaan kaksi (Apt.6-8). Oman suhteellisen itsenäisen ryhmänsä muodostivat ns. hellenistit, johtajanaan Stefanos, joka oli ensimmäinen kristillinen marttyyri. He olivat pyhän maan ulkopuolelta tulleita diasporajuutalaisia, jotka erotti Pietarin johtamasta "heprealaisten" ryhmästä kieli ja osaksi myös kulttuuriperintö. Ryhmien välillä ilmeni jännitystä. Heprealaiskristityt noudattivat edelleen lakia ja osallistuivat synagogajumalanpalveluksiin. Hellenistikristityt sen sijaan vähättelivät Mooseksen lakia, ja heihin kohdistettiin ankaria vainoja. Hellenistit joutuivat pakenemaan Jerusalemista. Paavalin lakihenkisimmät vastustajat, joiden mukaan "ilman tekoja usko on hyödytön" (Jaak.2:20), olivat toisia kristittyjä. Varhaisessa kristikunnassa oli ryhmiä, jotka pitivät Jeesusta puhtaasti ihmisenä, nimittäin konservatiiviset juutalaiskristityt, joiden näkemykselle löytyy kiinnekohtia Uudesta testamentistakin (ks. esim. Mark.10:18; Apt.2:22-36, 10:38-43, 17:31). Miten provosoivalta Paavalin julistuksen on täytynyt kuulostaa niistä juutalaisista, jotka "luottivat lihaan" (vrt. Fil.3:3), ts. juutalaiseen synty- ja sukutaustaansa. Kirjeessään roomalaisille Paavali kysyy: "Vai onko Jumala pelkästään juutalaisten Jumala? Eikö hän ole myös muiden kansojen Jumala?" (3:29) Konservatiivisten juutalaiskristittyjen - jotka edelleen noudattivat Tooraa, pitivät Jeesusta profeettana ja arvostelivat Paavalia - perinnöstä kulkeutui lopulta yhtä ja toista islamiin.

Erityisesti Paavali ja hänen seurakuntansa tulivat tunnetuiksi vapaamielisyydestään suhtautumisessa Tooraan, mutta useimpien mielestä Paavali meni liian pitkälle: omana aikanaan hän ei ollut yleisesti arvostettu opettaja, samanlainen  yksiselitteinen ja kiistämätön auktoriteetti kuin myöhempinä vuosisatoina, vaan kiistelty radikaali, jonka täytyi taistella arvovallastaan jopa itse perustamissaan seurakunnissa. Toisinaan juutalaiskristilliset ryhmittymät pyrkivät voittamaan kannattajia Paavalin käännyttämistä pakanakristityistä. Myös Paavalin aikalaiset arvostelivat hänen puheitaan eivätkä olleet valmiita hyväksymään kaikkea, mitä hän opetti. Juutalaiskristittyhen uskonveljiensä näkökulmasta hän oli piirin ulkopuolinen, jonka omalla tahollaan saamaa ilmestystä ei yleisesti pidetty pätevänä valtuutuksena apostolin tehtävään. Paavalin perintö ei ole yksiselitteinen, ja häntä on pidetty sekä perinpohjaisena uudistajana että konservatiivisena patriarkkana. Paavali vetosi mystisiin kokemuksiinsa jumaluudesta kirjoittaessaan, että hänet "temmattiin kolmanteen taivaaseen" (2 Kor.12:2-4).

Apostolien kokous Jerusalemissa, johon Paavali matkusti Barnabaksen kanssa, oli joko vuonna 49 tai 50. Apostolien tekojen muistiinmerkintä tästä kokouksesta, ainakin 30 v. tapahtuman jälkeen, kertoo että Paavali suostui vaatimaan pakanakäännynnäisiä pitäytymään rajalliseen määrään säädöksiä: välttää epäjumalille uhrattua ruokaa, haureutta, ja lihaa, josta ei ole laskettu verta. Paavalin muistiinmerkinnät (Gal.2:1-10) noin viiden vuoden sisällä kokouksen jälkeen ovat radikaalisti erilaiset. Antiokiassa Paavali vastusti Pietaria kasvotusten ja syytti häntä ulkokultaisuudesta (Gal.2:11-14). Erikoista kyllä, juuri Paavalin ja Pietarin kuuluisa riita antaa ymmärtää, että heidän teologiset käsityksensä olivat hyvin samankaltaisia. Paavalihan ei arvostele Pietaria väärästä opista vaan epäjohdonmukaisuudesta oikean opin ja väärän käyttäytymisen välillä. Paavalin oman todistuksen mukaan Galatalaiskirjeessä, hän sopi Pietarin ja muiden "seurakunnan pylväiden" kanssa, että he keskittyisivät evankeliumin viemiseen juutalaisille, ja hän veisi evankeliumin pakanoille. Olipa järjestely sitten todella tasaveroinen työnjako tai ei, Paavali otti haasteen vastaan antaumuksella. Hän perusti seurakuntia kahdelle mantereelle ja useisiin eri Rooman provinsseihin. Lisäksi hänen lähetysmatkansa pakanoiden luo Rooman valtakunnan rajojen sisällä määrittelivät kirkon muodon vuosisadoiksi eteenpäin.

Myöhemmin Markion sai avaimen vanhan ja uuden jyrkkään vastakohtaan Paavalin kirjeistä, erityisesti Galatalaiskirjeestä (esim. 3:19-20, 4:3-5, 5:12), ja hän teki Paavalin ajatuksista saman päätelmän kuin apostolin juutalaiskristityt kriitikot olivat tehneet tämän elinaikana: mies on luopunut Mooseksesta (Apt.21:21, 28). Teologi Adolf von Harnackin mielestä Markionin tarvitsi vain viedä loppuun se mikä apostolilta jäi hiukan kesken. Markion näki Paavalin kristinuskon parhaana tulkitsijana (jättäen pois pastoraalikirjeet).

Paavalin teologia

Paavalia on kutsuttu kristinuskon todelliseksi perustajaksi, koska hänen näkemyksensä tulivat muokkaamaan ja hallitsemaan myöhempää kristillistä ajattelua. Hän käytti sellaisia sanoja kuin synti, lunastus, vanhurskauttaminen ja sovitus, luoden kristillisen teologian kielenkäyttöä. Paavali käyttää käsitteitä ja kielikuvia. Lännessä on yleensä korostettu hänen käsitteitään ja kiinnitetty vähemmän huomiota hänen kielikuviinsa. Siten hänet on sovitettu käsitteellisen teologian maailmaan. Paavalin ajattelu edustaa teologianhistorian ensiaskeleita. Moni myöhempi teologinen näkemys esiintyy hänen kirjeissään vasta idullaan tai jopa keskeneräisenä. Ajatus Kristus-yhteydestä (ns. partisipatorinen soteriologia, pelastus osallisuutena Kristukseen) on hänen teologiansa keskus: "olla Kristuksessa" on hänelle ominainen ilmaus, ja myös toisinpäin; Kristus on kristityssä. Kristityissä vaikuttava Kristus luo siteen kristittyjen välille ja yhdistää heidät toisiinsa. Paavali käyttää Kristus-yhteyttä ilmaisevaa kielellistä rakennetta ja sille rinnakkaisia ilmaisutapoja usein, n. 160 kertaa. Dynaaminen käännösperiaate ei tuo kaikkia esille. Paavali, joka ei ollut koskaan tuntenut Jeesusta "inhimilliseltä kannalta", ei julista "historiallista Jeesusta" vaan ylösnoussutta Kristusta (1 Kor.15), joka on Henkensä kautta läsnä seuraajiensa keskellä. Jumalan Pyhä Henki asuu heissä (1 Kor.6:19), mikä tarkoittaa itse Kristuksen läsnäoloa heissä (Room.8:10). Tämä yhteys tulee konkreettisella tavalla näkyviin joka kerta, kun he viettävät Herran pyhää ehtoollista (1 Kor.11:23-26), mikä merkitsee yhteyttä Kristuksen ruumiiseen ja vereen (1 Kor.10:16-17).

"Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän. Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita." (Room.5:18-19)

"Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi." (1 Kor.15:20-22)

Paavali ei ensisijaisesti pyrkinyt raportoimaan teologiastaan vaan vaikuttamaan vastaanottajiinsa. Niinpä monet Paavalin kärjistyksistä tai muuten oudoista sanonnoista, jotka ovat aiheuttaneet tutkijoille paljon ongelmia, selittyvät puheen tekniikkaan kuuluvina tehokeinoina. Moni ilmaus, jonka alkuperäiset vastaanottajat tajusivat luonnostaan retoriseksi heitoksi tai kirjeen kirjoitukseen kuuluvana tavanomaiseksi sanonnaksi, on otettu myöhemmin turhan kirjaimellisesti. Paavalin opetuksen ydin on sama kuin Kristuksenkin: oppi rakkaudesta eli usko siihen, että Jumalan rakkaus löytää meidät Kristuksessa ja herättää meissä vastarakkautta Jumalaa ja kaikkia hänen luotujaan kohtaan.

Roomalaiskirje on UT:n tärkein teologinen dokumentti, Paavalin pisin ja vaikutusvaltaisin kirje, jonka merkitystä kristilliselle uskolle ei voi yliarvioida. Martti Luther piti sitä ja Johanneksen evankeliumia "UT:n peruspilareina", jotka sisälsivät "puhtainta evankeliumia". Roomalaiskirje on tiivistelmä Paavalin evankeliumista (1:16).  Room.11, jonka mukaan Israelin valinta on pysyvästi voimassa, tulee Galatalaiskirjeen (Lutherin lempitekstin) lukijalle täytenä yllätyksenä. Paavalin teologia on prosessissa. Kun Paavali kuvaa omaa vanhurskauttamisoppiaan Roomalaiskirjeessä, hän luo vastakohdaksi eräänlaisen laki-uskonnon, jollaista ei oikeasti ollut olemassakaan. Myös Galatalaiskirjeen vastustajat ovat retorinen luomus.

1 Kor.13 sisältää kuuluisan rakkauden ylistyksen, rakkauden määritelmän, joka on yksi Raamatun tunnetuimmista ja laajimmin lainatuista kohdista. Filippiläiskirje on erityisen kuuluisa Kristus-hymnistään (Fil.2:5-11), joka on kenties ylevintä kieltä Jeesuksesta aidoissa Paavalin kirjeissä. Paavalin kirjeet pohjustivat yliluonnollisia kokemuksia koskevaa teologiaa. Paavali viittaa toistuvasti Jeesukseen kirjeissään, mutta on huomionarvoista, että hän melkein aina viittaa hänen kuolemaansa, ylösnousemukseen, taivaaseen astumiseen ja pian odotettavissa olevaan paluuseen. Herraan ja hänen sanojensa arvovaltaan myös Paavali vetoaa (1 Tess.4:15) ja hänellä esiintyy pari evankeliumeista tuttua lauselmaa nimenomaan Jeesuksen sanoina (1 Kor.7:10; 9:14); mm. hän mainitsee Jeesuksen sanat viimeisellä ehtoollisella (1 Kor.11:23-15). Hän ei kuvaa Jeesukseen liitettyjä ihmeitä tai mitään merkittäviä tapahtumia Jeesuksen elämässä. Paavali tarjoaa ytimekkään lausunnon ymmärryksestään Jeesuksesta: "Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen;  pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme" (Room.1:3-4). Hän sanoi, ettei enää halua tuntea Kristusta "lihan mukaan" ja saikin tavallaan Jeesusta tärkeämmän aseman. "Kirkon usko" Jeesukseen pelastajana ei perustu Jeesuksen eikä evankeliumien arvovaltaan, vaan tiettyihin Paavalin teksteihin (ev.lut. kirkossa Luther-lasien läpi tulkittuina).

Esimerkiksi Korintissa Paavali oli viettänyt puolitoista vuotta opettaen seurakuntalaisia (Apt.18:11). Ensisijainen opetus eli se, mikä Paavalin käsityksen mukaan jokaisen kristityn tuli tietää, annettiin luonnollisesti tämän vaiheen aikana. Kirjeillä täsmennettiin epäselväksi jääneitä kohtia, oikaistiin uusia virheellisiksi koettuja käsityksiä ja annettiin muutta uusiin tilanteisiin kohdistuvaa tietoa. Sekä Paavalilla että hänen kirjeidensä vastaanottajilla oli siis suuri määrä yhteistä tietoa, jota ei tarvinnut erikseen mainita. Niinpä esimerkiksi Paavalin ikään kuin ohimennen mainitsema kuolleiden puolesta kastaminen (1 Kor.15:29) jää nykylukijalle täydeksi arvoitukseksi.

Paavalin kirjeistä on löydetty huomattavan paljon yhteyksiä Qumranin kirjallisuuteen, mikä viittaa siihen, että apostoli ei suinkaan unohtanut juutalaista teologista koulutustaan kristillisiä näkemyksiään muodostaessaan ja opettaessaan.

Paavalin moraali

Kun Paavali antaa kristityille ohjeita oikeasta elämäntavasta, hän liittyy oman aikansa hellenistijuutalaiseen moraaliin. Vaikka Paavali kiisti juutalaisen lain aseman pelastustienä, hänen etiikkansa toki vastaa Tooran ihanteita sellaisina kuin ne hänen aikansa juutalaisyhteisöissä tulkittiin. Paavalin kirjeissä ei kehitetä uutta kristillistä moraalia, vaan niissä muistutetaan kristittyjä siitä, minkä he jo ennestään tietävät oikeaksi (Fil.4:8). Paavalille ja hänen vaikutuksensa alaiselle kristilliselle perinteelle tyypilliset hyve- ja paheluettelot (esim. Gal.5:19-21/22-23) on omaksuttu hellenistijuutalaisesta synagogasta, jonne tämä esitystapa puolestaan on kotiutunut stoalaisen filosofian kautta. Edelleen Paavali soveltaa mielellään kyynikoiden ja stoalaisten kehittämää väittelytekniikkaa, jonka avulla juutalaiset oppineet perustelivat rationaalisesti moraalisia ja teologisia kannanottojaan. Paavali tunnustaa seksuaalisuuden kuuluvan ihmiseen, vaikkakin katsoo, että vielä parempi on hillitä itsensä jos suinkin vain pystyy (1 Kor.7:1-9). Askel askeesin ihannoimisen suuntaan on siis jo selkeästi otettu, eikä Paavalin kannanotoista ole pitkä matka stoalaiseen ajatukseen, jonka mukaan avioliitto on hyväksyttävä elämäntapa niille, jotka eivät pysty hillitsemään itseään, mutta ihanteena on pidettävä täydellistä himottomuutta. Vaikka Paavali oli valmis muuttamaan esim. paastoa tai ympärileikkausta koskevat vanhat juutalaiset normit, sukupuoliroolien ja seksuaalisen käyttäytymisen kohdalla hän seurasi tiukasti aikansa roomalaisen yhteiskunnan normeja. Juutalaisen Paavalin aikansa kulttuuriin sidottuja näkemyksiä on vuosisatojen ajan sovellettu käyttäytymismalleiksi. Hänen ajattelunsa kulttuurisidonnaisuus ilmenee esim. hänen antamissaan ohjeissa hiusten pituudesta tai pään peittämisestä (1 Kor.11:7).

Paavali ja naiset

Room. 16 alkaa suosituskirjeellä Foibelle (jakeet 1-2), josta Paavali käyttää epiteettejä sisar (oikeastaan: sisaremme), diakoni eli palvelija, sekä prostatis, joka on poikkeuksellinen feminiinimuoto maskuliinisesta substantiivista prostates ("vaikutusvaltainen tukija, suojelija, patronus"). Suomalaisten käännösten sanamuodot ilmaisevat huonosti Foiben poikkeuksellista asemaa. Hän oli Kenkrean seurakunnan patrona, rikas suojelija ja hyväntekijä. Tämän jälkeen Paavali lähettää terveisiä Roomassa asuville kristityille. Ensimmäisinä mainitaan Prisca ja hänen miehensä Aquila. Paavali pitää heitä "työtovereinaan", eli hänellä ei ollut auktoriteettiasemaa heihin nähden: heidän työnsä evankeliumin hyväksi oli itsenäistä, Paavalista riippumatonta. He olivat kristittyjä jo tavatessaan Paavalin. Prisca ja Aquila kulkivat yhdessä kuten "muut apostolit" (1 Kor.9:5) ja kokosivat ympärilleen käännynnäisiä. Tässä Priscan osuus on ilmeisesti korostunut, sillä hänet mainitaan usein ennen miestään, mikä ei ollut ajan tavan mukaista. Paavali lähettää terveisiä myös Andronikokselle ja Junialle, todennäköisesti avioparille. He olivat kääntyneet kristinuskoon jo ennen Paavalia, mahdollisesti kuuluneet Jerusalemin hellenistiseurakuntaan jo varhain 30-luvulla. Paavali pitää heitä apostoleista huomattavimpina. Lisäksi mainitaan seitsemän muuta naista. He eivät ole Paavalin apulaisia, palvelijoita eivätkä alaisia, vaan he työskentelivät itsenäisesti hänen rinnallaan, eikä Paavali näytä tekevän eroa mies- ja naistyötovereittensa välillä. Apt. 9:36 kerrotaan naisopetuslapsesta nimeltä Tabita, kr. Dorkas. Häntä kutsutaan nimellä mathetria (opetuslapsi); sana esiintyy UT:ssa feminiinimuodossa vain tämän kerran. Paavali nimeää kirjeissään miltei 30 ihmistä, joita voidaan pitää hänen työtovereinaan. Näistä viisi on naisia.

Moni tutkija on päätynyt siihen ratkaisuun, että 1. Korinttilaiskirjeen naisten puhekielto ei ole kuulunut siihen alunperin, vaan se on lisätty myöhemmin, aluksi kirjeen marginaaliin johonkin kohtaan jakeiden 14:26-40 tienoille. Kun käsikirjoitusta kopioitiin, lisäys säilytettiin marginaalissa jonkin aikaa. Viimeistään 150-luvun tienoilla kopistit sijoittivat sen tekstin sisään, jotkut nykyiselle paikalleen ja toiset luvun 14 loppuun. Meille on säilynyt kahdenlaisia 1 Kor. käsikirjoituksia. Edeltävä lause kuului alunperin näin: "Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala, niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa." Tuohon aikaan sanat kirjoitettiin yhteen eikä välimerkkejä käytetty, joten lukijat joutuivat itse päättelemään, missä lause loppuu ja uusi alkaa. Paavalin sanat "niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa" saatettiin lukea johdantona puhekieltoon. Suomenkielisessä käännöksessä teksti on jäsennetty ja käännetty tämän kopistin ratkaisun mukaan.

1 Tim.3:2, 12 todetaan, että seurakunnan kaitsijan ja seurakunnan palvelijan on oltava "yhden vaimon mies" - samoin Tit.1:6 mukaan seurakunnan vanhimman on oltava "yhden vaimon mies". Pääpaino ei ole sanassa "mies" vaan sanoissa "yhden vaimon". Kirjoittaja ei ensisijaisesti esitä kannanottoa viranhaltijan sukupuoleen vaan siihen, minkälainen tämän avioliitto on. Hän ei saa olla uskoton puolisolleen. Ajatus tulee paremmin esiin kreikankielisessä alkutekstissä. Ilmaus mias guraikos andra antaa ymmärtää, että viranhaltija ei saa olla kahden naisen mies eli uskoton puolisolleen. 1 Tim.3:11 mainitaan ohimennen naispuoliset seurakunnanpalvelijat. Luontevin tulkinta on se, että "naiset" viittaavat seurakunnan viranhaltijoihin, naispuolisiin seurakunnanpalvelijoihin. Tätä tukee se, että "naisilta" vaaditaan samoja ominaisuuksia kuin miesseurakunnanpalvelijoilta. Puhe "naisista" alkaa sanalla "samoin", mikä kertoo lukijalle, että nyt siirrytään edellä mainituista seurakunnanpalvelijoista uuteen viranhaltijoiden ryhmään.

Jälkipaavalilaiset kirjeet

Kaikki lähteet otaksuvat yhtäpitävästi Paavalin kärsineen marttyyrikuoleman keisari Neron aikana Roomassa; tarkemmaksi ajankohdaksi on arveltu vuotta 67. Vaikka jotkin traditiot väittävät Paavalin matkanneen niin kauas länteen kuin Espanjaan julistamaan evankeliumia, luotettavimmat todisteet viittaavat siihen että hän viipyi Roomassa. Paavali asetti kuolemansa lähestyessä luotettaviksi seuraajikseen Timoteuksen ja Epafroditoksen, ja Timoteus toimitti Paavalin kirjeet kokoelmaksi (Corpus Paulinum) liittäen niihin ehkä myös itse kirjoittamansa Kolossalaiskirjeen eräänlaiseksi peruskirjaksi. Paavalin pastoraali- eli paimenkirjeet seurakuntien johtajille, paimenille, Timoteukselle ja  Tiitukselle ovat hyvin erilaisia tyyliltään ja sanastoltaan verrattuna seurakunnille osoitettuihin kirjeisiin. Tutkijat uskovat nykyisin, että ne on kirjoitettu huomattavan paljon Paavalin kuoleman jälkeen. Pastoraalikirjeissä ei ole mitään kovin selvää kiinnekohtaa johonkin historian tapahtumaan, mikä mahdollistaisi tarkan ajoituksen. Aitoperäisyyden puolustajat ovat esittäneet erilaisuuden selitykseksi muun muassa ajan kulumista, erilaista problematiikkaa, vastaanottajien sivistystasoa ja avustavien kirjureiden aiempaa merkittävämpää panosta kieliasuun. 2 Tim. on laadittu Paavalin testamentiksi. 1 Tim.2:11-14 on kohta, jota on käytetty viime vuosina naisten pappeuden vastustamiseksi. Muita jälkipaavalilaisia (nk. deuteropaavalilainen kirjallisuus) kirjeitä - todennäköisesti hänen oppilaittensa kirjoittamia - olisivat Efesolaiskirje ja 2.Tessalonikalaiskirje. Ef.3:14-19 uusille kristityille luettu rukous on yhteenveto Paavalin käsityksestä kristittynä olemisesta. Paavalin nimissä saatettiin laatia uusia teoksia, joissa otettiin kantaa seurakuntien uusiin kysymyksiin. 

Lukuisat apostoliset isät ja kirkkoisät pitivät Paavalin kirjeitä Paavalin kirjeinä. He eivät pelänneet kirjoittaa epäilyksistä pyhinä pidettyjen kirjoitusten aitoperäisyyden suhteen - esim. Origenes ja Eusebios mainitsivat 2 Piet. kiistanalaisuuden.  Viime aikoina tutkimuksessa onkin pohdittu kysymystä epäperäisen kirjeen "selviytymisestä" seurakuntaympäristössä, jossa teoksia tiedetään hylätyn juuri epäperäisyyden vuoksi (mm. Paavalin kirje laodikealaisille ja ns. kolmas Korinttilaiskirje). Yksikään varhaisilta vuosisadoilta oleva lähde ei anna tukea teorialle, jonka mukaan "Paavalin opetuslapset" olisivat tuottaneet puolet Paavalin kirjeistä. On hyvin outoa, että tämä vasta hiljattain löydetty historiallinen totuus pysyi historialta aivan salassa. "Pseudonyymiset" kirjeet olivat kyllä tavallinen tapa, ja Paavali 2 Tess.2:2:ssa ilmaiseekin pelkonsa siitä, että niin on voinut jo tapahtuakin hänen eläessään. Alkukirkko ei kuitenkaan hyväksynyt tapaa, koska apostolien auktoriteettia pidettiin ainutkertaisena, ja on hyvin epätodennäköistä, että 5-6 pseudonyymistä kirjettä Paavalilta olisi löytänyt tiensä Uuteen testamenttiin. Näyttää siltä, että Paavalin kirjeet koottiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa (Paavali itse rohkaisee tähän, Kol.4:16), jolloin oli selvää, olivatko ne aitoja vai ei. Teoria, jonka mukaan vuosikymmeniä nimellisen kirjoittajan kuoleman jälkeen voitaisiin esitellä hänen nimissään uusi kirje, tuntuu hankalalta.

Heprealaiskirje on poikkeus, koska kirjoittajaa ei mainita. Sitä ei pidetä Paavalin itsensä kirjoittamana; eroavuudet muiden paavalilaisten kirjeiden tyylistä ja Paavalin nimen puuttuminen itse tekstistä puhuvat tämän puolesta. Vanhassa kirkossa se liitettiin useimmiten häneen, koska sen lopussa kerrotaan Paavalin ystävän Timoteuksen kuulumisista (13:23). Hepr.2:3-4:ssa kirjoittaja kutsuu itseään toisen sukupolven kristityksi, mitä Paavali kieltäytyi tekemästä (Gal.1:12-17). Monista ehdotuksista kirjoittajaksi vakuuttavimman on esittänyt Luther, jonka mukaan tekijä olisi Apollos, Paavalin työtoveri Korintissa (1 Kor.3:4-7). Sitä pidetään joskus yhtenä paavalilaisista kirjeistä (perinteinen näkemys) ja joskus yhtenä katolisista kirjeistä (moderni näkemys). Puhdasoppisuuden aika 1600-luvulla ei enää tehnyt Lutherin tavoin eroa UT:n kirjojen välillä. Vuonna 1758 suomalaisessa Raamatussa Heprealaiskirje siirrettiin Filemonin kirjeen jälkeiselle, perinteiselle paikalleen.

Origenes kirjoittaa Heprealaiskirjeestä: "Kirjeen aatteet ovat ihailtavia eivätkä arvoltaan alempia kuin apostolin tunnustetuissa kirjeissä olevat, tämänkin kukin, joka tarkkaavaisuudella on lukenut apostolin kirjat, myötää olevan totta...Lausuakseni mielipiteeni sanoisin, että aatteet ovat apostolin, mutta sanonta ja kielellinen sommittelu ovat jonkun henkilön, joka on muistanut aatteet ja varustanut opettajansa lausumat selittävillä muistutuksilla. Jos jokin seurakunta pitää tätä kirjettä Paavalin kirjoittamana, niin saakoon tässä hyväksymisemme. Sillä vanhat kirkonopettajat eivät ole aiheettomasti jättäneet sitä meille Paavalin kirjoittamana. Mutta kuka kirjeen on kirjoittanut, sen totuuden tuntee vain Jumala. Mutta meille tullut kertomus on tämä: Toiset sanovat, että Kleemens, joka oli Rooman piispa, on kirjoittanut kirjeen, toiset, että Luukas on sen tehnyt, hän joka kirjoitti evankeliumin ja Apostolien teot."

Hepr.1:2-3 on eräs UT:n syvällisimpiä kristologisia jaksoja. Se kuvaa Jeesuksen ainutlaatuista suhdetta Jumalaan ja liittyneenä luomiseen. Jeesus on ylitse sekä ihmisten että enkelten (1:4-14). Kirjoittaja käyttää Platonin teoriaa ideoista esittääkseen Jeesuksen ideaalisena ylimmäisenä pappina (tai paremminkin ylimmäisen papin ideana), jonka uhri syntien puolesta on ikuisesti vaikuttava, koska se tapahtuu taivaassa, ideoiden maailmassa, ennemmin kuin maan päällä, varjokuvien maailmassa (9:1-28). Heprealaiskirjeen tuntematon kirjoittaja muistuttaa lukijoitaan Jeesuksen opetuslapsien kertomista asioista (2:3). Hepr.10:25 on ainoa UT:ssa esiintyvä suora kehotus osallistua jumalanpalvelukseen. Heprealaiskirje on ainoastaan lopputoivotustensa osalta varsinainen kirje. Siinä käytetään rikkaasti juutalaisten pyhien kirjoitusten perustavia kulttitekstejä.

Oli tavallista, että samasta asiasta kertovat tekstit pantiin yhden ja saman auktoriteetin nimiin, kuten Vanhassa Testamentissa Mooseksen kirjat, Jesajan kirja jne. Kun Paavalin ajattelua ja elämänvaiheita tarkastellaan, on syytä käyttää lähteinä vain varmasti hänen itsensä laatimia kirjeitä. Kiistatta aitoja ovat Room., 1 & 2 Kor., Gal., Fil., 1 Tess. ja kirje Filemonille. Osa tutkijoista hyväksyy myös 2 Tess. ja Kol. aitojen kirjeiden joukkoon. 1 Kor.5:9 sisältää selvän viittauksen nyt kadonneeseen Paavalin kirjeeseen. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että joukko hänen kirjoituksiaan on kadonnut. Paavali lähetti Korintin seurakunnalle yhteensä ainakin neljä kirjettä, joista 2. ja 4. ovat säilyneet Uudessa testamentissa. Raamatun tutkijat ovat nykyisin oikeastaan yksimielisiä siitä, että 2 Kor. on kaksi Paavalin kirjettä yhdistettynä (luvut 1-9 ja luvut 10-13).

Protestanttinen teologi, Albert Schweitzer, kirjoitti Paavalista: "Kaikiksi ajoiksi Paavali on turvannut ajattelemisen oikeuden kristinuskossa...Tämän ajattelemisen ensimmäinen esiintyminen kristinuskossa on omiaan jo perustamaan luottamuksen siihen, ettei uskossa ajatteluun ole mitään pelättävää...Paavali on ajattelun suojelusenkeli kristinuskossa. Hänen edessään on piilouduttava kaikkien, jotka uskovat vapaan ajattelemisen palvelevan uskon Jeesukseen hävittämistä."

Paavalilla on selvästikin ollut ratkaiseva rooli siinä, miten kristologia eli oppi Jeesuksen persoonasta suhteessa Jumalaan kehittyi. Paavalin suhtautuminen Tooraan jäljittelee tarkasti Jeesuksen suhtautumista tamppelikulttiin ja sen puhtaussäännöksiin.

Katoliset kirjeet

"Niinpä tahdon huolehtia siitä, että te minun lähtöni jälkeenkin voisitte aina pitää mielessänne nämä asiat."

(2  Piet.1:15)

Termillä yleiset eli katoliset kirjeet tarkoitettiin alun perin koko kristikunnalle, ei yksittäiselle seurakunnalle osoitettuja kirjeitä (eivätkä ole siis nimetty roomalaiskatolisen kirkon mukaan). Siksi niille on annettu nimi - toisin kuin Paavalin kirjeille - lähettäjän mukaan. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa: osa on osoitettu alun perin vain tietylle lukijakunnalle. Jaakob ja Juudas ovat ns. Herran veljiä (Mt. 12:46; 13:55-56; Mk. 3:31; 6:3), joiden arvovaltaan myöhempi kirjoittaja halusi turvautua. Koska Martti Luther rakasti Paavalin muotoilua uskon ja pelastuksen välisestä suhteesta, hän piti Jaakobin korostusta sekä uskon että tekojen välttämättömyydestä vaikeana hyväksyä - kirje vaikeni Kristuksesta ja hänen armostaan - ja meni jopa niin pitkälle että kutsui Jaakobin kirjettä olkikirjeeksi tarkoittaen, että sen arvo on vähäisempi kuin muiden UT:n kirjoitusten. Siinä keskitytään käytännölliseen elämään; se sisältää paljon eettistä opetusta olematta selkeästi kristillinen. Sitä on jopa väitetty alun perin juutalaiseksi traktaatiksi. Sen jotkut lauseet on muotoiltu ilmeisen tietoisesti tasan päinvastoin kuin Roomalaiskirjeessä. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Paavalikaan ei olisi koskaan allekirjoittanut sellaista teologiaa, jota Jaakob vastustaa. Olennaista on, että miehet käyttävä sanaa "usko" eri tavoin. Jaakob käyttää sitä merkityksessä "pitää totena", kun taas Paavalille usko on juutalaiseen tapaan luottamuksellinen suhde Jumalaan. Paavalin "lain teot" käsite näyttää keskittyvän pitkälle juutalaisen liittonomismin ympärille eli ympärileikkaukseen, juhlapäiviin jne. Jaakobin kirjeessään korostama solidaarisuus lähimmäistä kohtaan on hyvin tuttua Paavalin teologialle. Jaakobin kirjeessäkin voidaan nähdä koko joukko suullisten Jeesus-traditioiden kaikuja. Huomaamme merkittäviä yhtäläisyyksiä vaikkapa Matteuksen vuorisaarnan traditioiden ja Jaakobin kirjeen välillä. Kirjeen kirjoittaja voi olettaa, että vastaanottajat tunnistavat viitteet Jeesuksen opetukseen.

"Pietarin ja niiden kahdentoista" jälkeen Paavali kertoo Jeesuksen ilmestyneen Jaakobille (1 Kor.15:7). UT:ssa ainoastaan Paavali todistaa tästä ilmestyskokemuksesta. Kyseessä on se Jaakob, jonka Paavali esittelee Jeesuksen veljenä (Gal.1:19) ja Jerusalemin seurakunnan, ensimmäisen kristillisen seurakunnan, johtohahmona (Gal.2:9). Tiedämme, että niin Jaakob kuin Paavali itsekin olivat aiemmin suhtautuneet kielteisesti Jeesukseen (ks. Mark.6:3/Matt.13:55). Siksi Jaakobin kokemus on riippumaton muiden Jeesuksen seuraajien kokemuksista. Jeesuksen ilmestyminen Jaakobille selittäisi parhaiten, miksi tästä tuli Jeesuksen seuraaja, vieläpä Jeesuksen opetuslasten vaikutuspiirin ulkopuolelta. Hänen henkilöyttään kirjeen kirjoittajana on epäilty lähinnä sillä perusteella, että kirjoittaja osaa hyvin kreikkaa. Myös kirjeen myöhempää "hylkimistä" on vaikea ymmärtää, jos se todella oli peräisin niinkin arvovaltaiselta taholta. Pienen mutta mielenkiintoisen yksityiskohdan muodostavat kielelliset yhtäläisyydet Apostolien teoissa kuvatun Jaakobin puheen ja Jaakobin kirjeen välillä. Erikoinen ilmaisu "lausua nimi jonkun ylitse" esiintyy koko UT:ssa ainoastaan Jaakobin kirjeessä (2:7) sekä puheessa (Apt.15:17).

Juudaan kirje ei ole edes juutalaiskristillinen. Lisäksi 2. Pietarin kirjeen kirjoittaja on käyttänyt sitä lähteenään; kyseinen jakso (2.Piet.2) sisältää polemiikkia vääriä kristillisiä opettajia vastaan. Jaakob, Pietari ja Johannes käyttivät - kuten osittain Paavalikin - kirjureita. Room.16:22 kirjuri lähetti omat terveisensä Rooman seurakunnalle. Usein Paavali kirjoittaa omin käsin muutaman viimeisen rivin ikään kuin allekirjoitukseksi. Muutamat kirjeistä syntyivät oppilaiden piirissä apostolien kuoleman jälkeen heidän ajatustensa ja opetustensa pohjalta (esim. 2. ja 3. Joh., sekä 1. ja 2. Piet.).

Pietarin kirjeet ovat peräisin eri pakanakristillisiltä kirjoittajilta, jotka pääosin jakavat lukijoilleen kehotuksia tinkimättömään kristilliseen elämään pakanoiden keskellä. Kirjaa luettiin sen alkuperästä riippumatta, jos kirjan päällekirjoituksessa mainittiin arvovaltainen henkilö, jos tekstin sisältö oli vakuuttava ja jos kirjaa suosittelivat arvovaltaiset ihmiset tai yhteisöt. Kanonosoitujen tekstien teologinen arvovalta ei seiso tai kaadu kirjoittajakysymysten varassa. UT:n kirjeissä on pitkälti seurattu perinteistä hellenististä kirjekaavaa. 1 Pietarin kirje kuvastaa varhaista tapaa yrittää soveltaa kristinuskoa ei-juutalaiseen ympäristöön, vainoissa kärsivien kristittyjen lohdutukseksi. Kirje rakentuu monilta osin Jesajan kirjan terminologiaan ja sieltä kumpuavaan teologiaan. Kiistellyin kirja, joka kuitenkin kanonisoitiin, oli 2. Pietarin kirje. Origenes (n. 200 jKr.) hyväksyi kirjeen mutta mainitsi sen olevan kiistelty. Kirje oli jätetty pois Muratorin kaanonista vähän aiemmin eikä sitä mainita suoraan missään kristillisessä dokumentissa toisella vuosisadalla. Myöhemmin Hieronymus (347-420 jKr.) väittää, että "useimmat hylkäävät" kyseisen kirjeen.

Kaanonin kaksiosaista esiastetta (evankeliumit + apostolien kirjeet) edusti myös Vähässä Aasiassa syntynyt johanneslainen kirjallisuus (Corpus Johanneum), johon kuuluvat Johanneksen evankeliumi ja kolme Johanneksen kirjettä. Kolmesta Johanneksen kirjeestä merkittävin on ensimmäinen. Siinä on hyvin paljon samankaltaisuuksia Johanneksen evankeliumin kanssa. Teokset ovat syntyneet saman johanneslaisen tradition piirissä. Suurin osa tutkijoista katsoo kirjeen syntyneen evankeliumin jälkeen. On todennäköistä, että johdantolause 1 Johanneksen kirjeessä, joka viittaa täsmällisin termein opetuslasten fyysisiin kohtaamisiin Jeesuksen kanssa, kirjoitettiin vastavetona dokeettisiin taipumuksiin kristillisessä yhteisössä, jolla kirje oli osoitettu (doketistit, kr. sanasta joka merkitsee "näyttää" - uskoivat että Jeesuksella vain näytti olevan fyysinen ruumis ja hän näytti kärsivän ja kuolevan ristillä). 2 Joh. on UT:n lyhyin kirje. Sen ja 3 Joh. kirjoittajaa pidettiin Papiaksen  (Hierapoliksen piispana noin 135 jKr.) mainitsemana presbyteeri Johanneksena ensimmäisen sukupolven kristittyjen joukossa (hän esittäytyy termillä presbyteeri eli "vanhin" - 2 Joh.1; 3 Joh.1). Emme voi tietää kumpi, apostoli vai "vanhin", on kirjoittaja! Juudaan kirjeen kirjoittaja siteeraa kaanonin ulkopuolelle jääneitä kirjoja: jakeessa 9 hän lainaa Mooseksen taivaaseenastuminen-nimellä tunnettua teosta. Jakeissa 14-15 siteerataan Henokin kirjaa.

"Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille.  Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen."

(1 Joh.1:1-3)

Ilmestyskirja

Apokalypsis: "paljastaminen", "tunnetuksi tekeminen", "ilmestys". Johanneksen ilmestys muodostaa oman yksikkönsä Uudessa testamentissa. Tässä kirjassa sanotaan sen olevan pyhä kirja sen kirjoittamishetkellä (Ilm.1:3), ja viimeisestä luvusta löydämme niin sanotun "kanonisen kaavan": kirjoitettuun ei tule lisätä mitään, eikä siitä tule poistaa mitään (Ilm.22:18-19).

Ilmestyskirja on erilainen kuin kaikki muut UT:n kirjat, niin erilainen itseasiassa, että varhaisessa kirkossa monet halusivat pitää sen poissa kehittyvästä kaanonista. Se hyväksyttiin vähitellen. Varhaiskristillisen tradition mukaan kirjoittaja oli apostoli Johannes, jonka Roomaa vuosina 81-96 hallinnut keisari Domitianus karkotti Patmoksen saarelle. Kirjoittajan kreikka on UT:n kehnointa, ja hänen ajatusten juoksunsa poikkeaa huomattavasti neljännen evankelistan sanomasta. Kirjoittaja on juutalaiskristitty. Jos apostoli Johannes on kirjoittanut sekä Ilmestyskirjan että Johanneksen evankeliumin ja kirjeet, niin hänen kokemusmaailmassaan näyttäytyvät todella alastomina Jumalan kaksi puolta: kirkkautta säteilevät kasvot ja kiivas, kiukkuinen nurja puoli. Ilmestyskirjan Kristus ei tuo rauhaa vaan miekan (Ilm.1:10-18). Vaikuttaa siltä, että Ilmestyskirjassa tuomitut (2:14, 20) nikolaiitat olivat vapaamielisiä, "paavalilaisia" pakanakristittyjä, jotka söivät epäjumalille uhrattua lihaa. Ilmestyskirjan tulkintoja on monia. Oppineilla on neljä.

  1. Jotkut uskovat että tämän kirjan profetiat ovat tekemisissä Johanneksen päivien ja Rooman valtakunnan kanssa, eikä niillä ole mitään tekemistä tulevaisuuden kanssa. Katolinen kirkko on tämän tulkinnan kannalla.
  2. Historiallinen tulkinta pyrkii tekemään Ilmestyskirjasta jonkinlaisen kosmisen historian katsauksen sen kirjoittamisajasta tämän maailman loppuun. Monet protestantit pitäytyvät tähän näkemykseen.
  3. Kolmas tulkinta on futuristinen ja monien evankelikaalisten kuten babtistien ja helluntailaisten näkemys. He asettavat koko kirjan maailmanloppuun kun Jeesus tulee uudelleen.
  4. Neljäs näkökanta on runollinen tulkinta. Tässä on taiteilija, visionääri työssä. Ilmestyskirja ei ole dogmaattinen kirja. Johannes kirjoittaa näyistään taiteellisesti, kuin maailaisi kuvia mielessä. Hän kirjoittaa Jumalan varmasta riemuvoitosta maailmassa.

Jokainen näistä tulkinnoista voi olla oikea. Et voi koskaan tuntea Ilmestyskirjaa vaikka tutkisit sitä eliniän. Olennaisesti se on esoteerinen kirja, kosminen kirja. On olemassa viides tulkinta: tämän tulkinnan mukaan Ilmestyskirja on initiaatiokirja, käsikirja henkiseen kehitykseen, sielun kartta kohti korkeampaa valtakuntaa sekä Jumalan kohtaamista. Olisi vaarallista ymmärtää se täysin. Jumala haluaa meidän saavuttavan ensin kypsyyden. Sen tieto annetaan ihmiselle kun sinetit vähitellen murretaan. Ymmärtäminen vaatii tiedon lisäksi sisäistä työskentelyä. Joidenkin mielestä Ilmestyskirja on puhtaasti kabbalistinen kirjoitus. Kaikista asioista mistä kristityt ovat eri mieltä toistensa kanssa, eskatologia näyttää usein synnyttävän eniten intohimoja.

Ilmestyskirja kohtasi vastustusta idässä johtuen ainakin osittain sen innokkaasta käytöstä kirkon tuomitsemassa Montanolaisuudessa. 300-luvun lopulla kirkkoisä Johannes Khrysostomos ja eräät muut piispat olivat sitä mieltä, että Ilmestyskirjaa ei tulisi liittää UT:n kirjojen joukkoon, koska sen tulkitseminen oli vaikeaa ja vaarana oli sen väärinkäyttö. Kirja saavutti idän ortodoksisessa kirkossa kanonisen aseman vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Ortodoksinen kirkko vierastaa Ilmestyskirjaa eikä jumalanpalveluksissaan resitoi sen tekstejä. Lännessä se tuli osaksi UT:n kaanonia huomattavasti nopeammin, mutta se jakoi mieliä myös Rooman piispan johtamassa kirkossa. Myös Martti Luther totesi aikanaan, ettei kirjaa olisi ehkä pitänyt valita Uuteen testamenttiin. Hän suhtautui varauksella sen apostolisuuteen  ja profeetallisuuteen, ja totesi ettei siitä voi havaita, että se olisi kirjoitettu Pyhän Hengen vaikutuksesta. Ilmestyskirjan lukemista ei sisällytetty vanhaan kirkon lukukappaleiden kiertoon. Tänä päivänä se sisältyy roomalaiskatolisen ja niiden protestanttisten kirkkojen lukukappaleisiin, jotka käyttävät lukukappaleita. Ilm.8:3-4:n sanat olivat alkukristittyjen jumalanpalveluselämän lähteenä. Kirkon liturgian tulisi olla ikoni, elävä kuva taivaallisesta liturgiasta sellaisena kuin enkelit sitä toimittivat!

D.H. Lawrence on kirjoittanut postuumissa tutkielmassaan Ilmestyskirjasta: "On olemassa kahdenlaista kristinuskoa: toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn 'rakastakaa toisianne', toinen keskittyy - ei Paavaliin tai Pietariin tai rakkaaseen Johannekseen vaan Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko. Mutta sen on kokonaan työntänyt syrjään itsensä ylistämisen kristinusko, sellainen, jossa nöyrät ylistävät itseään." Lawrence jatkaa, että yhtä väistämättä kuin Juudaksen piti olla Jeesuksen opetuslapsijoukossa, Ilmestyskirjan piti päästä Raamattuun. Traagisena hän pitää sitä, että Ilmestyskirja on vaikuttanut nimenomaan "oppimattomiin ihmisiin" enemmän kuin evankeliumit tai UT:n kirjeet. Ilmestyskirja lienee Raamatun vaarallisin kirja. Se on antanut osalle lukijoistaan uskon, että tarkoitus pyhittää keinot.

Apokalyptisen ajattelun ohjaamat ihmiset eivät edes pyri löytämään ratkaisuja maailman ongelmiin vaan ottavat ne iloiten vastaan todisteina pian koittavasta lopusta. Kun Jerry Falwellilta* kysyttiin mielipidettä maapallon heikkenevästä tilasta, hän sanoi ettei ollut siitä lainkaan huolissaan; Jeesus tulisi joka tapauksessa pian lopettamaan maailman, joten voisimme yhtä hyvin ottaa siitä kaiken irti kun vielä ehdimme! Presidentti Bushin retoriikassa tämän ajattelun vaikutus näkyy selvästi. Amerikkalaiset pitivät kumpaakin maailmansotaa yleisesti Harmageddonin taisteluna, ja presidentti George W. Bushin julistukset hyvän taistelusta pahaa vastaan jatkavat samaa perinnettä. Koko eskatologiaan kuuluva haudanvakava puhuttelu joutuu naurunalaiseksi, jos jokainen Lähi-idän sota on "Gogin sota" (Ilm.20:8) tai Ilmestyskirjan petoja (Ilm.13) sovitetaan milloin mihinkin historian vaiheissa vastaan tulevaan ideologiaan.

Viides käsky: Älä tapa. Suomen ev.lut. kirkon katekismus toteaa: "Yhteisen hyvän vuoksi esivalta voi käyttää myös pakkokeinoja estääkseen väkivallan leviämistä." Selitysosa on kuin suoraan James Bond-elokuvasta Lupa tappaa. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush toimi siis aivan kymmenen käskyn hengessä aloittaessaan sodan Irakia vastaan. Hänen tulkintansa Yhdysvaltain yhteisestä hyvästä oli ennaltaehkäisevä isku Irakiin. Bush ei toiminut ainoastaan Yhdysvaltojen, vaan koko länsimaisen demokratian yhteisen hyvän vuoksi.

Kun uskonto lävistää politiikan, totuus ja kymmenen käskyä saavat kyytiä. Hyvänä kristittynä itseään pitävä George W. Bush rikkoi Irak operaatiossaan ainakin kolmea muuta käskyä. Toinen käsky kehottaa meitä olemaan käyttämättä väärin Herran, Jumalamme nimeä. Kun Jumalan nimessä tai häneen vedoten ajamme etuamme tai alistamme toisia, käytämme hänen nimeään väärin. Bush sanoo saaneensa kehotuksen hyökätä suoraan Jumalalta. Jumala kehotti häntä myös viemään länsimaisen demokratian Irakiin.

Kahdeksas käsky sanoo: Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi. Irakissa ei ollut kemiallisia joukkotuhoaseita eikä Saddam Hussein ollut Osama bin-Ladenin lähiliittolainen eikä Irak kansainvälisen terrorismin keskus. Nyt Irak vilisee erilaisia aseellisia islamistiryhmiä.

Yhdeksäs käsky sanoo: Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta. Vaikka Yhdysvallat onkin virallisesti pyhällä ristiretkellä kristinuskon puolesta Irakissa niin maan runsaat öljyvarat ovat ihan kiva lisäbonus siitä hyvästä, että länsimainen demokratia saadaan ehkä joskus vietyä alueelle.

*Jerry Falwell, edesmennyt amerikkalainen tv-evankelista, syytti lastenohjelma teletappeja homouden markkinoinnista. Yksi George W. Bushin läheisistä epävirallisista neuvonantajista.

UT:n Apokryfikirjat

Katolinen ja ortodoksinen traditio ottavat Raamattuun mukaan myös ns. apokryfikirjat, jotka reformoitu kirkko on hylännyt. Luterilaisilla ei ole asiaan selvää kantaa. Käytännölliset syyt ovat ratkaisseet, painetaanko ne Raamatun laitoksiin vai ei. Erään arvion mukaan protestanttisessa Raamatussa on 66 kirjaa, roomalaiskatolisessa 73 ja ortodoksisessa 77.

Uuden Testamentin osalta useista kirjoista vallitsi vuosisatojen ajan erimielisyys ennen muuta idän ja lännen kirkkojen välillä. Vasta pitkän kehityksen tuloksena varmistivat Ilmestyskirja, Heprealaiskirje ja 2. Pietarin kirje paikkansa. Vastaavasti kesti vuosisatoja ennen kuin Barnabaan kirje ja Hermaan paimen lopullisesti jäivät ulkopuolelle. Ihmetekojen rönsyilevästä kuvauksesta ym. seikoista on helppo huomata, miten suuri ero on kanonisten ja myöhempien kirjojen välillä. Muratorin kaanonissa esitetään Hermaan paimenesta kommentti: "Mutta Hermas kirjoitti Paimenen aivan viime aikoina, meidän aikanamme Rooman kaupungissa, kun piispa Pius, hänen veljensä, oli piispan istuimella. Ja sitä tuleekin todella lukea mutta sitä ei voida lukea julkisesti seurakunnassa ihmisille Profeettojen joukossa, joiden luku on täynnä, tai Apostolien, sillä se on ajalta niiden jälkeen."

Kirkkoisien esityksiin sisältyy toisinaan sitaatteja varhaisista evankeliumeista, joista ei ole säilynyt käsikirjoituksia. Tällaisia ovat vaikkapa ns. juutalaiskristilliset evankeliumit eli Nasarealais-, Ebionilais- ja Heprealaisevankeliumi. Juutalaiskristityillä oli usein omat evankeliuminsa, kun taas jotkut ryhmät nähtävästi suosivat Matteuksen evankeliumia, jollain tavoin evankeliumeista juutalaisinta.

Tekstikokoelmaan, jota kutsutaan nimellä "Uuden testamentin apokryfikirjat" lasketaan yleensä kuuluviksi lukuisia tekstejä, kuten 100-luvulla kirjoitetut kristillis-gnostilaiset Marian evankeliumi ja Tuomaksen evankeliumi. Sana "apokryfi" tulee kreikan kielen sanasta apokruphos, "kätketty, salattu, salainen, sulkeutunut", mutta myös "vaikeaselkoinen, vaikea ymmärtää." Eräissä niistä sanotaankin selvästi, että ne sisältävät salaista esoteerista opetusta. Kirkko pitää monia näistä teksteistä vaikeaselkoisina ja ristiriitaisina suhteessa kirkon oppiin. Niitä ei kirjoitettu aikana, jolloin UT:n ydin muodostui, ja monet niistä ovat luonteeltaan hyvin poikkeavia. "Ei yhtäkään näistä ole kukaan kirkon keskeytymättä toisiaan seuranneista opettajista katsonut mainitsemisen arvoiseksi" (Eusebiuksen kirkkohistoria). Osa kristillisten apokryfitekstien kertomuksista voidaan ymmärtää "kristillisenä midrash-kertomuksena", joka valottaa mitä olisi voinut tai pitänyt tapahtua (juutalaisuudessa Raamatun epäselviä ja irrallisia kohtia ja kesken jääviä ajatuksia täydennettiin ja väritettiin raamatullisten teemojen ympärille rakennetuilla midrash-tarinoilla, joilla oli didaktinen funktio).

Agrafa eli kirjaimellisesti "kirjoittamattomat" (yks. agrafon) ovat kirkkoisien tai muiden kirjoituksista löytyneitä lyhyitä Jeesuksen sanomaksi väitettyjä lausahduksia. Ne eivät siis yksin tai yhdessäkään muodosta mitään varsinaista dokumenttia. Apostolien tekojen jakeessa 20:35 on tunnettu UT:n agrafon: "Autuaampi on antaa kuin ottaa". Merkittävimpiä muita vastaavia ovat seuraavat:

Samana päivänä hän [Jeesus] näki miehen tekevän työtä sapattina. Hän sanoi: "Mies, jos tiedät mitä teet, olet siunattu. Mutta jos et tiedä, olet kirottu lainrikkoja."

Hän, joka on lähellä minua, on lähellä tulta. Hän, joka on kaukana minusta, on kaukana valtakunnasta.

Olette torjuneet Elävän, joka on teidän edessänne, ja puhutte joutavia kuolleista.

Pyytäkää suuria asioita ja Jumala antaa teille pieniä asioita.

Älkää koskaan olko iloisia, paitsi kun katsotte veljeänne rakkauadella.

Hän, joka tänään on kaukana, on huomenna oleva lähellä teitä.

Nimitys "Uuden testamentin apokryfikirjat" on harhaanjohtava. Toisin kuin nimityksestä voisi päätellä, ne eivät ole koskaan kuuluneet Uuteen testamenttiin kun taas VT:n apokryfikirjat aivan olennaisesti kuuluivat Septuagintaan; ne eivät myöskään muodosta selkeää kokonaisuutta tai kirjakokoelmaa kuten VT:n apokryfit; ne eivät ole koskaan laajempana joukkona kuuluneet kristillisten seurakuntien repertoaariin eikä yksikään niistä ole erikseenkään saavuttanut yleistä ja laajapohjaista seurakuntien tai kirkkojen hyväksyntää. Nimitys "Uuden testamentin apokryfikirjat" on vakiintunut erityisesti tutkimuksessa siksi, että tämä kirjallisuus kuitenkin eräällä tavalla liittyy Uuteen testamenttiin. Silti ne usein ja monessa mielessä poikkeavat varsin selvästi UT:n kirjoitusten sanomasta. Suuri osa niistä oli populaaria tarinointia, aikansa "kioskikirjallisuutta". 

Jo kirkkoisä Irenaeus viittaa 180-luvulla Juudaksen evankeliumiin. Nykyinen käsikirjoitus on koptinkielinen käännös ja ajoittuu 300-luvun taitteeseen. Se löydettiin Egyptistä 1970-luvulla, ja palasia siitä liikkunee yhä antiikkimarkkinoilla. Jokin vuosi sitten pääosa tekstistä saatiin julkisuuteen eriskummallisten vaiheiden jälkeen. Se on käännetty asiantuntevasti myös suomeksi: Juudaksen evankeliumi, toim. Antti Marjanen ja Ismo Dunderberg. Juudaksen evankeliumi ei ole varsinainen evankeliumi. Raamatun neljä laajaa evankeliumikirjaa sisältävät Jeesuksen opetuksia sekä kertomuksia hänen elämänsä varrelta, erityisesti kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Juudaksen "evankeliumi" on vain lyhyt novelli Jeesuksen viimeisistä päivistä. Kirjoittajien pääsanoma on tarjota salattua tietoa maailman synnystä ja siitä, keitä hahmoja oli mukana. Kyseiset hahmot kuten heidän kertomuksensakin ovat tutkijoille tuttuja monista gnostilaisista teksteistä. Juudas ja Jeesus kuuluvat kehyskertomukseen - he ovat vain hahmoja, joiden avulla salainen tieto maailman synnystä välitetään.

Apostoliset isät

Osa kirjoituksista jäi UT:n ulkopuolelle, vaikka kirkko sinänsä arvostikin niitä. Monet näistäkin ovat ajan mittaan unohtuneet tai kadonneet. Sittemmin niitä on taas löydetty ja 1600-luvulta lähtien julkaistu Apostoliset isät-nimisenä kirjoituskokoelmana. Apostolisiksi isiksi on totuttu kutsumaan sellaisia nimeltä tunnettuja kristittyjä opettajia, jotka ovat vaikuttaneet kirjoituksillaan UT:n ja apologeettien välisenä aikana, noin vuodesta 96 toisen vuosisadan puoliväliin.

Yleensä kokoelmaan sisällytetään Rooman seurakunnan piirissä syntynyt Kleemensin kirje Korintin seurakunnalle n. vuoden 100 tienoilta, joka osoittaa kuinka heprealaisesta Raamatusta oli tullut kirkon piirissä läpikotaisin kristillinen kirjakokoelma; juutalainen rituaalilaki jää tulkinnassa syrjään, samoin israelilaisten oma historia. Sen sijaan heprealaisen Raamatun tapahtumia luetaan kristinuskon ja kristittyjen esihistoriana. Klemens kuvaa Abrahamin kristittyjen isäksi ja kirkon valituksi kansaksi. Profeettojen päätehtäväksi hän näkee Jeesuksen tulon ennustamisen, ja hän katsoo Kristuksen puhuneen jo heprealaisessa Raamatussa.

"Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän -- ja nehän juuri todistavat minusta." (Joh.5:39)

Kleemensin kirje (1 Kleemens 47:1-4) sisältää mielenkiintoisen yksityiskohdan. Kleemens nimittäin kehottaa korinttilaisia ottamaan esille Paavalin kirjeen tarkoittaen 1 Korinttilaiskirjettä. Tämä viittaa siihen, että korinttilaisilla oli edelleen tallessa Paavalin kirje ja että Kleemensillä oli myös kopio kyseisestä teoksesta.

Lisäksi Antiokian piispan Ignatioksen seitsemän kirjettä Vähän-Aasian seurakunnille ja Polykarpokselle noin vuodelta 110: hänen teologiansa enteilee monessa mielessä kristinuskon valtauoman tulevaa kehitystä. Hän on ensimmäinen tuntemamme kristitty, joka kutsuu Jeesusta yksiselitteisesti Jumalaksi. Samalla Jumalan tai Jumalan Pojan lihaksi tuleminen on Ignatiokselle keskeinen uskonkappale, mikä näkyy hänen ehtoollisopissaan: kristityt syövät Jumalan Pojan ruumiin ja juovat hänen verensä. Heprealaisen Raamatun osuus on Ignatioksen kirjeissä vaatimaton: hän vastustaa niitä, jotka eivät usko kristilliseen sanomaan pelkästään evankeliumin perusteella, vaan haluavat sille todisteet vanhoista kirjoituksista. Nämä ovat ensimmäiset tekstit, joissa tiedämme sanan "kristinusko" (khristianismos) esiintyvän. Myös Ignatios osoittaa tuntevansa useita Paavalin kirjeitä (Room., 1 Kor., Kol.). Efesolaisille Ignatios kirjoittaa sanoen Paavalin maininneen efesolaiset kristityt joka kirjeessään, mikä vihjaa jonkinlaisen kirjekokoelman olemassaolosta jo näinkin varhain.

Smyrnan piispan Polykarpoksen kirje Filippin seurakunnalle n. vuodelta 155, Polykarpoksen martyrio eli kuvaus hänen marttyyrikuolemastaan, Apostolien opetus (kr. Didakhe)-nimisenä tunnettu, ilmeisesti toisen vuosisadan alussa syntynyt ja kirkkohistorioitsija Eusebioksen jo tuntema kirkkojärjestys, kasteopetuksen ohjekirjanen; mainittu pseudepigrafinen Barnabaan kirje kenties 130-luvulta tai jo keisari Neron ajalta (96-98) todennäköisimmin Egyptistä, Syyriasta tai Palestiinasta. Kirjoittaja on mitä ilmeisimmin pakanakristitty, joka tulkitsee heprelaista Raamattua täysin irrallaan sen historiallisesta kontekstista ja merkityksestä. Voidaan väittää Barnabaan kirjeen olevan yksi varhaisimpia kristillisen antisemitismin syntyyn liittyviä dokumentteja. Siinä esitetty hepealaisen Raamatun tulkinta sai keskeisen aseman kristillisessä eksegeesissä ensin Justinos Marttyyrilla ja sitten myöhemmillä kirkkoisillä. Barnabaan kirjeen kirjoittamisen aikoihin myös evankeliumitradition tulkinta kehittyi antisemitismin suuntaan.

Sitten on vielä toisena Klemensin kirjeenä tunnettu saarna, vaikeasti ajoitettava kirje Diognetokselle, sekä mainittu aikoinaan paljon luettu, Roomassa toisen vuosisadan alkupuoliskolla syntynyt ilmestyskirja Hermaan Paimen, joka on kokoelman laajin kirja: näkyjen ja vertausten avulla se kehottaa aikansa kristittyjä ankaraan kääntymykseen ja kilvoitteluun. Perimätiedon mukaan kirjoittaja on Hermas, Roomassa syntynyt apostolinen isä ja Rooman paavi Pius I:n (k.154) veli. Muratorin kaanonissa mainitaan, että se on "liian myöhäinen eikä apostolista perua." Katkelmina ovat säilyneet Vähässä-Aasiassa ennen toisen vuosisadan puoliväliä vaikuttaneen Hierapoliin piispa Papiaan tekstit samoin kuin nk. Kvadratuksen katkelma.

Papias väittää olleensa apostolien oppilaana. Hän kirjoitti todennäköisesti vuosien 95-110 paikkeilla. Papiaan aktiiviura on usein ajoitettu myöhemmäksi vuosiin 130-160 jKr. Varhaisemman ajoituksen puolesta on kuitenkin esitetty huomattavasti vahvempia argumentteja. Papias tarjoaa ehkä varhaisimman Uuden testamentin ulkopuolisen viittauksen evankeliumeihin. Hän kertoo Pietarin tulkin (tai apulaisen) Markuksen kirjoittaneen evankeliumin ja mainitsee myös Matteuksen kirjoittaneen evankeliumin, tosin heprean kielellä. Papiaksen maininnat eivät ole täysin ongelmattomia varsinkaan Matteuksen evankeliumin osalta.

Olisi romattista naivismia kuvitella, että Israelin "alkuperäinen" uskonto tai Jeesuksen "väärentömätön" oppi olisi löydettävissä joistakin kaanonin ulkopuolisista lähteistä, vaikka julkisuudessa usein esitetäänkin tämän suuntaisia väitteitä.

"Hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi." (2 Kor.3:6)

"Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus." (Ef.2:20)

"Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja." (Kol.3:16)

 


©2017 Magdaleena - suntuubi.com