Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

"Mutta sinä, Daniel, pidä nämä asiat salassa ja sulje tämä kirja sinetillä lopun aikaan saakka. Monet harhailevat, mutta tieto lisääntyy." Dan.12:4

Juutalainen kaanon

Juutalaiseen hepreankieliseen kaanoniin ("kaanon" tulee seemiläisestä termistä qanesh, joka merkitsee ruokoa; ruokoa käytettiin varhaisina aikoina mittana, ja kaanon tuli merkitsemään sääntöä, opasta, standardia; VT:ssa tämä sana esiintyy jakeissa Hes.40:3-8 ja 42:16-19; juutalaiset eivät käytä tätä termiä, vaan puhuvat samassa tarkoituksessa kirjoista, jotka "saastuttavat kädet". Erikoisella ilmauksella tarkoitetaan sitä, että pyhät kirjat kuuluvat rituaalisesti tarttuvan pyhyyden piiriin ja siksi niitä on lähestyttävä erityisellä varovaisuudella) sisältyy "Laki" (Mooseksen laki; näin se on käännetty jo esikristillisinä vuosisatoina mm. Septuagintassa: asianmukaisempi käännös on "opetus") eli toora, joka luetaan synagogassa läpi joka vuosi: viisi Mooseksen kirjaa (samalla hetkellä kun laki annetaan ihmisille Mooseksen kautta, syntyy juutalainen uskonto); profeetat (nevi'im); kirjoitukset (ketubim). Juutalaisuuden pyhää kirjaa voi sen omilla ehdoilla kutsua "heprealaiseksi Raamatuksi" (engl. the Hebrew Bible). Heprealaisesta Raamatusta käytetään myös nimitystä Tanak, joka on lyhenne edellä mainittujen sanojen alkukirjaimista. Jotkut tutkijat viittaavat tähän kirjoitusten osaan Ensimmäisenä testamenttina, nimitys joka korvaa "Vanhan" negatiiviset konnotaatiot positiivisemmalla "Ensimmäisellä"; se vaikuttaa loogiselta vaihtoehdolta, mutta ei ole vielä laajalti käytössä sangen pienen tutkijapiirin ulkopuolella. Sanaa "Toora" käytetään joskus myös merkitsemään koko heprealaista Raamattua. Se voi tarkoittaa myös suullista Tooraa, Talmudia sekä uskonnolisia opetuksia nykyhetkeen saakka. Kirjoitetusta Toorasta käytetään joskus viiden Mooseksen kirjan mukaan nimitystä humash, "viisi".  Juutalaiset kirjat alkavat Vanhasta testamentista, jota seuraavat siihen liittyvä lainopillinen ja saarnaopillinen kirjallisuus sekä edelleen keskiaikaiset säädöskokoelmat, filosofiset teokset ja mystikkojen kirjoitukset. Jokaista tämän laajan kirjallisen aineiston osa-aluetta täydentävät lisäksi yksityiskohtaiset kommentit ja huomautukset. Seurauksena on ollut valtava määrä teoksia, ja nykyistä Raamattua ja Talmudia luetaan useiden rabbisukupolvien tulkintojen kanssa.

Heprealaisen Raamatun osat eivät ole keskenään samanarvoisia. Jumalan ilmoitus Siinailla on kaiken myöhemmän ilmoituksen ja opetuksen perusta. Siksi Toora on muita osia tärkeämpi ja juutalaisen uskon peruspilari. Samarialaiset, jotka erkanivat pysyvästi juutalaisista noin 400-luvulla eKr., edelleen hyväksyvät ainoastaan Lain kanonisena. Kristillisissä Raamatuissa kirjat ovat eri järjestyksessä kuin heprealaisessa Raamatussa. Myös maallistuneet juutalaiset, joille juutalaisuus on ennen kaikkea kulttuuri- eikä uskonasia, arvostavat Tooraa juutalaisen elämäntavan säilyttäjänä ja sen elämänohjeiden takia.

Kaanonin muotoutumisprosessi osoittaa, että "raamatun" ja "perinteen" välille ei voi vetää jyrkkää linjaa. Pyhät kirjoitukset ovat perinteen tuotosta ja perinne - kulloisenkin historiallisen yhteisön vaikutus - on vaikuttanut kokoelman kieleen, rajoihin, muotoihin ja sisältöihin.

Psalmit

Suuri osa heprealaista Raamattua on runoutta. Parhaiten tunnettuja runoja ovat psalmit, joista monet (jopa 73) on laitettu kuningas Daavidin nimiin (n.1000 eKr.). Hänen hovissaan niitä kirjoitettiin, ja itsekin hänen kerrotaan olleen runoilija ja muusikko.

Raamatun psalmit on todennäköisesti kirjoitettu useiden vuosisatojen kuluessa. Qumranin psalmikäsikirjoitukset osoittavat, että viimeiset jaksot olivat vielä vakiintumatta ennen ajanlaskun alkua. Alkuaan psalmit olivat rukouskirja ja Jerusalemin temppelin hymnikokoelma. Vanhimmat niistä syntyivät kauan ennen kirjoitustaidon keksimistä. Jotkut ovat lainaa muiden Lähi-Idän kansojen kuten egyptiläisten, kanaanilaisten tai nykyisen Irakin alueen kansojen perinteestä. Isrealilaiset muokkasivat noita lauluja vastaamaan omaa uskoaan.

Suomenkielisessä Raamatussa psalmien runomuotoisuus on suurelta osin kadonnut. Kalevalasta tuttu säekerto esiintyy myös psalmeissa, eli samansisältöinen ajatus sanotaan kahdessa peräkkäisessä säkeessä. Psalmit ovat lauluja jotka ilmaisevat kaikkia tunteen sävyjä: rakkautta, vihaa, epätoivoa, riemua, katumusta. Jerusalemiin vuotuisiin juhliin eri puolilta vaeltaneet ovat laulaneet niitä. Ne heijastavat yhteisöllistä jumalanpalveluselämää ja sen musiikkia. Tästä käytöstä tiedetään kuitenkin valitettavan vähän. Ehdottomasti yleisin muoto (laji) on yksilön valitus. Ahdistusten aiheet on kuvattu tarpeeksi yleispätevästi, jotta eri sukupolvet ovat voineet niistä löytää itsensä.

Kun Jeesus viimeisellä aterialla laulaa opetuslastensa kanssa kiitoslaulun, Psalmit 112-118, hän kohtaa siinä sanoiksi puettuna oman asenteensa ja ennalta ilmaistuna sen tunteen, joka hänet on täyttävä hänen ollessaan elämänsä täyttymyksen edessä.

Suurin osa psalmeista on perusolemukseltaan rukousta. Psalmien kirja on kristittyjen suosikki VT:n kirjojen joukossa. Läpi kristikunnan historian säännöllinen rukouselämä on tukeutunut psalmeihin. Ne ovat juutalaisten ja kristittyjen yhteinen perintö. Niissä ovat kummankin erityisen rukousperinteen juuret. Monissa perinteissä psalmien kirja käydään läpi kerran kuukaudessa rukoushetkien osana. Päivän rukoushetket pohjaavat Psalmien kirjan vetoomukseen seitsemästä päivittäisestä ylistyshetkestä (Ps.119:164). Niitä oli noudatettu jo juutalaisten parissa ja myös ensim. kristittyjen keskuudessa (esim. Apt.3:1; 10:3, 9; 16:25). Sana psalmi on johdettu kreikan sanasta psalmos, joka tarkoittaa laulua: hepreaksi psalmien kirja on tehillim eli "ylistyslaulut". Septuaginta sisältää psalmin 151, jonka hepreankielinen tekstimuoto tunnetaan Qumranista. Septuaginta ja Vulgata numeroivat psalmit eri tavalla kuin hepreankielinen teksti, jota lut. kirkko seuraa: psalmit 9+10 ja 114+115 on yhdistetty, ja 116 ja 147 jaettu kahtia. Psalmit on jaettu 5 "kirjaksi", koska juutalaisen perinteen mukaan Mooses antoi viisi kirjaa ja niin myös Daavid. Kukin jakso päättyy ylistykseen. Monen psalmin lopussa oleva sana "sela" merkitsee todennäköisesti välisoiton merkkiä.

Psalmit jakaantuvat viiteen osaan, joskaan eivät sisältönsä perusteella. Sama runo saattaa toistuakin, kuten 14 ja 53. Numero 117 on vain parin jakeen mittainen, numero 119 käsittää 176 jaetta. Alkukieli paljastaa tuon psalmin juonen: Jakeista kahdeksan ensimmäistä alkaa a:lla, kahdeksan seuraavaa b:llä... Luther jakoi psalmit profeetallisiin, opetus-, lohdutus-, rukous- ja kiitospsalmeihin. Myöhemmät tutkijat puhuvat esimerkiksi hymneistä, kansan ja yksilön valituslauluista, kansan ja yksilön kiitoslauluista, pyhiinvaelluslauluista ja viisausrunoista. Psalmien lokeroiminen ei kuitenkaan ole helppoa, niin yksilöllisiä ne ovat. Tutkijat ovat yrittäneet tunnistaa eri psalmien alkuperäistä käyttötilannetta. Esimerkiksi Ps.2 olisi liittynyt kuninkaan vuotuiseen valtaistuimelle nousun juhlaan. Todisteita tällaisesta juhlasta ei kuitenkaan ole löytynyt, vaikka naapurikansat sellaista viettivätkin.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps.119:105)

"Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä." (Ps.119:130)

Talmud

Kaikki heprealaisen kaanonin tekstit on kirjoitettu hepreaksi lukuun ottamatta arameankielisiä jaksoja Esran (4:8 - 6:18, 7:12 - 26) ja Danielin (2:4b - 7:28) kirjoissa. Juutalaisuuden viestiä muokkasi lisäksi Tooran rikas tulkintaperinne. Juutalaisen perimätiedon mukaan Mooses otti samanaikaisesti vastaan sekä kirjallisen että suullisen Tooran. Tämä hitaasti kehittynyt suullinen tulkintatraditio sai myöhemmin kirjallisen muodon Talmudissa, Mishnassa ja Midrash-kirjallisuudessa. Esim. jae 2 Moos.21:24 - "silmä silmästä, hammas hampaasta" - tulkitaan suullisessa Toorassa rahalliseksi korvaukseksi: silmän arvoksi, hampaan arvoksi. Voidaan sanoa, että Toora on perusta, jolla kaikki muut tekstit ja kirjat lepäävät, kun taas halakha (laki, lainsäädäntö, heprean sanasta halakh, "kävellä") muodostuu sekä pyhistä kirjoituksista että Talmudista (hepr. "opiskelu") ja muista rabbien tulkinnoista. Talmudin halakha-aineisto käsittelee elämän oikeudellista puolta. Siihen kuuluvat kaikki Talmudin sanat, jotka liittyvät tekemiseen. Juutalainen traditio pohjautuu halakhaan, mutta sen juuret ovat midrasheissa, jotka ovat kokoelma laintulkintoja ja Raamattua laajentavie kertomuksia. Midrashien ("etsintä", "tiedustelu", "selostus", "Raamatun kertomusten aukkojen täyttäminen", "viestien löytäminen Raamatun kertomuksista") mukaan Jumala on yhtä armahtavainen eläimiä kuin ihmisiäkin kohtaan ja siksi juutalaisen on oltava armahtavainen Jumalan luomia eläimiä kohtaan, joilla on tunteet kuten ihmisilläkin. Talmudissa on tästä kokonainen luku, mikä osoittaa suurta edistyksellisyyttä aikana, jolloin asiaan ei yleensä kiinnitetty huomiota. Midrash-kirjallisuudessa rabbit selittävät tekstiä sana sanalta johtaen Raamatun kertomuksista eettisiä ohjeita ja messiaanisia odotuksia. Mishnassa rabbit pohtivat, miksi Raamattu alkaa Aadamista eikä Abrahamista, jota pidetään juutalaisten kantaisänä: "Ihmiskunnan rauhan tähden luotiin aluksi yksi ihminen, jotta kukaan ei voi sanoa toiselle: Minun isäni oli sinun isääsi suurempi". Tarkoitus oli toisin sanoen painottaa ihmiskunnan yhtenäisyyttä.

Ensimmäinen kokoelma, Talmudin ydinosa, Mishna, joka laajuudeltaa on jokseenkin Raamatun kokoinen, sai nykyisen muotonsa Galileassa, Tiberiaassa, rabbi Jehuda ha-Nasin kokoamana ja toimittamana ja valmistui lopullisesti  n. 250 jKr.; eräs opettajista, jotka vaikuttivat sen kokoamiseen, oli Gamaliel I, joka toimi sittemmin apostoliksi tulleen Paavalin opettajana. Mishnassa kehotetaan "kääntymään yhä uudelleen Tooran puoleen, sillä siinä on kaikki. Mietiskelkää sitä ja ikääntykää ja harmaantukaa sen ääressä."

Tämän jälkeen seurasi sen täydennys, Tosefta, joka "täydentää" nimenomaan kahden ensimmäisen vuosisadan oppineitten lausumia, sekä Jerushalmi eli Palestiinan Talmud eli Israelin maan opetukset, jonka kokoaminen päättyi vuoteen 350 mennessä. Mishnan kommentaarit koottiin 500-luvun loppuun mennessä kirjalliseen muotoon Gemaraksi ("täydentäminen") ja liitettiin Mishnaan. Gemara "lopettaa" ja saa päätökseen perimätiedon kokoamisen. Mishna ja Gemara muodostavat yhdessä Talmudin. Talmudeja on kaksi, koska Gemara kehittyi Galileassa, Israelissa, toisin kuin diasporassa ulkomailla.

Vuoden 600 vaiheilla Babyloniassa (nyk. Irak) valmistui Bavli eli Babylonialainen Talmud, joka antoi suunnan koko juutalaisuudelle, ja jolla, samoin kuin palestiinalaisellakin, on perustekstinä Mishna. Jättiläismäinen Babylonialainen Talmud on näistä kahdesta 3-4 kertaa laajempi, 12 osaa käsittävä, ja myös arvovaltaisempi. Mishna ja Talmud ovat eräänlaisia selitysteoksia, joissa kehitetään yksityiskohtaisemmaksi ja kattavammaksi sitä juutalaisen käyttäytymisen (hepr. halakha) säädöstöä, jonka alkupää on kirjoitetussa Toorassa, Raamatussa. Talmud on tavallisen kirjan muotoon painettuna lähes metrin mittainen teossarja. Voidaan väittää, että juutalaisuudessa Talmud, jonka ytimen muodostaa Mishna, on tosiasiassa tärkeämpi kuin Toora. On sanottu, että käytännössä Mishnan suhde Tooraan on osapuilleen samanlainen kuin kristikunnassa Uuden testamentin suhde Vanhaan testamenttiin. Ehkä voisi sanoa, että Toora on kultin pyhä kirja, Talmud taas tiedollisesti tärkein. Käytännössä arvovaltaista asemaa nauttii tulkitsija; rabbia on sanottu suorastaan Tooran inkarnaatioksi. Kun vertaa Talmudin oppineitten sanoja Jeesuksen opetuksiin, on aina selvitettävä mitä aikaa kukin oppinut on edustanut. Esim. liberaalien juutalaisten keskuudessa Talmudilla ei ole samaa keskeistä merkitystä kuin mitä sillä on ortodoksijuutalaisille. Suomen juutalaiset ovat ortodokseja; liberaaleja on lähinnä Yhdysvalloissa. Uudesta testamentista on löydettävissä Talmudin kaltaista raamatuntulkintaa, esim. Matt.19:3-12; Mark.10:2-12, tai Gal.4:21-31. Ernest Renan sanoo kirjassaan "Jeesuksen elämä", että Talmudissa on lukematon määrä oppilauselmia, jotka omistetaan juutalaisille rabbeille, mutta jotka kuuluvat alun perin Jeesukselle. Talmud puhuu verraten vähän Jeesuksesta. Sen sijaan siellä on monia ohjeita, miten suhtautua "Jeesus Nasaretilaisen uskoviin" - näin on yleisimmin tulkittu Talmudin sana "MIN", jonka kirjaimet lienee muodostettu sanoista "ma'aminei Jeshuua ha-Notsri." Juutalaiset oppineet korostavat, että Talmudin arvostelu ei yleensä kohdistu Jeesuksen persoonaan. Häntä pidettiin juutalaisena ja jopa hänen ristiinnaulitsemisensa yhteydessä todetaan, että hän oli "lähellä Jumalan valtakuntaa." Talmud vain kieltää turvautumasta "miniimien" apuun edes kuolemanvaarassa. Talmud osoittaa monissa kohdin, kuinka synagoga suojautui kristinuskon sanomalta.

Talmud koostuu pääosin Tooraan kirjattuihin Jumalan lakeihin liittyvistä väittelyistä ja keskusteluista. Raamatussa esim. sanotaan, ettei sapattina saa tehdä "mitään työtä" - mutta mitä työllä tarkaalleen ottaen tarkoitetaan? Talmud yrittää vastata tämänkaltaisiin kysymyksiin (Rabbit määrittelivät 39 sapattina kiellettyä työmuotoa). Talmudin kertomuksen mukaan rabbi Joosua kieltäytyi asettamasta taivaasta kuulunutta Jumalan ääntä Raamatun sanan edelle. Hänen perustelunsa oli, että Raamatun mukaan "laki ei ole taivaassa" (5 Moos.30:12). Koska Jumala on luovuttanut sen ihmisille ja antanut sen noudattamisen ihmisten tehtäväksi, hänellä ei ole enää oikeutta sekaantua sen tulkintaan. Myöhemmin toisessa tarinassa rabbi Natan tapaa profeetta Elian, joka, kuten Raamattu kertoo, oli ainut ihminen, joka otettiin elävänä taivaaseen Jumalan luo. Natania kiinnosti kuulla, miten Jumala reagoi rabbi Joosuan kommenttiin. Elia kertoo, että Jumala hymyili ja sanoi: "He ovat voittaneet minut. Minun lapseni ovat voittaneet minut." Talmudissa sanotaan myös: "...tästä olivat Israelin maan kirjanoppineet eri mieltä keskenään, ja on niitä, jotka sanovat, että tämä mielipiteen eroavuus oli kahden taivaan enkelin välillä." Talmudissa keskustelut päättyvät toisinaan sanaan tejku ("jääköön pulma ratkaisematta") koska rabbit eivät osanneet valita useista ratkaisuvaihtoehdoista vain yhtä. Heidä mielestään oli parempi myöntää, että vastauksia saattoi olla useita, kuin valita väärin. Tejku on akronyymi. Se muodostuu sanoista Tishi jetarets kushjot v'bajot ("Elia hälventää epäilyksemme ja kysymyksemme").

Juutalaisuus Jeesuksen aikana

Juutalainen historioitsija Josefus mainitsee, että Jeesuksen aikana oppinut juutalaisuus oli jakautunut kolmeen pääsuuntaukseen, joista jokainen tarkasteli Lain ja sen tulkintaperinteen suhdetta hieman eri näkökulmasta: Saddukeukset, oletetun kantaisän pappi Sadokin mukaan nimensä saanut, pääosin etuoikeutettujen ryhmien puolue toisen temppelin aikana, olivat vahvasti edustettuina varakkaan kansanosan joukossa, uskoivat Lain kirjaimellisuuteen ja korostivat Jumalan läsnäolon, Shekhinan, todellistuvan vain Jerusalemin temppelissä, jota he hallitsivat ja pyrkivät säilyttämään oman valtansa uskonnollis-polittisissa muutoksissa. He olivat raamatuntulkinnassaan vanhoillisempia kuin fariseukset. Heidän kirjoituksensa sisälsivät ilmeisesti ainoastaan viisi Mooseksen kirjaa eli Tooran. He kaihtoivat kaikenlaista kiihkoilua. Pääasia oli, että temppelin kulttipalvelu suoritettiin moitteettomasti. He muodostivat konservatiivisen temppeliaristokratian ja pyrkivät hyviin suhteisiin Rooman kanssa ja olivat hellenistijuutalaisten tavoin valmiita hyväksymään kreikkalaisen kulttuurin, mitä farisealaiset vastustivat. He vastustivat voimistuvaa farisealaisuutta ja torjuivat fariseusten edustaman Tooran suullisen laajentamislinjan, enkeliopin, sielun kuolemattomuuden (koska kuolemanjälkeistä elämää ei mainita Toorassa) ja puolustivat ihmisen ehdotonta tahdonvapautta. On täysin luonnollista, että saddukeuksista tuli kiihkeitä Jeesus-liikkeen vastustajia, koska se muodosti uhan heidän uskonnollisille ja poliittisille pyrkimyksilleen ja asetti kyseenalaiseksi heidän maailmankatsomuksensa (Mt.3:7, 16:1, 6, 11, 22:23, 34; Apt.4:1, 5:17, 23:6-8). Yhdessä johtavien fariseusten kanssa saddukeusten puolueen johtavat jäsenet muodostivat Sanhedrinin, juutalaisen korkeimman oikeuden ja tärkeimmän lainsäädännöllisen elimen. Temppelin hävityksen jälkeen v. 70 jKr. lakkasi saddukealainen puolue tyystin.

Fariseusten (heprean sanasta perusim; mahdolliset merkitykset: eristäytyvät ja kirjoituksia selittävät) maallikkoliike lienee syntynyt makkabealaiskapinan piirissä uskonnollis-poliittisena herätysliikkeenä ja oli suurin juutalainen puolue ensimmäisellä vuosisadalla jKr. ja suosituin tavallisen kansan keskuudessa. Heidät mainitaan UT:ssa, enimmäkseen evankeliumeissa (n. 100 kertaa). Esim. Luukas kertoo, että Jeesuksella oli fariseusten kanssa ateriayhteys. Johannes mainitsee yksittäisiä fariseuksia Jeesuksen keskustelukumppaneina. Apostolien teoissa esiintyy fariseusten myönteisiä kannanottoja apostoleista, esim. näiden kanssa yhteinen usko kuolleiden ylösnousemukseen (2:6-9; 5:34-39). Juuri fariseus Gamaliel puolusti Pietaria ja Johannesta, kun nämä aiottiin tuomita kuolemaan (Apt.5:17-33). Kysymys tärkeimmästä käskystä oli myös Jeesuksen ja fariseusten yhteisenä keskustelunaiheena (Mk.12:28-34; Lk.10:25-28; Mt.22:34-40). Farisealaiset kertoivat Messiaasta, jonka saapuminen toisi maailmaan rauhan, ja painottivat yksilöllisen ja yhteisen rukouksen tärkeyttä. Itse asiassa Jeesus hyväksyi fariseusten oppiperusteet (Matt.23:3). Jeesustakin pidetään juutalaisella taholla opetustapansa ja oppinsa sisällyksenkin puolesta fariseuksena. Matteuksen teksteissä fariseukset esitetään usein Jeesukselle vihamielisenä ryhmänä. Fariseukset toimivat juutalaisten uskomusten ja käytäntöjen edustajina, korostivat kultillista puhtautta, ja huolehtivat pääasiassa juutalaisen uskon säilyttämisestä ilman kompromisseja hellenismin kanssa, ja he täydensivät Lakia suullisella tulkintatraditiolla ("isien perinnäissäännöt", Mishna), korostaen sen yhdenvertaisuutta kirjoitetun Tooran rinnalla ja yrittäen sen avulla soveltaa Tooraa uusiin oloihin. He hyväksyivät profeettakirjat sekä psalmit ja muut valikoidut kirjat autoritatiivisina lain rinnalle. He uskoivat Jumalan olevan läsnä oikeaoppisen tapakulttuurin välityksellä myös temppelin ulkopuolella, vaatien pyhyyttä ja puhtautta korostavien käskyjen täyttämistä myös tavalliselta kansalta. Liikkeen päätarkoituksena oli olla esimerkiksi kansalle. He olivat aikaansa nähden jopa uudistusmielisiä. Historioitsija Josefus kertoo, että suhteessa lakiin fariseukset olivat tunnettuja armollisuudestaan siinä missä saddukeukset olivat ankaria. Fariseukset paastosivat kahdesti viikossa. He antoivat kymmenystensä lisäksi usein jopa viidenneksen tuloistaan vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen. He korostivat myös sitä, että tuli muistaa köyhiä, orpoja ja leskiä näiden ahdistuksessa. Samoin tuli tehdä sairaskäyntejä, tukea nuoria morsiuspareja ja vapauttaa vekavankeja vankeudesta. He tähdensivät ihmisen henkilökohtaista vastuuta Jumalan edessä ja jakoivat uskon joihinkin tuoreempiin kehityksiin juutalaisuudessa, kuten kuolleiden ylösnousemukseen, taivaaseen ja helvettiin, enkeleihin ja demoneihin. Fariseukset keksivät perimätietoon perustuvaan tulkintaansa helpotuksia ja takaportteja. He olivat ainoa ryhmä joka vuoden 70 hävityksen jälkeen pystyi säilyttämään juutalaisen uskonnon elinvoimaisena. Fariseukset ja kirjanoppineet ovat rabbien edeltäjiä. Ei sovi unohtaa, että myös Paavali oli taustaltaan fariseus (Fil.3:5). Juutalaisille käsitteet "kristitty" ja "kristillinen" herättävät vastaavan mielikuvan kuin "fariseus" ja "farisealainen" kristityille. Kokemiensa kärsimysten perusteella juutalaisille sana "kristitty" tuo helposti mielikuvan sanojen ja tekojen välisen yhteyden laiminlyömisestä ja kieltämisestä.

Essealaiset (nimi merkitsee kenties "pyhiä") on vähiten tunnettu ryhmä ehkä siksi, että UT:ssa ei ole yhtään suoraa viittausta heidän olemassaoloonsa ja vaikutukseensa juutalaisten keskuudessa. Kuitenkin tämän ryhmän uskonnollinen vaikutus juuri kristinuskon muotoutumiseen lienee ollut voimakkain. Essealaisuus irrottautui jossain vaiheessa kokonaan omaksi pieneksi askeettiseksi ryhmittymäkseen fariseuksista, luultavasti opillisista syistä. Heidän parissaan Tooraa täydensivät monet askeettiset ohjesäännökset, hymnit ja apokalyptinen kirjallisuus, ja usein myös luostarielämää muistuttava yhteisöllisyys; he olivat eräänlainen suljettu veljeskunta. Ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija Josefus sanoo, että monet essealaiset elivät selibaatissa yhteisöelämää, kun taas toiset menivät naimisiin ja asuivat Palestiinan kaupungeissa lähellä ei-essealaisia. He näyttävät olleen ulkopuolisia, sekä teologisesti että sosiaalisesti, jopa eläessään muiden juutalaisten lähellä. He vastustivat väkivaltaa ja odottivat kärsivällisesti Messiaan tuloa, joka vapauttaisi juutalaiset vieraiden sorrosta. Heillä oli erilaiset käsitykset temppelikultista ja uskonnollisesta kalenterista, ja he kielsivät Jerusalemin temppelin erityisaseman: Jumala oli läsnä siellä, missä askeettisesti valmistautuneet ihmiset olivat valmiit ottamaan hänet vastaan. Kuolleenmeren tekstilöydöt kuuluvat todennäköisesti essealaisille tai heitä lähellä olleelle ryhmittymälle. Jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että Johannes Kastajalla oli jokin yhteys Qumranin yhteisöön, ja joukko raamatuntutkijoita on jopa sitä mieltä, että Jeesus kuului tuohon ryhmään: ainakin Jeesus on tuntenut essealaiset, mutta ei ole suinkaan riippuvainen heistä. Luuk.22:7-13, vesiastiaa kantava mies - harvinainen näky, sillä naiset yleensä suorittivat vedenkannon - joka johti Pietarin ja Johanneksen vierashuoneeseen missä Jeesus söisi pääsiäisaterian, johti heidät ilmeisesti Johannes Markuksen äidin, Marian, yläsaliin, josta tuli myöhemmin nuoren seurakunnan kokouspaikka (Apt.12:12). Israelissa tehdyt arkeologiset löydöt ovat herättäneet mm. ajatuksen, että kyseinen yläsali olisi sijainnut ns. essealaisessa korttelissa Siionin vuorella.

Sitten olivat vielä Selootit: he olivat enemmän poliittinen kuin uskonnollinen ryhmä, fanaattisia patriootteja, poliittisia ja nationalistisia vastarintamiehiä, jotka kieltäytyivät kaikista kompromisseista Rooman kanssa ja vastustivat kaikkia pyrkimyksiä tehdä Palestiina alamaiseksi roomalaiselle vallalle, ja ajoivat kansallisen vapautuksen asiaa myös väkivaltaisin keinoin. Liike oli saanut nimensä "kiivaudesta (zelos) lain puolesta" Yksi Jeesuksen opetuslapsista, Simon, identifioidaan selootiksi Luukkaan evankeliumissa. Juudaksen nimitys Iskariot voi merkitä yksinkertaisesti Kariotin miestä, mutta se voi myös kuvata Juudaksen "tikarimieheksi", selootin radikaaliksi muunnelmaksi. Seloottien kapina 66-70 jKr., jonka roomalaiset julmasti murskasivat, johti Jerusalemin temppelin tuhoon ja juutalaisten maanpakoon.

"Kirjanoppineet", uudessa raamatunkäännöksessä toimenkuvan mukaisesti "lainopettajat", olivat ainakin alkuaan ilmeisen yläluokkainen oppineiden ryhmä (hepr. Soferim), joka juonsi juurensa Israelin kuningasajan kirjureista. He olivat hovin virkamiehiä, jotka huolehtivat erilaisista kirjallista sivistystä vaativista tehtävistä, myös pyhien tekstien kirjaamisesta ja säilyttämisestä. He eivät välttämättä kuuluneet papistoon tai muihin puolueisiin tai ammattiryhmiin, vaikka monet näyttävät olleen pappissukujen jäseniä.

Ihmisiä tuli Kristuksen luokse kaikista suuntauksista ja varhaiseen kristilliseen seurakuntaan kuului useita pappeja ja entisiä fariseuksia.

Juutalaiset, Israel, Palestiina, Siion

Sanaa "juutalainen" ovat käyttäneet sekä juutalaiset että ei-juutalaiset, mutta enimmäkseen Israelin maan ulkopuolella ja tavallisesti muissa kielissä kuin hepreassa. Sitä vastoin Israelin/Palestiinan juutalaisilla on ollut tapana käyttää itsestään nimitystä "Israel", joka on peräisin patriarkka Jaakobin Jumalalta saamasta nimestä, hepr. "kamppailee Jumalan kanssa" (1 Moos.32:29); tällä nähtävästi korostetaan yhteenkuuluvuutta raamatullisen Israelin kanssa. Ilmauksen "juutalaisuus" pohjana on kreikan sana iudaismos (esim. 2 Makk.2:21) ja sanan "juutalainen" taustalla on kreikan sana iudaios, latinalaisessa muodossaan iudaeus. Hepreaksi "juutalainen" on jehudi; tällä tarkoitettiin alkuaan henkilöä, joka asui Juudassa (hepr. Jehuda). Juuda vuorostaan oli Daavidin ensimmäisen kuningaskunnan nimi (2 Sam.5:5), mutta ennen kaikkea sillä tarkoitettiin valtakunnan jaon jälkeistä ns. eteläistä valtakuntaa, johon kuuluivat Juudan ja Benjaminin heimoalueet. Kun tämän valtakunnan olemassaolo kuningaskuntana päättyi (586 eKr.), nimitys siirtyi Juudan maakunnalle. Vähitellen nimitys "juutalainen" irtautui tästä maantieteellisestä alueesta ja sitä alettiin käyttää kaikista "juutalaisista" riippumatta siitä, asuivatko he isiensä maassa vai diasporassa (esim. Est.2:5, 5:13). Nimi Israel voi tarkoitta (1) valtiota. Raamatussa on silloin kyse joko yhdistyneestä kuningaskunnasta tai - valtakunnan jaon jälkeen - ns. pohjoisesta valtakunnasta. (2) Raamatussa Israel voi tarkoittaa myös israelilaista jumalanpalvelusseurakuntaa. (3) Lisäksi Israel voi merkitä myös juutalaista kansaa. Raamattu ei tee eroa esim. "uskonnon" ja "kansan" välillä niin kuin me olemme tottuneet tekemään. Myös kirkko käyttää itsestään nimitystä "Jumalan Israel" Gal.6:16 mukaisesti (ks. myös Room.11:17-24).

Vuosina 70 ja 135 jKr., roomalaisia vastaan tehtyjen epäonnistuneiden kapinayritysten jälkeen juutalaisilta evättiin oikeus asua Israelin maassa; heidät karkotettiin Jerusalemista. Vuonna 131 keisari Hadrianus antaa kaupungille nimen Aelia Capitolina, ja juutalaisen temppelin tilalle rakennetaan Jupiterin temppeli. Näiden tapahtumien seurauksena roomalaiset myös muuttivat maan nimen "Palestiinaksi". Nöyryyttääkseen juutalaisia he antoivat maalle israelilaisten arkkivihollisten filistealaisten maan nimen (nimet "Filistea" ja "Palestiina" tulevat samasta seemiläisestä sanajuuresta; hepreassa p- ja f-kirjain merkitään samalla konsonantilla, minkä vuoksi ko. nimi kirjoitettiin latinaksi sen hepr. ääntämyksen mukaisesti p-kirjaimella). Muinaiset filistealaiset olivat indoeurooppalainen kansa. Nykyiset palestiinalaiset taas ovat seemiläisiä, kuten juutalaisetkin. Mitään "palestiinalaista" kansaa ei ollut koskaan ollut olemassa vaan siksi kutsutut olivat aivan samoja arabeja kuin Jordanin, Syyrian, Egyptin ja Libanoninkin asukkaat: palestiinalaiset "pakolaiset" ovat näiden arabimaiden kansalaisia tai kansalaisten jälkeläisiä, joita nämä valtiot vuoden 1947 sodan hävittyään olivat kieltäytyneet päästämästä takaisin rajojensa sisälle. Monet PLO:n (Palestiinan vapautusjärjestö) jäsenet ovat kristittyjä. Juutalaiset päästettiin takaisin Jerusalemiin, kun Rooman keisarit  olivat kääntyneet kristinuskoon. 600-luvulla Jerusalem luovutettiin muslimikalifi Omarin hallintaan ilman verenvuodatusta. Valloittaessaan Jerusalemin 1099 ristiretkeläiset panivat toimeen järkyttävän verilöylyn muslimien, juutalaisten ja itäroomalaisten kristittyjen parissa. Kun sulttaani Saladin vuonna 1187 valloitti kaupungin takaisin islamille, hän käyttäytyi ritarillisesti. Hän kielsi joukoiltaan kaikki hyökkäykset väestön kimppuun, salli länsiroomalaisten kristittyjen vapauttamisen lunnaita vastaan ja avasi Jerusalemin jälleen kaikille uskoville (s.o. juutalaisille, kristityille ja muslimeille). Kristityille on Israelin maan tuntemisesta ja kanssakäymisestä siellä asuvien ihmisten kanssa suuri apu Raamatun syvällisempään ymmärtämiseen, mutta nykypäivän Israelia ei voi enää ymmärtää Raamatun tai rabbiinisen teologian avulla. Raamatun mukaan jopa Israelin viholliskansoilla - assyrialaisilla ja egyptiläisillä - on oma erityinen suhteensa Jumalaan aivan niin kuin israelilaisillakin (Jes.19:25).

Siion on maantieteellisesti kukkula (vuori) Jerusalemin vanhan kaupungin eteläpuolella. Myöhemmin nimeen yhdistettiin Jerusalemin temppeli, koko kaupunki, ja lopulta koko Israelin kansa isiensä maassa.

Viisi Mooseksen kirjaa

Jumala antoi kansalle pyhät lakinsa ja siitä kansa elää. Kaikki muu on karkeasti ottaen kertomusta siitä, miten kansa rikkoo lakia tai ylistää Jumalaa ja lainantajaa. Heprean "Toora" merkitsi opetusta. Ajan myötä termi liitettiin vahvasti lain opetukseen ja lopulta myös viiteen Mooseksen kirjaan, joissa laki ja kansan esihistoria ovat talletettuina.

Viisi Mooseksen kirjaa - kuten niitä meidän Raamatuissamme nimitetään Lutherin käännöstä seuraten, koska Mooses on niiden keskeisin henkilö, jota Tooran ja Siinain liiton välittäjänä voidaan täydellä syyllä nimittää juutalaisuuden perustajaksi (toisinaan juutalaisuudesta onkin käytetty nimitystä mooseksenusko) - ovat kansainväliseltä nimeltään Pentateukki (kreik. viisiosainen kirja). Kirjojen kreikankieliset nimet ovat kansainvälisiä ja viittaavat kunkin kirjan sisältöön: 1 Moos., Genesis (Gen), synty, viittaa maailman luomiseen; 2 Moos., Exodus (Ex), lähtö, tarkoittaa Israelin lähtöä Egyptistä; 3 Moos., Leviticus (Lev), leeviläinen, viittaa papillisiin määräyksiin; 4 Moos., Numeri (Num), luvut, tarkoittaa kirjan alussa olevia väestöluetteloita; 5 Moos., Deuteronomium (Dtn), toinen laki, kokoaa vanhempaa lainsäädäntöä, mutta tulkitsee sitä samalla radikaalisti uudelleen; yleisesti ottaen inhimillisten seikkojen huomioonottaminen lisääntyy, etenkin köyhimpien ja vähiten valtaa omaavien yhteisön jäsenten (orjien, muukalaisten, leskien, orpojen) osalta. "Toinen laki" on alun pitäen virheellinen käännös jakeesta Dtn 17:18, jossa puhutaan lain jäljennöksestä eli kaksoiskappaleesta. Se vastaa kuitenkin asiallisesti jaetta Dtn 28:69. Harvasta teoksesta löytyy yhtä ajatonta ja hienoa moraalista retoriikkaa kuin Deuteronomiumista. Se on ollut Tooran sisällä vaikutusvaltaisin. Heprealainen Raamattu kertoo sen "löytyneen uudelleen" (2.Kun.22:8-22) kuningas Josian valtakaudella 640 eKr. ja sen löydyttyä käännyttiin naisprofeetta Huldan puoleen kuulemaan Jumalan mielipide siitä. Jäänee ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miksi kuninkaallinen lähetystö kääntyi muutoin tuntemattoman naisprofeetan puoleen eikä tämän paremmin tunnettujen miespuolisten kollegojen Sefanjan tai Jeremian puoleen. On kuitenkin syytä panna merkille se, että silloisen Juudan patriarkaalisessa yhteiskunnassa ylipäänsä haettiin Jumalan neuvoa naispuoliselta profeetalta. Keskeistä tämän kirjan edustamassa deuteronomistisessa reformissa oli jumalanpalveluksen keskittäminen Jerusalemiin ja kehotus palvella yksin Jahvea (5 Moos.12). Lisäksi merkittävä laki 5. Mooseksen kirjassa on laki kuninkuudesta. Kansallahan ei alunperin ollut kuningasta. Varhaisen kristinuskon voi kenties nähdä Deuteronomiumin radikaalina perillisenä esimerkiksi siinä, miten se uudisti lakia (esim. salli epäjumalille uhratun lihan syömisen, laajensi ateriayhteyttä), jotta uuteen kristilliseen yhteisöön kuuluvat ei-juutalaiset ja juutalaiset saattoivat toimia yhdessä.

Uskonnon ja sosiaalietiikan yhteys tuntuu nykyisin itsestään selvältä, mutta aikoinaan siinä oli jotain vallankumouksellista. Deuteronomiumissa ei muistella Horebin (Siinain) tapahtumia niiden historiallisen merkittävyyden takia, vaan tehdään - todellisuudessa - satoja vuosia myöhemmät lukijat itse osallisiksi näistä tapahtumista. "Hän (Jumala) ei tehnyt tätä liittoa vain meidän isiemme kanssa, vaan myös meidän kanssamme, kaikkien meidän, jotka tänään olemme elossa ja täällä" (Dtn 5:3). Avainsana on "tänään/tänä päivänä", joka toistuu kirjassa peräti 75 kertaa ja jonka avulla tekstin myöhemmät vastaanottajat tehdään osalliseksi kuvauksen kohteena olevasta todellisuudesta.

Kirjojen hepreankieliset nimet on otettu niiden alkusanoista: bereshit ("alussa"), shemot ("nimet"), wajjiqra ("hän kutsui"), bammidbar ("autiomaassa"), devarim ("sanat"). Jako viiteen kirjaan perustuu kirjakääröjen pituuteen; yhdessä kirjassa on sen verran tekstiä kuin yhteen kääröön mahtuu. Viime aikoina tutkimuksessa on oletettu, että huomattava osa Tooraa on syntynyt vasta 500- ja 400-luvuilla eKr. Mooseksen kirjat kertovat usein saman tarinan monta kertaa (esim. 1 Moos.12:10-20, 20:1-18, 26:1-17) ja tarinoissa on jopa ristiriitaisuuksia. Todennäköisesti neljä ensimmäistä kirjaa on koottu kolmesta alun perin itsenäisestä, eri-ikäisestä tekstistä, joilla on omat erityispiirteensä. Rabbiinisten laskelmien mukaan Tooran käskyjä ja kieltoja on yhteensä 613. Kymmenen käskyä - tai Dekalogi, kuten niitä myös kutsutaan - ovat hiukan erimuotoisia 2. ja 5. Mooseksen kirjassa. Luther on jaottelussaan jättänyt pois kuvantekokiellon ja jakanut viimeisen käskyn kahteen osaan saadakseen kokoon kymmenen käskyä. Raamatussa käskyjä ei  ole numeroitu. Tapa perustuu Augustinuksen käytäntöön, jonka Luther omaksui. Augustinus sisällytti raamatullisen kiellon "älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa" ensimmäiseen käskyyn, Luther piti sitä vain ensimmäisen käskyn täsmennyksenä. Katolisissa katekismuksissa kuvakielto kuuluu ensimmäiseen käskyyn. Ortodoksit, reformoidut ja anglikaanit pitävät kuvakieltoa toisena käskynä, mutta niputtavat katolis-luterilaiset 9. ja 10. käskyn yhdeksi käskyksi, joten lukumäärä pysyy silti samana. Kymmenen käskyä eivät ole mitään erityistä jumalallista ilmoitusta vaan sellaista, jonka kaikki ihmiset omassatunnossaan tuntevat. Ajatus kahdesta kivitaulusta saattaa viitata lain kopioimiseen, kuten oli tapana tuon ajan vasallisopimuksissa. Kristillisessä perinteessä, aina Augustinuksesta alkaen, käskyt jaettiin usein Jumalaa koskeviin (1-3) ja lähimmäistä koskeviin (4-10). Profeettakirjat osoittavat, että suppeampia käskysarjoja tunnettiin jo kuningasajalla (Hoos.4:1-2; Jer.7:9). Dekalogi kasvoi kymmenen käskyn mittaan vähitellen ja se liitettiin Siinai/Horeb-kertomukseen todennäköisesti myöhään. Sapattikäsky on perustelujensa kanssa pisin käsky ja dekalogin keskus, myös kymmenestä käskystä ehkä eniten tulkintaa tuottanut käsky. 2. Mooseksen kirjassa sen perustelu viittaa suoraan (Pappiskirjan) luomiskertomukseen, jossa Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. 5. Mooseksen kirjassa perusteluna on vapautuminen Egyptistä. Matteuksen evankeliumin vuorisaarna (Matt.5-7) voidaan lukea kommentaarina monelle kymmenen käskyn laille.

Mooseksen kirjat koostuvat monista lähteistä ja sisältävät erilaisia kirjallisuudenlajeja, niin proosaa kuin runoutta. Tapakäytäntöön voimme raamatullisessa kirjallisuudessa tutustua unien selittämisen yhteydessä; vastaavaa aineistoa tarjoavat muinaiset egyptiläiset ja mesopotamialaiset lähteet. Joosef on erityisen huomionarvoinen Raamatun unienselittäjien joukossa. Hän kertoo omat unensa (1 Moos.37), tulkitsee sitten unet (1 Moos.41). Samaten Daniel tulkitsee Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin unet (Daniel 2-4). Mooseksen laki edustaa samaa varhaista vaihetta kuin Hammurabin laki. Se syntyi yhteiskunnan kehityksen alkuvaiheessa eikä enää riittänyt kattamaan ajanlaskumme alun pitkälle edenneen, kaupungistuneen ja monimuotoisen yhteiskunnan tarpeita. Molemmat lainantajat, Mooses ja Hammurabi, olivat omaan ympäristöönsä nähden varsin humaaneja ja ihmisystävällisiä. Aiempi, esijuridinen järjestelmä perustui loukatun ihmisen tai hänen sukulaistensa suorittamaan kostoon. Koston ongelma on kuitenkin kohtuuttomuus (1 Moos.4:23-25). Mooseksen ja Hammurabin opettama tasapuolinen oikeus eli ius talionis on paljon maltillisempi (1 Moos.21:23-25).  Vastaavasti toteaa Hammurabin laki: "Jos joku puhkaisee vapaan miehen silmän, niin puhkaistakoon hänen silmänsä."

Pentateukin rakenne noudattaa kronologista kaavaa, ulottuen luomisesta Mooseksen kuolemaan. Mooseksen historiallisuutta ei voi mitenkään varmentaa, jos kohta ei ehdottomasti kiistääkään. Hänen nimensä on tunnistettu egyptiläisperäiseksi (faraon tyttären antama nimi muistuttaa heprean sanaa masha, "nostaa vedestä ylös", mutta Mooses-nimi on todellisuudessa egyptiläinen ja merkitsee vain lasta), mutta vuosisatoja hänen oletettua elinaikaansa myöhemmin kokoonpantu VT on ainoa hänet mainitseva lähde. Ensimmäinen varsinainen juutalaisnaisen esimerkki on Raamatun profeetta Mirjam, Mooseksen ja Aaronin sisar, jolla on juutalaisen messiaanisen tradition mukaan hyvin tärkeä tehtävä: hänen on määrä toimia messiaanisena sanansaattajana ja laulaa ja tanssia Messiaan tullessa. Sen vuoksi hän on yhtä merkittävä kuin profeetta Elija, hän on täysivaltainen profeetta. Kaisalameren tapahtumat olivat niin mullistavia ja ratkaisevia Israelin kannalta, että niitä kuvataan 2. Mooseksen kirjan 14. ja 15. luvussa peräti kahtena proosaversiona ja kahtena runona. Kyseiset hymnit ovat koko Raamatun vanhimpia tekstejä, ja useimmat tutkijat ajoittavat ne 1200-luvulle eKr. Huomattava seikka runoissa on se, että niistä puuttuu kuvaus Israelin matkasta meren pohjaa pitkin vesimuurit kummallakin puolellaan. Runoissa kuvataan ainoastaan faraon armeijan tuhoutumista myrskyssä ja hukkumista aaltoihin. Mooseksen laulu on pidennetty ja kehitetty versio vielä vanhemmasta Mirjamin laulusta (2. Moos.16:3 ja 17:3).

Genesiksen 11 ensimmäistä lukua nimitetään Raamatun alkukertomuksiksi. Ne eivät ole historiallista vaan mytologista kerrontaa. Ne ovat ajattomaan aikaan sijoittuvia myyttejä. Myytin totuus on ajatonta ja yleispätevää. J.R.R. Tolkien halusi "Taru sormusten herrasta"-teoksensa avulla opettaa yleisöään ymmärtämään myytin kieltä ja rakennetta, jotta he voisivat löytää uudelleen yhteyden myös aitoihin, tosiin myytteihin. Tolkienin toiveena oli, että ihmiset tutustuisivat kristinuskon suureen kertomukseen. Esimerkiksi Aadam ja Eeva - kertomuksiin (1. Moos. 2-3) viitataan muissa VT:n kirjoissa hämmästyttävän harvoin. Näyttäisi siltä, että tarina ei ikiaikaisesta merkityksestään huolimatta ollut teologisesti niin merkittävä kuin myöhemmässä kristinuskossa.

Esimerkiksi luomis-, paratiisi- ja vedenpaisumuskertomusten juuret ovat muinaisen Lähi-idän yhteisessä myyttiperinteessä. Luomiskertomukseen kirjaimellisesti uskovat kristityt ovat marginaaliryhmä. Raamatun näkemys ihmisen suhteesta maahan on kaksijakoinen. Kristinuskon tulkinnoissamme on kautta vuosisatojen korostettu ihmisen herruutta ja valtaa maan yli. Tälle on perustelunsa esim. luomiskertomuksessa tai Psalmissa 8. Kristillisen ekoteologian eri virtauksissa on koetettu tulkita Raamatun herruusajattelua parhain päin, mutta viivan alle jää kuitenkin myös tosiasia, että Genesiksen 1. luvussa on kyse maan ottamisesta valtaan, maan hierarkkisesta alistamisesta palvelemaan ihmisen tarpeita. Myös nykyteologiassa suosittu ajatus ihmisestä luomakunnan taloudenhoitajana jatkaa omalla tavallaan tätä traditiota, jossa ihminen ymmärretään hierarkkisesti ylempänä olentona kuin muu luomakunta, maa. Kaikissa mainituissa Raamatun näkemyksissä on myös rakentavat, tälle ajalle mielekkäät puolensa, mutta silti ei voi kieltää, että herruusajattelu on osoittautunut tuhoisaksi länsimaisen ihmisen toiminnan perustana. Nooasta ja vedenpaisumuksesta kertova tarina, joka päättyy Jumalan liittoon kaikkien luotujen kanssa ja lupaukseen sateenkaaren symboloimasta paluusta Jumalan yhteyteen, on usein luettu pelkkänä lasten kertomuksena, mutta nyt se on alkanut tarjota ympäristöihmisille syvällistä symboliikkaa.

Kun ihmissanat loppuvat, myytit ovat käyttökelpoisia. Niiden avulla voidaan kosketella ihmismielen syvätasoja, joihin muutoin ei päästä vaikuttamaan. Myytistä puhuttaessa tärkeintä ei ole kysyä, pitääkö jokin myytti paikkansa vai ei, vaan onko se elävä vai kuollut ja onko sillä yhä meille jotain sanottavaa. On merkillepantavaa, että psykoterapeuttien ammattikunta on kaikista ihmisryhmistä parhaiten selvillä siitä, miten pyhät tekstit voivat auttaa ihmistä parantamaan elämäänsä.

Genesiksen lukuja 12-50 nimitetään patriarkkakertomuksiksi, koska niiden päähenkilöinä ovat Israelin heimojen kantaisät eli patriarkat Abraham, Iisak ja Jaakob. Näkökulma siirtyy koko ihmiskunnan varhaisajasta Israelin kansaan. Arkeologiset kaivaukset ovat joillakin paikoin tuottaneet tuloksia, jotka tukevat Raamatun kertomuksia, mutta toisten löytöpaikkojen arkeologinen aineisto ei ole näiden kanssa sopusoinnussa. Siksi on tyydyttävä toteamaan, että Mooseksen kirjat samoin kuin Joosuan ja Tuomarien kirjat sisältävät israelilaisten perimätietoa omasta alkuperästään. Sitä pystytään harvoin todistamaan historiallisesti oikeaksi, mutta sitä voidaan pitää kansan traditiona sen omasta esihistoriasta (n. 1300-1000 eKr.).  Historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen mukaan kertomus Abrahamista 1. Mooseksen kirjassa saattaa heijastaa sellaisia tapahtumia ja kokemuksia, joita joku paimentolaisheimo on voinut käydä läpi, vaikka selvää kuvaa Abrahamista ja muista patriarkoista ei voidakaan piirtää. Meidän on muistettava, että esim. kertomukset patriarkkojen elämistä eivät välttämättä kuvaa patriarkkojen aikaa ja heidän maailmaansa vaan usein ennemminkin sitä aikaa ja sitä maailmaa, jossa kertomusten kirjoittajat elivät, ehkä tuhat vuotta myöhemmin. 1 Moos.15:5 Jumala tekee Abrahamin kanssa liiton. Abrahamille syntyivät pojat Ismael ja Iisak: jälkimmäistä pidetään juutalaisten ja kristittyjen kantaisänä, Ismaelia muslimien kantaisänä. Abrahamia voikin pitää näiden kolmen uskonnon yhteisenä esi-isänä. Egyptologi Jan Assmannin mukaan 5. Mooseksen kirjassa luotiin ensi kertaa maailmanhistoriassa sellaisen kulttuurisen ja uskonnollisen identiteetin perusteet, jotka ovat konkreettisen todellisuuden ulkopuolella, mukana kannettavassa pyhässä kirjassa.

Profeetat

Profeetat jakautuvat aikaisempiin profeettoihin (eli varhaisiin historiakirjoihin): Joosuan ja Tuomarien kirjat, 1-2 Samuelin ja 1-2 Kuninkaitten kirjat. Kronologinen kerronta Pentateukissa saa jatkoa näissä. Yhdessä Deuteronomiumin kanssa nämä kirjat muodostavat Deuteronomistisen historian, jonka tekstit kattavat Mooseksen kuoleman ja Babylonian pakkosiirtolaisuuden välisen ajanjakson. Niiden tehtävänä oli kertoa luopumisen historiasta: miksi kansa ansaitsi sen rangaistuksen, että se menetti maan, jonka Jumala oli sille luvannut ja lahjoittanut. Deuteronomistinen historia on Israelin ja Juudan kuningasajan keskeisin tekstilähde, mutta se kuvaa menneisyyttä valikoivasti: näkökulma on teologinen. Teoksella on ollut suuntaa antava merkitys koko Vanhan testamentin synnylle. Se käynnisti kehityksen, joka johti juutalaisuuden syntyyn. VT:n ulkopuolisista lähteistä tiedetään, että vielä toisen temppelin aikana monet Deuteronomistisen historian näkemyksistä eivät olleet saaneet yleistä hyväksyntää. "Jumala, jonka deuteronomistiset teologit loivat omaksi kuvakseen, oli ankaran dogmatismin, suvaitsemattomuuden ja fundamentalisimin Jumala - ja tietenkin vihan Jumala", kirjoittaa tohtori Kari Latvus, ja lisää ettei Paavalin ja Markuksen kuvaama "ristiinnaulitun ja voimattoman" Jeesuksen Jumala voi olla sama kuin deuteronomistinen vihan Jumala. Deuteronomistisen historiakuvan tyyppipiirre on luopumus-rangaistus-parannus - kaavio. Toimitustyö on saatu päätökseen todennököisesti Palestiinassa Babylonian pakkosiirtolaisuuden kauden aikana 500-luvulla eKr. Historiakirjoihin sisältyy runsaasti varhaista materiaalia, mm. Tuomarien kirjan Deboran laulu, joka on peräisin mahdollisesti jo 1200-luvulta eKr. Daavidin perhehistoriaa voidaan täydellä syyllä pitää myös maailman vanhimpana proosamuotoisena romaanina.

"Tuomarit" (n.vuodesta 1200 eKr.) olivat ensimmäisiä johtohahmoja, jotka ajoittain saivat hajallaan asuvat israelilaiset heimot kootuiksi yhtenäiseksi poliittiseksi kokonaisuudeksi. Kuitenkin vasta Israelin ensim. kuninkaan Saulin onnistui koota israelilaiset poliittisesti laajemmaksi heimoliitoksi (1 Sam.10:17-11:15). Vuoden 1000 eKr. paikkeilla israelilaiset kuningas Daavidin johdolla (n.1005-965 eKr.) muodostivat pohjoisessa ja etelässä elävien heimolaiskansojen kesken liittovaltion, jonka pääkaupungiksi tuli Jerusalem (2 Sam.5:1-10). Daavidin poika Salomo (n.965-926 eKr.) laajensi Israelin kuningaskuntaa Lähi-idän silloiseksi poliittis-taloudelliseksi suurvallaksi (1 Kun.5:1-14). Salomon kuoleman jälkeen valtakunta hajosi kahtia Pohjois-valtioksi (Israel; pääkaupunkina Samaria) ja Etelä-valtioksi (Juuda; pääkaupunkina Jerusalem: 1 Kun.12). Sotaisa vastakkainasettelu vallitsi vuoteen 721 eKr., jolloin Assyrian maailmanvalta teki lopun Pohjois-valtiosta. Jäljelle jäi Juuda, ja sen asujaimisto "juudalaiset" (juutalaiset). Pohjois-valtioon syntyi jäljelle jääneiden juutalaisten ja assyrialaisten pakkosiirtolaisten sekakansa, samarialaiset (2 Kun.17). 587/586 eKr. Babylonian kuningas Nebukadnessar toimeenpani Jerusalemin valloituksen ja Salomon rakentaman temppelin hävityksen. Vaikutusvaltaisin uskonnollis-poliittinen "eliitti" vietiin pakkosiirtolaisuuteen, n.70 vuotta kestäneeseen "Baabelin vankeuteen". Uusi, ns. Serubbabelin temppeli vihittiin käyttöön 515 eKr., kansan palattua isiensä asuinsijoille (538-530 eKr.). VT päättää juutalaisten historian tähän aikaan. Ns. jälkikanonisissa kirjoituksissa, kuten Makkabilaiskirjassa, kerrotaan juutalaisten historiasta hellenistisellä ajalla.

Raamatussa esiintyy myös arvoitusperinnettä. Hääpidoissaa Simson esitti filistealaisille arvoituksen, johon hän itse ainoastaan tiesi vastauksen. Se perustui Simsonin näkemään leijonan raatoon, jonka sisään mehiläiset olivat tehneet pesän täynnä hunajaa: "Lähti syöjästä syötävä, lähti väkevästä makea" (Tuom.14:14).

Yhdessä Pentateukki ja Deuteronomistinen historia muodostavat ns. Enneateukin ("Yhdeksänosaisen teoksen"). Joosuan kirja niveltyy Deuteronomiumin ja samalla koko Pentateukin loppuun niin kiinteästi, että Genesiksestä Joosuaan ulottuvasta kokonaisuudesta käytetään joskus nimitystä  Heksateukki ("Kuusiosainen"). Joosuan kirja kertoo maan haltuunottamisesta. Maanvalloituskertomuksen tehtävä deuteronomistisessa historiassa on ajateltu olleen vahvistaa kansaa erottumaan "ympäröivistä" kansoista (joko luvatussa maassa tai pakkosiirtolaisuudessa) ja omistautumaan Jahven palvelemiselle. Kirjan jälkipuolisko (Joos.13-24) kertoo maan jakamisesta heimojen kesken. Ajatus 12 heimosta esiintyy kaikkialla Vanhassa testamentissa. On hyvin mahdollista, että Israel olisi syntynyt eräänlaisena heimoliittona.

Tuomarien kirjan kertomukset olivat alkuaan erillisiä kertomuksia, joita toimittajat ovat liittäneet peräkkäin. Yksi niiden merkittävimmistä profeetoista ja tuomareista on naispuolinen Debora. Tuomarien kirja sisältää kertomuksia paikallisista sotasankareista, jotka on liitetty yhteen ajalliseksi kertomukseksi. Kirja kertoo keskitetyn johtajuuden tarpeellisuudesta. Kirjan loppupuolella esitetään usein ajatus: "Israelissa ei vielä siihen aikaan ollut kuningasta, ja jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki" (17:6). Lopussa (19-21) on ravisuttava kertomus raiskauksesta, joka johti veljessotaan. Merkittävä historiateoksen kannalta on se, että benjaminilaiset olivat tässä tarinassa roistoja, ja myöhemmin ensimmäinen kuningas Saul tuli juuri tästä Benjaminin heimosta. Teoksen yleissävy on Juudan ja Daavidin suvun puolella muita vastaan.

Samuelin ja kuninkaiden kirjat ovat alun alkaen kuuluneet yhteen. Heprealaisessa Raamatussa kuninkaiden kirjat ovat Samuelin kirjojen tapaan yhtenä kirjana. Samuelin kirjoissa marssii esiin uudenlainen hahmo, profeetta Samuel. Samuelin kirjan loppu ja Kuninkaiden kirjan alku (2 Sam.9 - 2 Kun.2) sisältää Daavidin vallanperimyskertomuksen, josta ei puutu draamaa. Kuninkaiden kirjat kertovat laajimmin kuningas Salomosta, tämän viisaudesta, rikkaudesta, vaimoista ja rakennustoimista. Kuninkaiden kirjoissa on myös profeettakertomuksia, jotka erottuvat kokonaisuudesta ja voivat perustua erillisiin lähteisiin.

Myöhemmät profeetat (eli varsinaiset profeettakirjat): Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja 12 pientä profeettaa: Hoosea, Joel, Aamos, Obadja, Joona, Miika, Naahum, Habakuk, Sefanja, Haggai, Sakarja ja Malakia; jo Sirakin kirja (49:10) puhuu 12 profeetasta yhtenä kokonaisuutena. Jeremian kirja on heprealaisen Raamatun pisin: 52. luku on otettu 2 Kuninkaiden kirjasta. Jeremian tekstit ovat Septuagintan käännöksessä osittain eri jäjestyksessä ja teksti on 1/8 masoreettista tekstiä lyhyempi: Septuagintan tekstimuodon mukaisia heprealaisia käsikirjoituksia tunnetaan myös Qumranista, ja sitä pidetään yleisesti masoreettien välittämää tekstimuotoa vanhempana. Juutalaiset ymmärtävät Jeremian ja muiden profeettojen mainitseman uuden liiton, joka kristittyjen tulkinnan mukaan tarkoittaa Jeesuksen odottamista, kutsuksi hengelliseen uudistukseen ja elpymiseen, eivät liitoksi, joka korvaa vanhan. Profeettojen toiminta jatkui katkeamattomana, mutta jokin muutos toisen temppelin ajan juutalaisuudessa tapahtui suhtautumisessa profetiaan. Hyvin usein ilmoitus koettiin tekstiin sidotuksi: sen sijaan että olisi välitetty suoraan jumalallista sanomaa, viitattiin aiempiin profetioihin ja uudelleen tulkittiin niitä. Profeetoista tuli ennemminkin kirjureita tai oppineita kuin ekstaattisia julistajia.

Hesekielin näyt on päivätty neljätoista kertaa päivän tarkkuudella; päiväykset ulottuvat vuodesta 593 (1:2) vuoteen 573 eKr. (40:1). Muutoin vain Haggain ja Sakarjan kirjoissa on päivättyjä profetioita. Kirja on tyylillisesti erittäin omaleimaista ja huoliteltua. Hesekielin seksuaalinen kuvasto on suorasukaisinta koko Raamatussa (luvut 16 ja 23). Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt rabbi Elieser kielsi Hesekielin kirjan 16. luvun lukemisen ääneen synagogassa, koska tekstin seksuaalikuvasto on sekä väkivallan että insestin värittämää. Kirjassa on enemmän ekstaattisia kokemuksia ja näkyjä kuin muissa profeettakirjoissa.

Obadjan kirja on VT:n lyhyin, mutta sekään ei ole syntynyt yhdellä kertaa. Kirkkoisä Hieronymus totesi, että se on "yhtä vaikea kuin lyhytkin". Joonan kirja poikkeaa muista profeettakirjoista. Se ei sisällä profeettaoraakkeleita, vaan on kirjallisesti korkeatasoinen ja riipaisevan humoristinen, novellintapainen kertomus, jota sävyttää universalismi. Joonan kirja on ilkikurinen parodia profeetan kärsimyksistä ja ylemmyydentuntoisesta marttyyri-ideologiasta. Se kyseenalaistaa ajatuksen Jumalan valittujensa erinomaisuutta pönkittävänä majesteettina, joka kohtelee ihmisiä säälimättömästi massana. Joonan kirjan Jumalan käy erikseen sääliksi myös viattomia luontokappaleita. Kirja osoittaa, että Raamattu kykenee tekemään pilaa itsestään satiirisen fiktion keinoin. Profeetta Joona, Amittain poika, on muualla mainittu 700-luvun profeettana (2 Kun.14:25). Mikään muu kuin nimi ei kuitenkaan yhdistä Joonan kirjaa tähän profeettaan, ja kirjan on ajateltu olevan paljon myöhäisempi.

700-luvulla eKr. alkaa esiintyä uudenlaisia profeettoja - Aamos, Hoosea ja Jesaja - jotka julistavat aivan toisenlaista Jumalaa, Jumalaa, joka haluaa ihmisten osoittavan myötätuntoa veljeään kohtaan, Jumalaa, joka sanoo kyllästyneensä vereen ja eläinuhreihin, jota polttouhrien katku inhottaa. Aamos varoittaa meitä ontosta uskonnollisuudesta, merkityksensä menettäneistä rituaaleista, ja jumalauskosta, joka käy tyhjäkäyntiä. Aamos kehottaa meitä kamppailemaan niitä vastaan, jotka käyttävät taloudellista ja poliittista valtaansa väärin.

Miikan kirjassa erityisesti kahdella aiheella on ollut suuri tulkinnallinen merkitys: messiaskuningas (5:1-5) ja maailmanrauha (4:1-4). On erittäin epävarmaa, ovatko Miikan kirjan viimeiset luvut tosiaan profeetta Miikan omaa tekstiä.

"Mitä minun pitäisi tuoda, kun astun Herran eteen, kumarrun korkeimman Jumalan edessä? Toisinko hänelle uhreja, vuoden vanhoja vasikoita? Miellyttävätkö Herraa tuhannet pässit ja virtanaan tulviva uhriöljy? Pitäisikö minun antaa esikoiseni rikkomuksestani, oma lapseni synninteostani?" (Miika 6:6-7)

Kaikki nämä kysymykset, jotka mukailevat papillista opetuspuhetta ja etenevät kohoavana sarjana polttouhrista aina Israelissa aikoja sitten hylättyyn lapsiuhriin saakka, edellyttävät kielteistä vastausta. Tällaista Jumala ei ihmiseltä odota. Hänen parhaimmatkin pyrkimyksensä ovat tyhjän arvoisia, jos häneltä puuttuu kaikkein tärkein, joka tulee puheen lopussa, sen huippuna:

"Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen." (Miika 6:8)

Tässä on ilmaistu tiivistetyssä muodossa se, mitä Jumala odotti israelilaisilta ja odottaa yhtä vielä jokaiselta ihmiseltä. Evankelistat lainaavat Sakarjan kirjaa selittäessään Jeesuksen merkitystä. Sakarjan kirjan 3. luvussa on Joosuasta kristillisen kirkon kannalta hyvin mielenkiintoinen profetia, jossa sanotaan Herran ottavan pois maan synnin yhdessä hetkessä. Jeesuksen nimi on oikeastaan Joosua; Jeesus on nimen kreikkalainen muunnos. Sakarja valitsi epäröimättä Jerusalemin käskynhaltijan Serubbabelin luvatuksi Messiaaksi.

Puhutaan myös suurista (Jesaja, Jeremia, Hesekiel) ja pienistä profeetoista, mikä ei johdu kirjojen merkityksestä, vaan niiden laajuudesta. Ne ovat Raamatussa historiallisten vaiheiden mukaisessa järjestyksessä (lukuun ottamatta Jesajan myöhäisempiä jaksoja). Suurten profeettojen henkilöhahmot ovat enemmän kerronnallisia kuin historiallisia. VT:ssa kirjat on nimetty tyypillisesti päähenkilön mukaan pikemminkin kuin kirjoittajan mukaan. Sana profeetta on kreikkaa ja merkitsee tulevien tapahtumien ennustajaa ja julistajaa. Olennaista profetiassa on kommunikaatio Jumalalta profeetalle ja profeetalta muille ihmisille. Profeetta on henkilö, joka puhuu tai toimii Jumalan puolesta. Profetiaa on esiintynyt eri aikoina ja eri uskontojen piirissä. Profeetta puhui aina oman aikansa ihmisille. Yleisesti ottaen VT:n profeettojen rooli oli auttaa ihmisiä ymmärtämään, mitä Jumalan kansana oleminen merkitsi juuri heidän olosuhteissaan. Profetiat eivät ole yleispäteviä ennustuksia koko maailmalle. Varhaiset profeettojen kirjat tallettavat Israelin ja Juudan historiaa. Myöhemmät kirjat ovat usein tiettyjen profetioiden yksityiskohtaisia muistiin merkintöjä. Lähes jokaisella profeettakirjalla on takanaan vuosisatoja kestänyt syntyprosessi. Jeesus varoittaa vääristä profeetoista ja sanoo, ettei oikeita profeettoja tunneta heidän tekemistään ihmeistä vaan "heidän hedelmistään" (Matt.7:15-16). Sekä Johannes Kastaja että Jeesus sopivat laajaan profeetallisten julistajien ja parantajien kategoriaan.

Juutalaiset uskovat, että profeetallinen aika päättyi Malakiaan. Juutalaisuudessa profeettoina pidetään myös monia historiallisissa kirjoissa mainittuja henkilöitä, esim. Eliaa sekä tietenkin Moosesta, joka on kaikista profeetoista suurin. Profeettakirjat on koottu tekniikalla, joka selvästi poikkeaa eurooppalaisesta ajatustavasta: ennustukset ja muu runous on sijoitettu perätysten kiinnittämättä huomiota historialliseen järjestykseen, ja tunnetun profeetan nimiin on luettu myös kokonaan toisten profeettojen julistusta. Selvimmin tämä menettely näkyy Jesajan ja Sakarjan kirjoissa. Kun tapahtuma oli koettu, profetia oli tulkittava uudelleen, jotta se säilyi voimassa. Näin asian pitääkin olla. Jokaisen ajan, jokaisen sukupolven on itse tulkittava profeettojen sanomaa ja muokattava tulkintaa, sovellettava sanomaa alituisesti ajankohtaiseen tilanteeseen, vallitseviin oloihin, voimassa olevaan maailmankuvaan. Käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on melko nuori Israelin uskonnossa. Jesaja ja Hesekiel viittaavat siihen, mutta vasta iranilaisten vaikutuksesta viimeisinä Kristusta edeltäneinä vuosisatoina aletaan yleisesti uskoa kuolemanjälkeiseen elämään.

Profeetta saattoi olla hengen vallassa (Hes.2:2), nähdä unia ja näkyjä ja saada siten jumalallisia viestejä - profeettaa kutsuttiinkin näkijäksi. VT:n sisältämiin profeettakirjoihin on tallennettu Jumalan sanoja eli oraakkeleita, eikä niissä aina kerrota, millaisin keinoin tai millaisessa tilassa profeetta oli viestinsä saanut. Yleensä kirjaprofeetat näkivät näkyjä (Jes.1:1; Jer.24:1; Hes.1:1; Nah.1:1). Profetia erotettiin joskus divinaatiosta, jumalallisen tahdon selvillesaamisesta, sillä perusteella, että profetoimisessa ei tulkittu merkkejä vaan saatiin jumalallinen sanoma ilman ammatillisia välineitä. Aina raja ei kuitenkaan ole selvä.

Jesajaa kutsutaan "Vanhan Testamentin evankelistaksi", koska hän profeetoista tarkimmin ennusti Jeesuksen kärsimyksistä. Jesajan kirja jakaantuu kolmeen eri-ikäiseen osaan: "Protojesaja" (luvut 1-39), "Deuterojesaja" (luvut 40-55) ja "Tritojesaja" (luvut 56-66). Jesajalta itseltään tai hänen ajaltaan on todennäköisesti peräisin parisenkymmentä katkelmaa, jotka sisältyvät lukuihin 5-8, 14-20 ja 28-31. Jesajan ennustus - Babylonian pakkosiirtolaisuus - kävi toteen runsaan vuosisadan kuluttua, ja ne, jotka sen kokivat, ottivat Jesajan sanat omakseen. Deuterojesaja kehottaa kuulijoitaan nostamaan katseensa menneestä eksoduksesta uuteen, edessä olevaan vapautukseen: "Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa?" (Jes.43:18-19). Jesajaa kutsutaan joskus myös toivon profeetaksi, koska kirjan sisältämät profetiat antavat toivoa äärimmäisessäkin ahdingossa olevalle lukijalle. Kuva kärsivästä Herran palvelijasta (Jes.52:13-53:12) on saanut paljon huomiota, sillä sen uusi ajatus näyttää olleen sovittava kärsimys. Varhaiset kristityt näkivät Jeesuksen oikeudenkäynnissä ja kuolintavassa liittymäkohtia Jesajaan.

Qumranin kirjakääröjen joukosta löytyi vanhin kokonainen Jesajan kirja noin vuodelta 100 eKr., yli tuhat vuotta vanhempi kuin yksikään siihen asti tunnettu Jesajan käsikirjoitus.

Kirjoitukset

Kirjoituksiin sisältyvät: 1-2 Aikakirjat, Ruut, Esra, Nehemia, Ester, Daniel, Job, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Laulujen laulu, Valitusvirret. Aikakirjat, kr. Paraleipomena eli "oheismateriaali"; tekijä, jota kutsutaan Kronistiksi, on käyttänyt lähteenään suurinta osaa heprealaisen Raamatun kirjoista, vahvasti valikoiden ja eri tavalla painottaen. Aikakirjat ovat tulkinnan tulkintaa. Kirjoittaja ei niinkään kirjoita historiaa kuin luo sitä. Esim. 2 Sam.24:1 Jumala vihastuu Israeliin ja yllyttää kuningas Daavidin kansaa vastaan; Saatana ei lainkaan esiinny koko tarinassa, ajatus on täysin Jumalan oma. Myöhemmin kun sama kuningas Daavidin rike mainitaan uudelleen, hänen viettelijänään pannaan toimimaan Saatana (1 Aik.21:1). Aikakirjat, Esra ja Nehemia ovat tyylillisesti niin lähellä toisiaan, että ne saattavat olla saman kirjoittajan kynästä tai jopa alun perin saman teoksen eri osia. Vanhassa testamentissa vain Esterin, Esran ja Nehemian kirjoissa käytetään israelilaisista nimeä juutalainen. Ruutin kirjassa on johdonmukainen naisnäkökulma. Esterin kirja ilmentää Ruutin kirjan tavoin naisvoimaa, joka toteutuu patriarkaalisessa kulttuurissa sen ehdoilla. Kirja ei mainitse Jumalaa kertaakaan, mutta se edustaa eräänlaista varhaista "vapautuksen teologiaa" ja johdatuksen ja varjeluksen ajatus on tekstissä kauttaaltaan läsnä. Vaikeasta ja vakavasta aiheestaan huolimatta kertomusta voi luonnehtia komediaksi, jonka syntyajasta ei ole varmuutta. Lopullisen muotonsa kirja näyttää saaneen vasta toisella vuosisadalla eKr. Mainitut henkilöt kuningas Kserksestä lukuun ottamatta ovat täysin fiktiivisiä. Juutalainen purim-juhla liittyy Esterin kirjan tapahtumiin. Juhlan nimi tulee babylonian kieleen johdettavissa olevasta sanasta puur, arpa. Esterin kirjassa kerrotaan, kuinka Haman heitti arvalla sen päivän ja kuukauden, jolloin juutalaisten joukkosurma toteutettaisiin. Kirjan 9.lukua, joka kertoo pakanoiden massoittaisesta tuhoamisesta, on pidetty myöhempänä lisäyksenä, koska sitä edeltävien lukujen kerronta ei viittaa lainkaan erityiseen vihamielisyyteen muita kansoja, ei edes vainoojia kohtaan. Luku on myös kirjallisesti heikkotasoisempi kuin sitä edeltävä kerronta. Kristittyhä Esterin kirjan heikko moraali ja vähäinen hengellinen anti ovat toisinaan kauhistuttaneet. Esterin kirja on toiminut juutalaisessa perinteessä toivoa kantavana kertomuksena. Eräällä tapaa antisemitismin monisyinen peruskaava on luettavissa Vanhasta testamentista; Esterin kirjan luvun 3 jakeissa 8-9 juutalaisten arkkiviholliseksi aina nimetty persialainen hoviherra Haman sanoo kuninkaalleen Ahasverukselle eli Kserkseelle: "Valtakunnassasi on kansa, joka asuu hajallaan sen kaikissa maakunnissa muiden kansojen seassa, mutta niistä erottautuen. Sen lait ovat erilaiset kuin minkään muun kansan, eivätkä sen kansan jäsenet noudata kuninkaan lakeja. Ei ole oikein, kuningas, että sinä annat heidän olla rauhassa. Jos katsot sopivaksi, niin käske kirjoittaa määräys, että heidät on tuhottava, ja minä lupaan luovuttaa rahastonhoitajillesi kymmenentuhatta talenttia hopeaa vietäväksi kuninkaan aarrekammioihin." Aivan samoja perusteluja käytetään nykyäänkin keitä tahansa pakolaisia ja maahanmuuttajia vastaan - näin myös Suomessa. Edes hieman vastaavana ryhmänä kuin juutalaiset, voi Euroopassa mainita vain mustalaiset. Vaikka nämä levittäytyivät Euroopan maihin paljon myöhemmin, heidän kohtalonsa ovat varsin samankaltaiset juutalaisten kanssa.

Danielin kirja on Vanhassa testamentissa harvinainen esimerkki kirjallisuustyypistä, joka lisääntyi toisen temppelin aikana huimasti, mutta joka pääsi vain heikosti edustettuna kaanoniin. Apokalypseihin kuului taivaallisen todellisuuden paljastuminen jonkun välittäjän, usein enkelin, kautta.

Jobin kirja

Jobin kirja, koko VT:n kenties merkillisin, itse Jumalan kyseenalaistava teksti, tutkii kärsimyksen kysymystä. Peruskysymys ei ole niinkään: "Miksi kärsimystä ylipäätään on", vaan sen sijaan: "Miten reagoin kärsimyksen tullessa kohdalleni?" Kysymys on siitä, saako ihminen vastauksen, joka tyydyttää hänen omaa kokemustaan todellisuudesta. Saatana, joka ilmestyy harhauttamaan Jobia, ei vielä ole niin peruspaha kuin myöhemmissä kristillisissä perinteissä, vaan osa Jumalan joukkoja ja hänen suunnitelmansa toteuttaja. Kehyskertomus on ilmeisesti lisätty kirjaan myöhemmin - Jobin tapauksessa jännite syntyy ilmankin, pelkästä menetyksestä.

Pahuus itsenäisenä henkisenä olentona tai voimana nousee esiin vasta Danielin kirjassa. Samoin ajatus ikuisesta rangaistuksesta ihmisten osana esiintyy sekin vasta VT:n nuorimmissa kirjoituksissa, kuten Danielin kirjassa tai Jesajan kirjan myöhemmissä osissa. Myös ylösnousemus tulee esiin ensimmäisen ja ainoan kerran VT:ssa yksiselitteisesti vasta Danielin kirjassa. Viralliseksi oppi tuli juutalaisuudessa 67-70 jKr. Puhuessaan taivaalta tulevasta Ihmisen Pojasta Jeesus viittasi apokalyptiseen kirjallisuuteen kuuluvaan Danielin kirjaan.

Jobin kirjasta monet ovat löytäneet, jos eivät nyt suoranaista lohdutusta niin ainakin kohtalotoverin silloin, kun vaikeudet tai onnettomuudet ylittävät ihmisen voimat. Jumala hallitsee kyllä kaikkea, muttei niin yksinkertaisella tavalla, että ihmisen kohtalo olisi merkki Jumalan hyväksynnästä tai tuomiosta. Onnettomuuksia, sairautta tai muuta elämän mukanaan tuomaa ei ole syytä ottaa henkilökohtaisesti. Perinteisesti muinaisina aikoina ajateltiin, että ulkoinen hyvinvointi oli Jumalan armon mitta. Ihmisen aineellinen menestyminen oli seurausta hänen vanhurskaudestaan Jumalan silmissä. Siten käy ymmärrettäväksi, miksi Jobin kirjan kirjoittaja luettelee Jobin omaisuutta heti kerrottuaan, että Job on jumalaapelkäävä. Jobin kirja on alati muotoaan muuttanut kansantaru, jolla voi olla ikää jopa 3000 vuotta. Nykymuotoonsa, näytelmälliseksi runoelmaksi aikansa suosikkiaiheesta, hyveellisen kärsimyksistä, sen lienee kirjoittanut pakkosiirtolaisuudessa 500-luvulla eKr. elänyt tuntematon runoniekka. Jobin kirjan kehyksenä oleva kertomus Jumalaa pelkäävän hurskaan koettelemuksista (1-2, 42:7-17) on syntynyt siten, että mallina on käytetty tooran tunnettua kertomusta Abrahamin koettelemisesta (1 Moos.22). Jobin nimi on saatu profeetoista (Hes.14:14, 20) ja aiheen käsittely on siirretty Israelin ulkopuolelle Usin maahan (Job 1:1; vrt. 1 Moos.22:21), jolloin teema on saanut kaikkia ihmisiä koskettavan universaalisen luonteen. Jobin kirjan teemasta löydetään rinnakkaiskertomuksia muinaisesta Lähi-Idästä. Job on ylipäätään mies, joka kärsii, ei erityisesti israelilainen.

Jobin ystävät ovat oikeita uskonnollisen omahyväisyyden arkkityyppejä. He eivät kykene näkemään mitään tuorein silmin, vaan kaiken on mukauduttava viralliseen ajatustapaan, vaikka hankalia tosiasioita muuttelemalla. He pitävät kiinni perinteisestä viisaudesta: synnistä seuraa rangaistus. Heille ei tule edes mieleen että kenties Job onkin oikeassa. Parempi vaikka uhrata ystävänsä, kuin että vallitseva oppirakennelma romahtaa. Erään teologin mukaan kirjan keskeinen viesti on, että epäkunnioittavasti käyttäytyvä Job on Jumalan silmissä parempi teologi kuin hurskastelevat ystävänsä. Job ei kiroa Jumalaa vaan teologian ja sen tosina tarjoilemat selitykset. Samoin tekee Jumala: Hän ei tuomitse Jobia, kerettiläistä, vaan viralliset jumaluusoppineet, jotka ovat yrittäneet pakottaa Jobin oikeaoppisen teorian pakkopaitaan. Job saa huomata, että persoonallinen yhteys Jumalaan antaa hänen elämälleen mielen ja tarkoituksen. Riittää kun tietää saavansa elää keskusteluyhteydessä Luojaan, joka puhuttelee luotujaan ja pitää heistä kaikista huolen. Jumalan lopullinen vastaus (38-41) jättää monen lukijan hämmennyksiin. Jobin se hiljensi. Jumala ei puhunut Jobin ongelmasta yhtään mitään, vaan maalasi Jobin eteen universumin. Job ei maailmaa hallinnut. Kuvaus asetti ihmisen oikealle pienelle paikalleen universumissa ja sen Luojan edessä. Kokemuksen jälkeen Jobin käsitys Jumalasta oli muuttunut (42:5).

Juuri Raamatun fiktiivisissä kertomuksissa on koko pyhän kirjan humanistisin pohjavire. Carl Gustav Jungin teos Job saa vastauksen on eräänlainen Jumalan psykoanalyysi. Se kuvaa Jumalan tietoisuuden kehitystä, sisäistä tilin tekoa, jota Jumala käy itsensä kanssa. Ryhtyessään kokeiluunsa Jumala rajoittaa omaa kaikkitietävyyttään. Vaikuttaa siltä, että hän saa tiedon Jobia kohdanneista Saatanan tihutöistä aina vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Ehkä Jumala on niin uppoutunut luomistekoihinsa, ettei hän muista kaikkitietävyyttään, toteaa Jung ironisesti. Kohtaaminen Jobin kanssa paljastaa Jumalalle ihmisen, joka on häntä moraalisesti korkeammalla tasolla. Se herättää Jumalassa halun tulla ihmiseksi ja oppia ymmärtämään ihmisen osa. Lopullisen tiedon siitä Jahve hankkii Kristuksen elämässä ja kärsimyksessä. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!" Golgatan huudossa Jeesuksen inhimillinen olemus tavoittaa jumalallisen. Jumala kokee, mitä on olla kärsivä, kuoleva ihminen ja ymmärtää, mitä hän on antanut palvelijansa Jobin kärsiä. Sekä VT:n Hesekielin kirjassa että apokryfisessä Heenokin kirjassa Jumala kuvataan nelikasvoisena. Heenokin mukaan hänellä on neljä kasvojen enkeliä, joista yhden, enkeli Funuelin tehtävänä on pitää Saatana, Jumalan vanhin poika, loitolla isästään. Saatanan kuiskutuksia ei saa päästää Jumalan korviin, jotta tämä ei lankeaisi koskaan enää tekemään kenellekään niin kuin hän teki Jobille. Kun Jumala vastaa Jobille myrskystä, kyseessä on yksi viimeisistä kerroista, jolloin hän puhuu suoraan yksittäiselle ihmiselle. Kun kärsivä ihminen on kyllästynyt Jumalaan ja asettaa hänet syytettyjen penkille, on Jumalan ainoa puolustus - paitsi että hän yrittää pelotella toisen hiljaiseksi ärjymällä - siinä, että hän yrittää tosiaan parhaansa. Kuin lahjoakseen Jobin Jumala antaa hänelle monin verroin enemmän rikkautta ja perillisiä.

Sananlaskut ja Saarnaaja

Sananlaskujen kirjan viittaukset Massa-nimiseen kuningaskuntaan (luku 30 ja 31:1-9) sekä sanatarkat yhteydet tuhatluvulta eKr. peräisin olevaan egyptiläiseen Amen-em-open viisauteen (22:17-23:11) kertovat sananlaskuviisauden kansainvälisestä taustasta. ("Ylpeys käy lankeemuksen edellä" 16:18; "Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa" 26:27.) Pääasiassa maallista viisautta sisältävää kirjaa kehystää opetus Herran pelosta (1:7 ja 31:30), joka on toorasta peräisin oleva korostus. Luvuissa 1-9 naispuolinen (jota suomalainen lukija ei huomaa!) Viisaus on luotu ennen kaikkea muuta luomakuntaa, "luomisen esikoisena, ennen taivasta ja maata" (8:22). Hän oli Jumalan lempilapsi, Jahven tytär (8:30), miltei Jumalan vertainen. Hän oli läsnä, kun taivas ja maa luotiin (8:27). Hän oli luomistyön välikappale (3:19-20), mutta itsekin luotu. Hyvin käy sen, joka kulkee Viisauden tietä ja löytää Viisauden (8:32, 35), mutta pahoin käy sen, joka uhmaa tai vihaa Viisautta (8:36). Viisaus kutsuu kaikkia ihmisiä (8:1-4) ja tarjoaa rakkauttaan kaikille (8:17). Viisaus-hahmon samastaminen Kristukseen on kristillinen tulkinta. Sananlaskujen kirja alkaa runomuotoisella jaksolla (luvut 1-9) ja päättyy runoon (31:10-31), jolle on annettu nimeksi Hyvän vaimon ylistys; se on rakenteeltaan akrostinen, eli peräkkäiset säkeet alkavat aakkosten peräkkäisillä kirjaimilla. Täydellisessä akrostisessa runossa on yhtä monta säettä kuin aakkosissa kirjaimia eli hepreassa 22 - Hyvän vaimon ylistys on tällainen. Akrostisia runoja on myös Psalmeissa, sekä apokryfisen Sirakin kirjan lopussa. Perjantai-iltana, sapatin alkaessa, juutalainen talon isäntä mm. lausuu kelpo vaimon ylistyksen. Viimeisenä lauletaan psalmi 126.

Sananlaskuissa, Sirakin ja Viisauden kirjoissa Viisaus on naispuolinen persoona. Saarnaajassa näkyy kreikkalaisen filosofian vaikutus (stoalaisuus, luonnonlakien järkkymättömyys, 1:4-7; epikurolaisuus, ilon etsiminen elämän nautinnoista kuten syömisestä ja juomisesta, 2:24, 3:12-13; kyynikot, kaikki on turhuutta, 1:2). Sen voidaan nähdä liittyvän aikakaudelle (Saarnaajan kirjan ajatellaan syntyneen 200-luvulla eKr. Jerusalemissa; sen kieli edustaa tyypillistä myöhäisen ajan hepreaa) tyypillisiin skeptisiin uskontokriittisiin suuntauksiin, joiden kannattajat epäilivät perinteisten uskonnollisten totuuksien toimivuutta muuttuvassa maailmassa. Perinteinen käsitys Jumalasta ja elämästä oli ristiriidassa Saarnaajan kokemusten kanssa. Saarnaajan kirjan edustamassa uudemmassa viisauskirjallisuudessa tehtiin havaintoja elämästä ja haluttiin ymmärtää omia kokemuksia. Elämänpiiri oli nyt myös laajempi: viisautta hankittiin todenteolla, eksperimentaalisesti. Tieto lisäsi tuskaa - maailmaa ei voinut katsoa enää entisin silmin.

Saarnaajan pessimistisessä ajattelussa elämän mielekkyyden katoaminen on tehnyt myös kuolemasta negatiivisen mahdin. Ei siis ole suinkaan niin, että painostava kuoleman ajatus veisi elämältä mielen, vaan päinvastoin: kun elämä menettää mielekkyytensä, muuttuu myös kuolema ahdistavaksi. Vihatessaan elämää (2:17) Saarnaaja halveksii epäsuorasti myös sen antajaa. Ei Saarnaaja silti jumalankieltäjä ollut. Hänelle yhden Jumalan olemassaolo on itsestäänselvyys, jota hänen ei tarvitse erikseen perustella. Hän käyttää tästä aina yleistä, melkeinpä jumaluutta tarkoittavaa yleisnimeä Elohim.

Kirjan jälkimmäisen epilogin (12:12-14) laatija ottaa selvästi etäisyyttä Saarnaajan skeptisestä filosofiasta ja palauttaa lisäyksellään ajatukset takaisin perinnäisen juutalaisen viisauden linjoille. Jo ennen häntä kirjaa oli täydentänyt ilmeisesti Saarnaajan oppilas, joka omassa epilogissaan (12:9-11) kertoo Saarnaajan olleen teräväsanainen viisauden opettaja. Häneltä on todennäköisesti peräisin myös kirjan otsikko (1:1), jonka jälkeen hän sijoitti ikään kuin motoksi opettajansa sanat (1:2), samoin sitä seuraavan ohjelmallisen jakson (1:3-11) ja toisti ne vielä kokoelman lopussa (12:8). Myös itse puhekokoelman (1:3-12:7) sisällä on koko joukko myöhempiä korjauksia ja täydennyksiä, joista useimmille on tunnusomaista Jumalan rankaisevan ja palkitsevan toiminnan korostaminen vastoin Saarnaajan omaa ajattelua. "Kohtalo" on erityisen keskeinen käsite Saarnaajan teologiassa.

Saarnaajan paikka oman aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa on verrattain helposti tunnistettavissa. Hänen kirjassaan on lukuisia viitteitä taloudellisesti hyvinvoivasta yläluokasta. Saarnaajan käyttämä kieli on voimakkaasti talousterminologian leimaamaa. Läheinen suhde elämän nautintoihin edellyttää kohtalaisen korkeaa aineellista elintasoa. Saarnaajan kirjassa esiintyy myös joitakin sosiaalieettisiä kannanottoja, joista ilmenee tietynlaista sympatiaa köyhiä ja sorrettuja kohtaan (3:16, 4:1, 5:7, 7:7) ja jopa tavallisen työläisen elämän ihannointia (5:11). Merkille pantavaa on, että näistä kannanotoista puuttuu kokonaan profeetallinen reformihenki; ne ovat pelkästään toteavia.

Saarnaajan kirja on syntynyt niin myöhään, että se ei ole enää ehtinyt jättää jälkiä VT:n kanonisiin kirjoihin. Saarnaajan kirja on myöhäistä hepreaa ja joko persialais- tai kreikkalaisajalta. Kreikkalaisajoitusta (200-100-luvut eKr.) on puolustettu sillä, että Saarnaajan kirjoittaja tuntuu kiistävän uskon sielun kuolemanjälkeiseen elämään (3:19-20), joka ilmaantui juutalaisuuteen selvemmin vasta tänä aikana. Apokryfikirjoissa Saarnaajan vaikutus sen sijaan on nähtävissä. Jeesus Sirakin kirjassa on lukuisia kohtia, jotka heijastelevat Saarnaajan terminologiaa ja tematiikkaa. Suoranaista polemiikkia Saarnaajan ajattelua vastaan esittää Viisauden kirja.

Viisauskirjallisuus on usein sivuutettu teologisesti kevyenä, mutta juuri sille ominaiset ylistyksen, kunnioituksen, rakkauden ja yhteenkuuluvuuden teemat ovat nyt keskeisen tärkeitä. 2000-luvulla Raamatun tulkinnan tulee suuntautua tietoisesti ihmisen ja maan suhteen tervehdyttämiseen.

Laulujen laulu

Laulujen laulu on rakkausruno. Vanhemmissa suomalaisissa raamatunkäännöksissä se oli saksalais-ruotsalaisena käännöslainana "Korkea veisu", nyk. käännöksessä käytetään suoraan hepreasta käännettyä nimeä, kaikkein paras, kaunein laulu. Luvussa 3 kuvataan Salomon hääkulkuetta, minkä vuoksi kirja onkin Salomon nimissä.

Peittelemättömän eroottisuutensa vuoksi se oli vaarassa jäädä pois heprealaisesta kaanonista. Sitä on mahdollista lukea myös ilman uskonnollisia vertauskuvia. Laulujen laulun tekstiä vahvasti hallitseva Jumalan käsite tuodaan esiin erotiikan kautta, jonka ymmärretään olevan Jumalan luomaa. Ei liene kaukaa haettua ymmärtää Laulujen laulu - osana Raamatun kaanonia - myös seksuaalisuuden ylistyslauluna. Nainen on Laulujen laulussa itsenäinen, hänellä on aloitteellinen, aktiivinen rooli, hän antautuu miehelle vain omasta halustaan, eikä sukupuolielämää kuvata yksipuolisesti miehen tarpeiden tyydyttämisenä. Kirjasta on vaikea löytää täysin yhtenäistä vuoropuhelua naisen ja miehen välillä, joten usein sen ajatellaan olevan kokoelma irrallisia runoja.

Johtavat rabbit nimesivät ensimmäisellä vuosisadalla Laulujen laulun kirjoitusten kaikkeinpyhimmäksi: "Koko maailma ei ole sen päivän arvoinen, jona Laulujen laulu annettiin Israelille. Sillä kaikki kirjoitukset (ketuvim) ovat pyhiä, mutta Laulujen laulu on kaikkein pyhin." Laulujen laulun eroottisimmillakin kielikuvilla on rabbiinisen tulkinnan mukaan ainoastaan puhtaan hengellinen merkitys, ja rabbit jo varhain kielsivät käyttämästä teosta maallsiten rakkauslaulujen tapaan. Tämä ei johtunut eroottisuuden pelosta, sillä rabbit eivät nähneet selibaatissa minkäänlaista hengellistä itseisarvoa, vaan kyseisen kirjan erityisfunktiosta yhteisöllisen rakkausmystiikan ilmauksena. Laulujen laulu kuvaa sitä, mikä jumalasuhteessa on kaikkein tärkeintä.

Laulujen laulu sai Raamatussa paikkansa todennäköisesti vertauskuvallisen tulkintansa takia: kirjan kuvaama rakkaus sovellettiin Jumalan ja Israelin väliseen suhteeseen. Origenes tulkitsi Laulujen laulua sekä yhteisöllisesti - Kristuksen ja hänen kirkkonsa välisenä suhteena - että yksilöllisesti, Kristuksen ja ihmissielun välisen mystisen rakkaussuhteen kuvauksena. Origeneen Laulujen laulun kommentaari oli ensimmäinen suuri työ kristillisen mystiikan alalla. Se olikin lähtökohtana monelle myöhemmälle kirjoittajalle. Läntisessä kristikunnassa origenelainen morsiusmystiikka oli ainoa kirkollisesta perinteestä helposti löydettävissä oleva mystiikan malli. Munkit käyttivätkin sitä varsin paljon. Juutalaisessa pääsiäisjuhlan juhlajumalanpalveluksessa luetaan Laulujen laulu, jonka katsotaan ylistävän Jumalan rakkautta kansaansa kohtaan. Sananlaskuissa 1-9 ja Laulujen laulun rakkauden kuvauksissa on havaittu paikoin yhteisiä piirteitä. Ristin Johannes rakasti Laulujen laulua kaikista Raamatun kirjoista kaikkein eniten. Kuolinvuoteellaan hän haluaa, että hänelle luetaan Laulujen laulua. "Mitä kallisarvoisia helmiä!" hän kuiskaa. Hänen runoelmansa Hengellinen laulu on Laulujen laulun innoittama, sitä voitaisiin nimittää jopa Laulujen laulun omaperäiseksi ja vapaaksi muunnelmaksi. Laulujen laulussa puhutaan siitä ainoasta, mikä on tärkeää elämässä, siitä ainoasta mihin meidät on luotu, rakkaudesta. siinä puhutaan palavasti ja ihastuneesti. Siinä on vastustamatonta uskoa rakkauteen. Rakkaus riittää itselleen. Tässä runoelmassa ei puhuta Jumalasta. Ei edes viattomuudesta ja synnistä. Olemme siinä tasolla, joka on näiden käsitteiden tuolla puolen. Meidät viedään siinä paratiisiin. Tällaiseksi Jumala on ajatellut rakkauden, näin ehdottomaksi, näin kaikenkattavaksi, näin suvereeniksi. Hans Urs von Balthasarin mielestä "on vahinko, että Lalulujen laulun erotiikka on joutunut hukkaan teologiassa. Tällä on ollut tuhoisa vaikutus. Se voidaan korjata ainoastaan sukeltamalla uudestaan aivan Raamatun rakkauden mysteerin sydänalueelle." Se, että inhimillinen rakkaus nähdään jumalallisen rakkauden ilmestyksenä, heijastuksena, jälkenä siitä, ei tee inhimillistä rakkautta vähäisemmäksi. Päinvastoin, vasta silloin ymmärrämme sen arvon. Tästä syystä Ristin Johannes ei syrjäytä tekstin sananmukaista merkitystä, kun hän näkee sen ilmauksena sielun rakkaudesta Jumalaan ja käyttää sitä sellaisena. Hengellinen merkitys on sananmukaisessa merkityksessä itsessään, ei sen ulkopuolella.

Valitusvirsissä surraan tuhotun Jerusalemin kohtaloa. Nämä itkuvirret liitetään vanhassa perinteessä profeetta Jeremiaan, mutta heprealainen teksti ei tue tällaista ajatusta.

Vanhan Testamentin kaanon:

  1. Lakikirjat: viisi Mooseksen kirjaa
  2. Historialliset kirjat: Joosua, Tuomarien kirja, Ruut, kaksi Samuelin kirjaa, kaksi Kuninkaiden kirjaa, kaksi Aikakirjaa, Esra, Nehemia, Ester
  3. Viisaus- eli opetuskirjat: Job, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Laulujen laulu
  4. Profeetalliset kirjat: a) Suuret profeetat b) pienet profeetat.

Juutalainen historioitsija Flavius Josefus ja neljäs Esran kirja (14:44) mainitsevat ensimmäisen vuosisadan lopulla 22 pyhän kirjan kokoelman jolla on korkein uskonnollinen auktoriteetti ja joka on laajuudeltaan sama kuin nykyinen heprealainen Raamattu. Lukumääräksi saadaan 22 (heprealaisten aakkosten lukumäärä!), kun 12 pientä profeettaa luetaan yhdeksi kirjaksi, samoin historiakirjat 1. ja 2. Samuelin kirja, 1. ja 2. Kuninkaiden kirja ja Esra-Nehemia kukin yhdeksi kirjaksi sekä lisäksi Ruutin kirja luetaan yhteen Tuomarien kirjan ja Valitusvirret yhteen Jeremian kirjan kanssa. VT:n kirjojen järjestys on lainattu myöhempiin kristillisiin raamattulaitoksiin Septuagintasta. Niissä heprealaisen VT:n kolmiosainen rakenne (toora, profeetat ja krijoitukset) on korvattu neliosaisella rakenteella (yllä), jossa profeettojen asema kokoelman lopussa avaa näköalan tulevaisuuteen ja tarjoaa kristityille paremman mahdollisuuden lukea Uutta testamenttia Vanhan testamentin profetioiden täyttymyksenä.

Noin vuonna 130 eKr. kirjoitetussa Sirakin kirjan esipuheessa korostetaan jo pyhien kirjojen jaottelua kolmeen osaan (Sirakin kirja itse ei ole osa sitä): "laki, profeetat ja niitä seuraavat muut kirjat". Pyhien kirjojen kolmiosainen rakenne näyttää kuvastuvan myös Jeesuksen sanoissa: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu" (Luuk.24:44). Toinen Uuden testamentin jaejakso, Matt.23:35 (vrt. Luuk.11:51) kaikesta viattomasta verestä, hurskaan Abelin verestä (1 Moos.4:3-) Sakarjan vereen asti (2 Aik.24:19-) viittaa mitä todennäköisimmin siihen, että Jeesukselle ja hänen kuulijoilleen kaanon alkoi Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja päättyi Aikakirjoihin, joita usein pidetään viimeisinä juutalaisen Raamatun 22 tekstistä, perinteisen juutalaisen järjestyksen mukaisesti.

Kirjoittajat hyödyntävät useita lähteitä eli aiempia kirjallisia tekstejä. Vanhassa testamentissa itsessään mainitaan dokumentteja, joita ei ole säilynyt meidän päiviimme: "Jahven sotien kirja" (4 Moos.21:14), "Oikeamielisen kirja" (Joos.10:13, 2 Sam.1:18), "Salomon historia" (1 Kun.11:41), "Israelin kuninkaiden historia" (1 Kun.14:19, jne.), "Juudan kuninkaiden historia" (1 Kun.14:29, jne.).

Toisin kuin monilla muilla uskonnoilla, juutalaisilla oli käytössään pyhien kirjojen kokoelma. Heprealaista Raamattua ja sen kreikan kielistä käännöstä luettiin, selitettiin ja tulkittiin synagogissa. Näin alunperin kulttiin keskittyneeseen uskoon oli muotoutunut uskon älyllisen selittämisen ja ymmärtämisen perinne. Tämä tietoa arvostava perinne siirtyi juutalaisuudesta myös kristittyjen omaisuudeksi. Kristillinen usko ei ollut vain kulttiin osallistumista ja karismaattisia kokemuksia, vaan myös uskon sisällön tietämistä ja tuntemista.

Septuaginta ja VT:n Apokryfikirjat

Septuagintaan (=70, Seitsemänkymmenen miehen käännös; tieteellinen merkki LXX. Nimi juontuu vanhasta Aristean kirjeen - eli erään pseudepigrafin - legendasta, jonka mukaan käännöstyöhön osallistui 72 Israelin heimojen vanhinta) liitettiin myös joitakin alun perin kreikaksi kirjoitettuja kirjoja, jotka ovat säilyneet lähinnä kristillisen kirkon käytössä, nk. deuterokanoniset eli toisen kaanonin kirjat (kr. deuterus=toinen), joista protestantit yleensä käyttävät nimitystä Apokryfikirjat, joka on paitsi ekumeenisesti epäkorrekti nimitys, myös sikäli epäonnistunut ja harhaan johtava, että kysymyksessä eivät ole mitkään "salatut" tai "kätketyt" kirjat. Reformaation jälkeisinä vuosisatoina "apokryfiseen" tarttui katolisen kirkon ja protestanttisen kristikunnan välirikon vaikutuksesta kielteisiä sävyjä: kun katolisella taholla apokryfikirjoilla mm. perusteltiin eräitä protestanttien kiistämiä oppeja, kirjat leimautuivat "katolisiksi", ja protestanttikristittyjen oli ikään kuin velvollisuus pitää niitä vähempiarvoisina. Reaktiona protestantismiin Trenton katolinen kirkolliskokous vuosina 1545-1563 päätti monien muiden toimiensa ohella lopullisesti lyödä lukkoon apokryfikirjojen kanonisuuden. Itse termiin "apokryfinen" iskostui yhä enemmän kielteisiä assosiaatioita ja sivumerkityksiä (kuten "hämärä", "toissijainen" tai jopa "harhaoppinen"). Katolisessa perinteessä apokryfeiksi alettiin kutsua  kaanonin ulkopuolelle jäänyttä varhaista juutalaista uskonnollista kirjallisuutta. Katolilaisille ja ortodokseille termi merkitsee kirjallisuutta, joka on kokonaan vailla kirkkojen tunnustamaa arvovaltaa. Katolisessa kirkossa VT:n apokryfikirjoista käytetäänkin termiä deuterokanoniset kirjat, samoin ortodoksisissa kirkoissa perinteisen termin anaginoskomena ohella ("luettavat", "sellaiset joita voidaan lukea", "lukemisen arvoiset" - kreikkalaisperäinen sana sekin).  Katolisen kirkon mukaan nimitys ei merkitse sellaista eroa protokanonisiin kirjoihin, jossa kyse olisi hengellisestä auktoriteetista, vaan nimitys kertoo siitä, että näiden kirjojen auktoriteetti ja "jumalallinen inspiraatio" hyväksyttiin koko kirkon toimesta vasta selvästi muita kirjoja myöhemmin. Ortodoksisen kirkon peruslinjaus taas on, että deuterokanoniset kirjat on jumalallisen inspiraation ja auktoriteetin puolesta katsottava kanonisista kirjoista erillään pidettäviksi. Aleksandrian patriarkka Athanasios tarkoitti apokryfisillä kirjoilla - nykytutkimuksen termein pseudepigrafeilla - kirjoja, jotka olivat harhaoppisten keksintöä yksinkertaisten eksyttämiseksi, mistä syystä niitä ei ollut lupa lukea julkisissa kokouksissa eikä yksityisestikään. Ei-kanonisista kirjoista, joita voidaan ja saadaan lukea, hän käytti termiä anaginoskomena. "Deuterokanoninen" katolisessa kielenkäytössä sisältää myös arvovarauksen "samanarvoinen kuin 'protokanoninen'" (eli heprealaisen Raamatun kirjat). Ortodoksisessa kielenkäytössä termi ei itsessään suoraan kerro, minkä kanonisen aseman termin käyttäjä antaa tarkoittamalleen kirjaryhmälle tai sen yksittäiselle kirjalle.

Septuagintan käännöstyö todella tehtiin Aleksandriassa - tämän puolesta puhuu mm. se, että Aleksandrian Farossaarella tiedetään vielä roomalaisaikana vietetyn vuosittain käännöstyön valmistumisen vuosijuhlaa. Aleksanteri Suuri oli perustanut Aleksandrian kaupungin valloitettuaan Egyptin v. 332 eKr. Egyptistä muotoutui Aleksanterin jälkeen hellenistinen valtio, jonka hallitsijaksi nousi v. 304 eKr. Ptolemaios I Soter (368/367-283/282 eKr.), eräs Aleksanterin makedonialaisista sotapäälliköistä. Ptolemaiosten dynastian aikana Egyptin hallitsevaksi luokaksi kohosi kreikankielinen väestö ja eri puolita hellenististä maailmaa muutti varmasti paljon kreikkalaisia myös Aleksandriaan, jolla oli erityinen kreikkalaiskaupungin (polis) status. Makkabilaissotien aikana juutalaisia muutti runsaasti Egyptiin, ja Ptolemaios VI Filometor (181/180-145 eKr.) ilmeisesti auttoi heidän nousuaan vaikutusvaltaisiin asemiin. Juutalaisille oli osoitettu oma suuri asuinalueensa, joka oli yksi Aleksandrian viidestä kaupunginosasta, ja heidän oma virkamiehensä, etnarkki, johti oikeusistuinta ja valvoi sopimusten ja määräysten noudattamista, aivan kuin hän olisi ollut itsenäisen yhteisön ylin virkamies. Kyseessä oli etuoikeus, josta juutalaiset olivat ylpeitä. Useimmat heistä eivät ilmeisesti edustaneet "ortodoksisinta" juutalaisuutta; kuitenkin he pitivät kiinni omasta traditiostaan. Pyhät tekstit katsottiin niin tärkeiksi, että ne oli saatava käännetyksi kreikan kielelle, ja käännöksen oli oltava mahdollisimman tarkkaan alkutekstin kaltainen. Tästä luonnollisesti seurasi, että Septuagintan käännös on paikoin kreikan kielen kannalta kömpelöä ja epäidiomaattista, kun tiettyjä heprean sanoja, sanontoja, lauserakenteita ja tyylipiirteitä koetettiin noudattaa tarkoin. Septuaginta ei ole yksi yhtenäinen käännös vaan joukko eri ikäisiä ja tyylisiä käännöksiä. Toora käännettiin ensin, sitten Profeetat ja viimeksi Kirjoitukset. Legendan mukaan käännöstä pidettiin niin täydellisenä, että päätettiin langettaa kirous jokaisen päälle, joka lisäisi jotakin käännökseen, muuttaisi sitä tai poistaisi siitä jotakin.

Käännöskirjallisuutena Septuaginta on kreikkalaisessa kulttuuripiirissä ainutlaatuinen. Ylipäänsä ajatus, että jotakin muunkielistä kirjallisuutta olisi käännetty kreikan kielelle, oli kreikkalaiselle kulttuurille vieras. Kreikkalaiset loivat omaleimaisen kirjallisuuden, jolle oli tyypillistä myös voimakas itseriittoisuus ja vakuuttuneisuus omasta ylivertaisuudesta: muut kansat olivat barbaroi, vieraskielisiä, eikä ollut mitään syytä kääntää niiden kirjallisia tuotoksia kreikan kielelle. Septuagintalla oli ratkaiseva merkitys tilanteessa, jossa monet myöhäisantiikin kyselijät etsivät tietä Israelin Jumalan luokse. Lukuisiin kaupunkeihin muodostui "jumalaapelkäävien", hurskaiden "pakanoiden" piiri. He eivät voineet eivätkä halunneetkaan tulla täysin juutalaisiksi, mutta he ottivat osaa synagogajumalanpalvelukseen ja olivat sillä tavoin osallisia Israelin uskosta. Septuagintasta tuli lopulta kristittyjen Raamattu silläkin perusteella, että Uuden testamentin kirjoitusten synnyttyä näitä kreikankielisiä kokoelmia alettiin kopioida yksiin kansiin.

Deuterokanonisiin kirjoihin kuuluu kaksi Esran kirjaa (1. ja 2. Esra), Tobit, Judit, Salomon viisauden kirja, Siirakin kirja, Barukin kirja, kolme Makkabilaiskirjaa sekä lisäyksiä Esterin kirjaan ja Danielin kirjaan (Susanna, Beel ja lohikäärme, Asarjan rukous ja kolmen miehen kiitosvirsi tulessa) sekä 2. Aikakirjan 33:12 jälkeen tuleva Manassen rukous. Apokryfikirjat ovat nuorempia kuin heprealaisen Raamatun kirjat. Deuterokanonisia VT:n kirjoja eri kirkkokunnilla on käytössään vaihteleva määrä. Martti Luther perusti VT:n katolisen kaanonin uudistuksen juutalaiseen käytäntöön. Luterilaiset ovat yleensä seuranneet kirjojen lukumäärän osalta roomalaiskatolista kirkkoa, joka hyväksyi Tridentin kirkolliskokouksessa v. 1546 deuterokanonisten kirjojen ryhmään Tobitin, Juditin, Viisauden, Jeesus Sirakin, Barukin sekä 1. ja 2. Makkabilaiskirjan. Etiopian ortodoksisella kirkolla on kaikkein erikoislaatuisin VT:n kaanon, sisältäen kaikki kreikkalais-ortodoksisen kaanonin kirjat, mutta lisäten Eenokin kirjan, Riemuvuosien kirjan, ja  4 Esran kirjan (Esran ilmestys, katolisessa kielessä 4. Esra, saavilaisessa ja venäläisessä Raamatussa 3. Esra). Se seikka, että jokin kirja sisältyy jonkin ortodoksisen kirkon Raamattuun, ei ilman muuta merkitse, että kirjalla olisi myös kanoninen status tai liturgista käyttöä. Ortodoksinen kirkko ei milloinkaan ole määritellyt Raamatun kaanonia yhtä täsmällisesti kuin katolinen kirkko vaan sallinut moninaisuuden. Apostoliset isät viittaavat apokryfikirjoihin kuin pyhinä pidettyihin kirjoituksiin. Tobitin, Juditin, Sirakin ja Viisauden kirjoja suositeltiin usein alkukirkon kasteoppilaille.

Kreikkalainen Raamattu ei ole heprealaisen tekstin suora käännös, vaan osin erilaisesta, osin myös vanhemmasta heprealaisesta alkutekstistä syntynyt kokonaisuus. Vaihtaessaan Raamatusta toiseen reformaatio katkaisi osan Vanhaa ja Uutta testamenttia yhdistävistä juuristaan - seikka, jonka merkitystä ei aikanaan eikä myöhemminkään ole ehkä ajateltu loppuun saakka. Apokryfikirjojen vastakkainasettelu muun Raamatun kanssa on raamatuntutkimuksen valossa kestämätöntä ja teologisesti aiheetonta. Kirkon historia osoittaa, että kaanonin rajat ovat käytännössä liukuvat ja että samakin kirkkokunta voi elää erilaisten kaanonien kanssa. Raamatut, jotka julkaistaan ilman VT:n apokryfikirjoja, eivät ole reformaation perinnön mukaisia. Tutkija Martin Hengelin mukaan VT:n rajoittaminen Heprealaiseen Raamattuun olisi epähistoriallista biblisismiä, koska kirkko nimenomaan uskoo, ettei profeetallinen henki päättynyt Esraan vaan että "laki ja profeetat" saavuttivat päämääränsä ja täyttymyksensä Jeesus Nasaretilaisen messiaanisessa työssä. Apokryfikirjat ovat kuin pääjuuren haara valtavassa juuristossa, josta niitä on mahdoton irrottaa aiheuttamatta vahinkoa koko kasville. Tätä seikkaa suuren osan protestanttista kristikuntaa on kuitenkin ollut vaikea hyväksyä - on jääty 1600-1800-lukujen mustavalkoisen protestantit-katoliset-asetelman vangeiksi. Miksi juutalaisen kaanonin pitäisi määrätä millainen on kristillisen kirkon kaanon? Juutalaisen kaanonin rajat vakiintuivat lopullisesti vasta sen jälkeen kun Septuaginta oli ollut kristittyjen Raamattu jo hyvän aikaa.

Qumranin kääröjen joukosta löydettiin joitakin aiemmin ainoastaan Septuagintan käännöksinä tunnettuja apokryfikirjoja hepreankielisenä, mm. Tobitin ja Sirakin kirjat sekä Jeremian kirje.  Uuden ja Vanhan testamentin tapahtumien väliin jää noin 400 vuotta; VT:n apokryfikirjat on kirjoitettu pääsääntöisesti sinä aikana. Juutalainen historioitsija Josefus kirjoittaa: "Koko historia Artakserkseksestä [hallitsi Persiaa 465-435 eKr.] omaan aikaamme [n. 100 jKr.] on kyllä kirjoitettu, mutta sitä ei ole pidetty aiempien (kirjoitusten) arvoisena profeettojen tarkan suksession puutteellisuuden tähden." Tai kuten apokryfit itse sen toteavat, profetian henki oli jättänyt Israelin (1 Makk.9:27; myös 4:46; 14:41) eikä enää vaikuttanut näissä myöhemmissä kirjoituksissa. Luterilaisten VT:n apokryfikirjojen historialliset kirjat (1. ja 2. Makkabilaiskirja) kertovat juutalaisten historiasta VT:n ja UT:n välisellä ajalla. Uuden testamentin näkökulmasta katsottuna niiden voidaan siis nähdä muodostavan sillan kahden testamentin välille. Lisäksi UT:ssa esiintyvien noin 300 rinnastuksen tai mahdollisen viittauksen luterilaisiin apokryfikirjoihin, jotka on lueteltu tutkijoille suunnatussa kreikankielisessä UT:ssa, sekä muiden merkitysten, joita näillä teksteillä voi olla, voidaan katsoa tukevan tätä näkemystä. Osa apokryfikirjoista, etenkin Sirakin kirja, Viisauden kirja ja Ensimmäinen Eenokin kirja (jota Juudas lainaa UT:ssa) ovat teologisesti ja historiallisesti tärkeitä käsityksellemme muutamista keskeisistä Uuden testamentin käsitteistä, kuten "Ihmisen Poika", "kirkkauden Herra" (1 Kor.2:8) ja "viisaus".

Emme tiedä tarkalleen millaisen auktoriteetin juutalaiset määrittelivät näille ylimääräisille kirjoituksille. Ensimmäisellä vuosisadalla jKr. aleksandrialainen juutalaisfilosofi Filon viittaa Septuagintaan ja pitää sitä suuressa arvossa. Hän ei kuitenkaan koskaan lainaa apokryfikirjoja. Tiedämme kuitenkin, että Septuaginta kristillinen käyttä johti kreikkaa puhuvat juutalaiset hylkäämään sen täysin aikaisin toisella vuosisadalla jKr. ja suosimaan uudempia kreik. Tanakin käännöksiä (esim. Aquila, Symmakhos, Theodetion) jotka läheisemmin heijastelivat hepr. tekstejä. Niihin ei sisällytetty apokryfejä. Juutalaiset lukivat mielellään myös kaanonin ulkopuolelle jäänyttä uskonnollista kirjallisuutta, ja esim. Sirakin kirjaan on useita viittauksia Talmudissa ja muissa rabbiinisissa lähteissä.  Myös Barukin ja Juditin kirjoja sekä 1. Makkabilaiskirjaa pidettiin arvossa. Omana syntyaikanaan VT:n apokryfikirjoilla oli tärkeä tehtävä: ne tulkitsivat ja aktualisoivat vanhatestamentillista juutalaisen uskon perinnettä uusissa, vaihtuvissa oloissa. VT:n apokryfikirjat ovat vain vähäinen osa siitä juutalaisuuden keskuudessa n. 300 eKr. - 100 jKr. syntyneestä kirjallisesta tuotannosta, jota nykyään on tapana nimittää toisen temppelin ajan juutalaiseksi kirjallisuudeksi. 1 Kor.2:9 Paavali käyttää lainausformelia "niin kuin on kirjoitettu" siteeratessaan kohtaa muutoin tuntemattomasta Elian apokalypsista (Origeneen olettaman mukaan).
Hieronymus (346/347-420) ehdotti ensimmäisenä, että Septuagintasta ja latinalaisista raamatuista, mutta ei juutalaisesta raamatusta, löytyviä kirjoja pidettäisiin apokryfisinä (so. mystistä alkuperää olevina). Kuitenkin hän sisällytti ylimääräiset kirjat latinalaiseen Vulgataansa piispojen virallisesta määräyksestä. Septuagintaa ei lännessä lopulta syrjäyttänyt hepreankielinen VT vaan Vulgata. Siihen, että apokryfit jotakuinkin säilyttivät asemansa ja tietyssä mielessä jopa vahvistivat sitä, vaikutti paljon muun muassa Augustinuksen (354-430 jKr.) asettuminen niiden tueksi. Augustinus kävi voimakasta keskustelua Hieronymuksen kanssa. Hän oli taipuvainen hyväksymään sekä laajemman (44 kirjaa, mukaan lukien lisäyksiä joihinkin kirjoihin) ja suppeamman (39 kirjaa) kristittyjen Vanhan testamentin kaanonin. Hän piti laajempaa kuitenkin parempana, sillä apokryfikirjat olivat käytössä monissa kristittyjen yhteisöissä. Hän myönsi, että kaikki kristityt eivät - hyvästä syystä - hyväksyneet niitä kanonisiksi pyhiksi kirjoiksi.  Esim. kolminaisuusoppia käsitellessään Augustinus toistuvasti viittaa Sirakin kirjaan. Yksi syy sille, miksi myös ensimmäiset kristityt viittasivat näihin teksteihin, oli niiden opetuksen syvällisyys sekä niiden suosio juutalaisten keskuudessa aikana, jolloin Uusi testamentti kirjoitettiin.

Toisin kuin katolinen ja ortodoksinen kirkko, Luther sisällytti ne Raamatun käännökseensä ja piti niitä "hyödyllisinä ja hyvinä" lukea, mutta ei luonteeltaan kanonisina, ja hän asetti ne erilleen muusta Vanhasta testamentista. Jo ennen Lutheria oli ilmestynyt katolisia latinankielisiä Raamattuja, joista deuterokanoniset kirjat puuttuivat kokonaan tai joissa ulkonaisesti tehtiin selväksi, ettei kyse ole kanonisista kirjoista. Luther käytti ja siteerasi apokryfikirjoja puheissaan ja kirjoituksissaan, jopa teologisissa perusteluissaan. Lutherin Kirkkopostillan mukaan deuterokanonisia kirjoja voidaan lukea jumalanpalvelusten teksteinä, jos ne ovat siihen sopivia (kolmannen joulupäivän epistolatekstinä hän selittää Sirakin kohdan 15:1-6). Hieronymukseen liittyen hän antoi ryhmälle nimen "apocrypha" - näin termistä tuli nimenomaan luterilaisissa kirkoissa käytetty ilmaus. Ne poimittiin omaksi ryhmäkseen, tavallisimmin Vanhan ja Uuden testamentin väliin. Lutherin "uutuus" ja erikoisuus oli Manassen rukous, jota hän kovasti arvosti, ja joka esipuheetta sijoitettiin Danielin lisäysten perään. Se ei kuulu varsinaisiin apokryfeihin ja puuttui Lutherin ajan Septuaginta-laitoksista. 1 Makkabilaiskirja ansaitsisi Lutherin mielestä pääsyn kanonisten kirjojen joukkoon. Apokryfikirjojen paikkaa VT:n kirjakokoelmassa reformaation teologit eivät kyseenalaistaneet. Kirkko oli aina lukenut niitä, ne ovat osa sitä Raamattua, jota kirkko käytti alusta alkaen, ja tähän perintöön Lutherkin halusi sitoutua. UT:n ja Psalmien kirjan ohella Sirakin kirja oli 1500-luvun suosituimpia Raamatun kirjoja reformaation Saksassa. Nykyisessä virsikirjassamme on neljä Viisauden kirjaan pohjautuvaa virttä, samoin neljä Sirakin kirjasta, yksi Barukin kirjasta ja kolme virttä Kolmen miehen kiitoslaulusta. Yksimielisyyden ohjeen luterilaiset uskonpuhdistajat 1570-luvulla eivät päässeet keskenään yksimielisyyteen tarkoista kanonisista rajoituksista (eikä heillä todennäköisesti ollut akuuttia tarvetta sellaiseen päätyäkään). Nimen "profeetalliset ja apostoliset pyhät kirjat" - joka nimeää Raamatun sisältävän profeetallisia (VT) ja apostolisia (UT) kirjoja - valitseminen jättää tilaa sekä "objektiivisuudelle" (aidosti Jumalan inspiroimille profeetallisille ja apostolisille kirjoille) ja "avoimuudelle" (suhteessa VT:n apokryfikirjoihin ja muutamaan kiistanalaiseen UT:n tekstiin) mitä tulee Raamatun kaanonin varsinaiseen laajuuteen.

Anglikaanipastori ja teologi Gerald Bray kirjoittaa:

Niin sanottujen apokryfikirjojen arvovalta on aiheuttanut protestanttien ja roomalaiskatolisten välillä paljon erimielisyyttä, vaikka viime vuosien ekumeeninen henki onkin kaventanut niiden välistä kuilua huomattavasti. Protestantit tiedostavat nyt aiempaa laajemmin, että Vanhan ja Uuden testamentin välinen juutalainen kirjallisuus on tärkeä osa sitä, miten hyvin ymmärrämme Uutta testamenttia, kun taas roomalaiskatoliset ovat nyt valmiimpia tunnustamaan, ettei deuterokanonisia kirjoja tulisi pitää opinkohtien lähteinä. Näiden kahden eri perinteen piirissä toimivat tutkijat ovat julkaisseet yhteisiä käännöksiä Vanhasta testamentista, joissa heprealainen kaanon (joka noudattaa Septuagintan järjestystä) tulee ensin, ja sen jälkeen seuraavat apokryfikirjat, jotka on usein jätetty pois protestanttien Raamatusta.

Katolinen kirkko on pitkin matkaa tehnyt kompromisseja hyväksyessään protestanttien käyttämän kirjojen sijoittelun ja ryhmittelyn. Myös protestanttiset kirkot ovat paineen alla myöntyneet sisällyttämään käytäntöihinsä ekumeenisia käännöksiä pyhistä kirjoista, joihin kuuluvat myös apokryfikirjat. 1600-luvulla anglikaaniyhteisö ja osa reformoiduista kirkoista päätti rajata Raamatun kaanonia pyhien kirjojen luettelon avulla, luetellen 66 kirjaa tunnustuksellisten tekstiensä perustaksi. Seuraavien vuosikymmenten ja -satojen kuluessa tämä päätös poistaa apokryfikirjat autenttisten kanonisten tekstien kokoelmasta vaikutti moniin kirkkoihin, etenkin 1800-luvun puolivälistä lähtien. Suomessa ja Ruotsissa tämä tarkoitti sitä, että otettiin Raamatusta vain sellaisia painoksia, joissa oli 66 kirjaa eikä lainkaan apokryfikirjoja.

Apokryfikirjojen "katoamisen" syy oli osin taloudellinen. Kun 1804 perustettu British and Foreign Bible Society alkoi painattaa miljoonittain Raamattuja eri maihin, jätettiin joidenkin vähemmän tärkeinä pitämiä tekstejä pois. Typistettyä mallia sovellettiin myös Suomeen. Vaikka tekstit käännettiin, ne julkaistiin vain joissain isoissa kuva- ja perheraamatuissa. Tavallinen suomalainen ei ole lukenut niitä koskaan, sillä lukutaito levisi maassamme vasta runsaat sata vuotta sitten. Kun nykyistä raamatunkäännöstä tehtiin, kirkolliskokous jatkoi säästölinjalla vastoin kansainvälistä käytäntöä. Apokryfit jätettiin kääntämättä. Vasta tällä vuosituhannella työhön ryhdyttiin. Apokryfikirjojen käännös valmistui vuonna 2007.

Apokryfikirjat ovat perusluonteeltaan niin selvästi "raamattukirjallisuutta", että ne voisivat korvata tai täydentää monia kanonisen aseman saaneita tekstejä. Esim. Barukin kirja voisi kuulua pieniin profeettoihin, Judit korvata Esterin kirjan ja 1 Makkabilaiskirja seurata Nehemian kirjaa. Perhearvoja kannattava Tobit sopisi Ruutin kirjan pariksi, Viisauden kirja ja Sirakin kirja Sananlaskujen ja Saarnaajan seuralaisiksi ja Manassen rukous katumuspsalmien joukkoon. Jo vanhimmissa ja tärkeimmissä Septuagintan käsikirjoituksissa apokryfikirjat - joita eri käsikirjoituksissa on säilynyt vaihteleva määrä - noudattavat toisistaan poikkeavaa järjestystä. Septuagintassa ja Vulgatassa ne sijoittuvat sisällöllisesti tai muutoin yhteen kuuluvien VT:n kirjojen tuntumaan. 300-luvulla vaikuttanut piispa Kyrillos Jerusalemilainen varoitti kuitenkin, että kristittyjen tulisi ennen kaikkea pyrkiä lukemaan huolella Vanhan ja Uudet testamentin tekstit ennen kuin edes harkitsisivat apokryfikirjojen tutkimista.

Tobitin kirja on kirjoitettu joskus 100-luvulla eKr. arameaksi tai hepreaksi. Sen jälkeen se käännettiin kreikaksi. Kirja alkaa lyhyellä esipuheella ja päättyy epilogiin; näin teos muistuttaa Jobin kirjaa. Kirjoittaja on sijoittanut tekstin solmukohtiin rukouksen tai ylistyslaulun. Tobitin kirjan kertomus on epähistoriallinen, fiktiivinen, kasvattava ja opettavainen matkakertomus Tobitin ja tämän pojan Tobiaksen elämästä Ninivessä (muinaisen Assyrian kuulu kaupunki) pian pohjoisen valtakunnan eli Israelin pakkosiirron jälkeen 700-luvun lopulla eKr. Kirjoittaja oli hurskas juutalainen, joka korostaa hurskauden merkitystä pakanoiden keskellä elävälle Jumalan kansalle. Teos puhuu yksiavioisen avioliiton ja perhe-elämän sekä juutalaisten perinnäissäännösten ja Mooseksen lain puolesta. Keskeisiksi arvoiksi nousevat hyväntekeväisyys, juutalaisten keskinäinen veljeys, lähimmäisen kunniallinen hautaaminen ja vanhempien kunnioitus. UT:n kannalta mielenkiintoinen on Tobitin kirjassa esitetty ns. kutainen sääntö: "Älä tee toiselle mitään, mitä itse vihaat" (Tobit 4:15), jonka Jeesus ilmaisee positiivisessa muodossa. Luther suhtautui myönteisesti tähän "kansanomaiseen komediaan"; kirja onkin ollut protestanttien keskuudessa apokryfikirjojen suosituimpia. Anglikaanisen kirkon avioliiton vihkikaavassa on yhtenä tekstivaihtoehtona Tobian ja Saaran "vihkirukous" (Tobit 8:5-8).

Juditin kirja on 100-luvulta eKr. ja alunperin kirjoitettu hepreaksi. Se on säilynyt kreikan-, latinan- ja syyriankielisinä käännöksinä. Siitä on myös myöhempiä hepreankielisiä versioita. Se on VT:n kirjojen joukossa poikkeuksellinen: missään muussa kirjassa naisen asema ei ole yhtä keskeinen ja ratkaiseva. Kirja on epähistoriallinen, fiktiivinen romaani. Jumala toimii vain kirjan henkilöiden puheissa ja ajatuksissa. Juditin kirja käy dialogia muiden vanhatestamentillisten kirjojen kanssa, tulkitsee ja selittää niitä. Teos on kirjallisuudenlajiltaan kreikkalainen romaani. Tarina sijoittuu 600-500-luvuille eKr. ja seuraa monella tapaa Tuomarien kirjan sankaritraditiota. Teologiset korostukset ja maantieteen tuntemus viittaavat siihen, että kirjoittaja olisi Palestiinan juutalainen. Kertomusta on pidetty eräänlaisena tiivistelmänä Israelin historiasta. Kirjan tapahtumat myös yhdistettiin hanukka-juhlan viettoon. Kristillisessä perinteessä Judit on vertautunut paitsi kirkkoon myös Neitsyt Mariaan. Judit oli vertauskuvallinen hahmo myös Lutherille, joka näki hänessä hengelliset vihollisensa voittavan Jumalan kansan. Kulttuurihistoriallista jälkivaikutusta ajatellen Juditin kirja on apokryfikirjoista kaikkein merkittävimpiä; se on inspiroinut poikkeuksellisen monia musiikin, maalaustaiteen ja kirjallisuuden edustajia.

Esterin kirjasta on kaksi versiota: 10 luvun mittainen hepreankielinen Esterin kirja ja 16 luvun mittainen kreikankielinen Esterin kirja. Jälkimmäinen pohjautuu edelliseen, mutta siihen sisältyy kuusi laajennosta. Vanhaa testamenttia latinaksi kääntänyt Hieronymus kokosi vain kreikaksi löytämänsä tekstit yhteen ja liitti ne hepreankielisen Esterin perään, mikä sekoitti kerronnan kronologian. Septuagintassa lisäykset on sijoitettu lomittain alkuperäisen Esterin kirjan tekstien joukkoon. Luther irrotti lisäykset kokonaan pois Esterin kirjasta ja sijoitti ne yhtenä ryppäänä muiden apokryfisiksi katsomiensa VT:n kirjojen joukkoon. Vasta vuoden 2007 suomennoksessa käännettiin yleistyvän kansainvälisen käytännön mukaisesti koko kreikkalainen Esterin kirja, jolloin myös lisäykset sijoittuvat oikeisiin kohtiinsa. Hepreankielisen ja kreikankielisen tekstin yhteinenkään osuus ei ole identtinen. Lisäysten laatimisen tavoitteena oli vahvistaa teoksen uskonnollista substanssia - korostaa sen hengellistä merkitystä -  ja lisätä sen historiallisen luotettavuuden vaikutelmaa, sekä korostaa juutalaisten ja muiden kansojen vastakkaisuutta. Esterin kirjalla oli pitkään vaikeuksia päästä Heprealaiseen Raamattuun. Myöhemmässä juutalaisuudessa se on ollut purim-juhlakytköksensä vuoksi yksi juutalaisuuden suosituimpia tekstejä, kuten kirjan lukuisat keskiaikaiset kopiot osoittavat. Vanhassa kirkossa sen vahva nationalismi ja juutalaiset-pakanat-kontrasti olivat kirkon kannalta ongelmia. Luther suhtautui siihen kriittisesti mm. sen pakanallisten piirteiden vuoksi.

1 Makkabilaiskirja kertoo hellenistisen ajan Juudeasta ja sen olemassaolon taistelusta ympäröivien suurvaltojen puristuksessa. Se on kirjoitettu alunperin hepreaksi todennäköisesti 100-luvun loppupuolella eKr. Kirjan tavaramerkkeihin kuuluu toistuva Jumalan pyhän nimen kiertäminen: Juudas Makkabilainen puhuu sotilailleen aina taivaasta tarkoittaessaan Jumalaa. Lajityyppi on kurinalainen historiankirjoitus. Kuten antiikin historiankirjoitus yleensäkin, teos esittää asiat kuitenkin kerronnan ehdoilla ja valikoivasti. Historia on ennen kaikkea draamaa. 1 Makkabilaiskirjaa luettiin vanhassa kirkossa ja keskiajalla marttyyrikertomuksena. Reformaation aikaan Luther luki sen tyrannivallan kuvauksia kirkon sisäisestä tilanteesta käsin.

2 Makkabilaiskirja ei ole 1. makkabilaiskirjan jatko-osa, vaan todella "toisenlainen Makkabilaiskirja", joka on todennäköisesti kirjoitettu kreikaksi ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Se käsittelee suurin piirtein samat tapahtumat ja saman ajanjakson. Teoksen laatija tunnustaakin, että uuvuttavia historiallisia yksityiskohtia tärkeämpää on lukijan viihtyminen hyvän tarinan äärellä. 2 Makkabilaiskirjan mukaan näyttää siltä, että Tooralle uskolliset juutalaiset ovat sittenkin kärsineet eniten omien maanmiestensä uskontoreformihankkeista. Pakanahallitsija on vain antanut näille hankkeille hyväksyntänsä. Vaikka teosta voidaan tyyliltään ja muodoiltaan luonnehtia varsin hellenistiseksi, sen teologia on paradoksaalisesti perinteisen juutalaista. Kirja perustuu kadonneeseen viisiosaiseen historiateokseen, jonka kirjoittajaksi nimetään muuan Jason Kyreneläinen, josta ei tiedetä mitään muuta. 2 Makk. opettaa myös ylösnousemususkoa. Kirja omaksuttiin vanhan kirkon lukemistoksi lähinnä arvokkaiksi koettujen marttyyrikertomusten vuoksi. Luther suhtautui teokseen hyvin kriittisesti, vaikka hänkin arvosti marttyyrikertomuksia. Erityisiä kompastuskiviä olivat itsemurhaa ihannoiva kuvaus (14:37-46), rukous kuolleiden puolesta (kiirastuliopin tukena, 12:43-46), sekä kansan puolesta rukoileva pyhä Jeremia (15:14). Lutherin arvion mukaan kirja on jopa (lähes) epäraamatullinen.

Viisauden kirja, toiselta nimeltään Salomon viisauden kirja tai lyhyesti Salomon viisaus. Pseudonyyminen kirja antaa selvästi ymmärtää, että sen kirjoittaja on kuningas Salomo (esim. 9:8, 12), viisauskirjallisuuden "isä"; vastaavasti Mooses oli Tooran ja Daavid Psalmien "isä". Kirja on todennäköisesti kirjoitettu alunperin kreikaksi ensimmäisellä vuosisadalla. Yleisesti uskotaan että se on kirjoitettu Aleksandriassa. Kirjoittaja on "kirjanoppinut", joka tuntee hyvin vanhatestamentilliset traditiot kreikankielisessä muodossa (Septuaginta), on saanut koulutusta retoriikassa ja tuntenut aikansa luonnontiedettä, matematiikkaan ja astronomiaa. Viisaus on yksi Jumalan personoiduista ominaisuuksista, jonka Jumala on valtuuttanut toimimaan puolestaan. Viisaus on "Jumalan hengitystä, hänen voimansa ja kunniansa kirkasta säteilyä" (7:25). UT:n ja varhaisen kirkon kannalta Viisauden kirja on jälkivaikutukseltaan apokryfikirjoista kaikkein merkittävimpiä. Vertaa esim. Matteuksen evankeliumin passiokertomusta ja Viisaus 2:16-20. Se näyttää olleen alkukirkon kahden ensimmäisen vuosisadan aikana ainoa vakavasti otettava ehdokas osaksi kaanonia.  Muratorin kaanonissa Viisauden kirja on sijoitettu Uuden testamentin kirjojen luetteloon, Paavalin kirjeiden ja Johanneksen ilmestyksen väliin. Kirjan vaikutus Paavalin kirjeisiin on ilmeinen. Sillä oli merkityksensä myös Jumalan kolminaisuutta koskevissa pohdinnoissa. Viisauden kirja on varhaisimpia Raamatun kirjoja, joissa esiintyy ajatus sielusta, joka on ollut olemassa jo ennen syntymää ja joka viisautta noudattaneilla elää myös kuoleman jälkeen. Myös Luther arvosti Viisauden kirjaa. Suomen ev.lut. kirkon nyk. Evankeliumikirja (1999) sisältää vaihtoehtoisina antifoneina kaksi lyhyttä Viisauden kirjan katkelmaa (helluntai ja tuhkakeskiviikko).

Sirakin kirja, heprealaiselta nimeltään Ben Sira, tunnetaan kahtena rinnakkaisversiona, hepreankielisenä tekstinä ja sen kreikankielisenä käännöksenä. Näistä jälkimmäinen, jonka nimenä latinalaisessa perinteessä on Ecclesiasticus (vrt. Ecclesiastes, Saarnaajan kirja), on vuosisatojen ajan ollut Sirakin eli Jeesus Sirakin kirjan nimellä tunnetun apokryfikirjan ohjeellinen alkuteksti. Ben Siran nimeltä tuntematon pojanpoika käänsi teoksen sitä jossakin määrin muunnellen kreikaksi, luultavimmin Aleksandriassa vuoden 110 vaiheilla eKr. Sirakin kirjan kirjoittaja Simeon, Jeesuksen poika, eli Ben Sira oli viisauden opettaja, joka oli omistautunut ja perehtynyt lain, profeettojen ja muiden isiltä perittyjen kirjoitusten lukemiseen ja opettamiseen, kertoo käännöksen johdannossa hänen pojanpoikansa. Esipuheen tietoja ei voi kuitenkaan sellaisinaan varauksetta hyväksyä. Käytännössä hepreankielinen teksti katosi lähes tyystin kahdeksi vuosituhanneksi, etenkin lännessä. Nykyisin teoksesta tunnetaan hepreankielisenä 68 %. Heprealaisella Sirakin kirjalla ei ole missään kirkkokunnassa kanonista asemaa, ainoastaan kreikkalaisella. Kirja kuuluu ns. viisauskirjallisuuteen. Viisauden kirjasta se eroaa sikäli, ettei se ole vain kirja viisaudesta vaan myös antaa monipuolisia "viisaita" ohjeita, joista osa on psykologisessa terävyydessään edelleen ajankohtaisia, osa taas nykykatsannossa epäeettisiä (fyysisen kurituksen korostus, kielteinen suhtautuminen naisiin).  Sirakin kirjassa kielteinen naiskuva kohoaa huippuunsa. Hänen mukaansa nimenomaan Eeva lankesi ja sai koko ihmiskunnan kuolemaan (Sir.25:24). Vaimon tulee olla hiljainen, alistua miehelleen ja pysyä kotona. Jos vaimo ei tottele miestä, tämä on hylättävä (Sir.25:26). Kirjoittaja kyllä ylistää hyvää vaimoa, mutta ensisijaisesti siksi, että "kelpo vaimo ilahduttaa miehensä" (Sir.26:1-4). Vuorisaarnassa on useita kosketuskohtia Sirakin kanssa. Sirakin kirjan keskeisiä kysymyksiä on kärsimyksen ongelma, teodikea. Lähimmäksi Sirakin UT:n kirjoittajista tulee kirjallisen lajinsa ja luonteensa kannalta Jaakobin kirje. Sirakin kirja on säilynyt kirkossa yhtenä luetuimpana deuterokanonisena tekstinä. Luterilaisessa perinteessä se on myös kuulunut Raamatun kaikkein suosituimpiin kirjoihin. Sitä käytettiin usein etiikan opetuksessa, etenkin Pohjoismaissa 1600-luvulla.

Barukin kirja, toisinaan myös Ensimmäiseksi Barukin kirjaksi kutsuttu (erotukseksi pseudepigrafisista syyrian- ja kreikankielisistä Barukin apokalypseista, 2. ja 3. Baruk), on lyhyt, viiden luvun mittainen kirjoitus, jonka nimi juontuu profeetta Jeremian kirjurista ja ystävästä (Jer.36:4-32), joka ei silti ole kirjan tekijä. Alunperin hepreaksi kirjoitettu teksti on säilynyt muun muassa kreikan, latinan ja syyrian kielillä. Barukin kirja on kirjallisesti epäyhteinäinen tuote, kooste eri alkuperää olevia tekstijaksoja, kahdesta aiemmin ilmeisesti erillisestä osasta, joista toinen on kerronnallinen ja toinen lyyrinen ja se toistaa monista Heprealaisen Raamatun kirjoista tuttuja ajatuksia.  Ensimmäisen osan tarkoituksena on kiinnittää huomiota läsnä olevaan syntiin ja parannuksen tarpeeseen. Toinen osa ylistää viisautta sekä lohduttaa alistettua Jerusalemia. Osat yhdistettiin mahdollisesti n. 100 eKr. Tutkijat ovat joskus ihmetelleet onko Barukin kirjassa mitään omaperäistä. Niin suuressa määrin se käyttää hyväkseen varhempaa Vanhasta testamentista tuttua traditiota. Luther suhtautui kirjana yllättävän nuivasti, mutta ei esitä teologista kritiikkiä.

Jeremian kirje on monissa käsikirjoituksissa ja käännöksissä Barukin kirjan kuudentena lukuna ilman omaa nimeä, mutta se on kuitenkin itsenäinen teos, joka on todennäköisesti kirjoitettu alunperin kreikaksi, ehkä niinkin aikaisin kuin 300 eKr. Kirje ei ole Jeremian kirjoittama vaikka ilmoittaa hänet tekijäkseen,  eikä edes varsinainen kirje, vaan epäjumalia ja niiden palvelemista ruoskiva, profeetallisen julistuksen muotoon laadittu, 72 jakeen mittainen pamfletti, pilkkakirjoitus. Kirjoittajan ensisijainen innoituksen lähde on ollut Jeremian kirjan jakso 10:2-16. Näyttää siltä, että ilman Jeremian kirjettä, jota Luther kiitteli sen epäjumalien vastaisesta polemiikista, koko Barukin kirja olisi jäänyt pois hänen kokoelmastaan.

Danielin kirjan lisäykset: Septuagintan Danielin kirja sisältää kolme laajahkoa lisäystä. Kreikkalainen teksti on tallentunut eri muodossa myös 100-luvun alkupuolella jKr. toimineen Theodotionin tekstinä, jota tuntemattomasta syystä oli kirkossa 200-luvun loppuun mennessä alettu Septuaginta-käännöksen sijasta pitää inspiroituna ja siis kanonisena. Käännökset ovat paikoin varsin yhtä pitäviä, paikoin eroavat merkittävästi. Kertomus Susannasta on vakavaksi uskonnolliseksi viihteeksi luonnehdittava draamallinen novelli. Beel ja lohikäärme edustaa tyypillistä juutalaista uskontopropagandaa. Asarjan rukous on olennaiselta osaltaan synnintunnustusta ja katumusta, jolla on useita vanhatestamentillisia vastineita. Se, samoin kuin Kolmen miehen kiitoslaulu ovat mahdollisesti peräisin temppeli- tai synagogaliturgiasta. Asarjan rukous, proosajakso ja Kolmen miehen kiitosrukous muodostavat loogisen kokonaisuuden.

Manassen rukous on 15 jakeen mittainen katumusrukous, joka on laadittu ikään kuin sen lausuja olisi Babyloniaan vangiksi joutunut, turmeltuneisuudestaan kuulu Juudan kuningas Manasse. 2 Aik.33:18-19 viittaa kahteen teokseen, jotka sisältäisivät Manassen onnettomuutensa johdosta rukoileman katumusrukouksen. Tämä kirjoitus esittää olevansa tuo rukous. Se ei ole itsenäinen kirja, vaan tallentunut kreikkalaisessa tekstitraditiossa Oodit-nimisessä, Vanhan ja Uuden testamentin liturgisia tekstejä sisältävässä kokoelmassa. Lähin vertailukohta on psalmi 51. Luther oli niin mieltynyt rukoukseen, että otti sen apokryfikokoelmaansa, vaikkei mikään keskiaikainen kaanon tai apokryfikirjojen luettelo tuntenut sitä. Se kuuluu itäisen ortodoksiperinteen apokryfikirjoihin. Hänestä se oli "mitä kaunein ja sopivin kaikille rippiin valmistautuville." Se, että Jumalan armo ja anteeksiantamus ovat saaneet keskeisen paikan Manassen rukouksessa, auttaa meitä ymmärtämään, miksi se on joissakin luterilaisissa raamatunpainoksissa sijoitettu juuri ennen UT:n alkua, sekä sen, miksi Luther ylipäätään valitsi sen muiden apokryfikirjojen joukosta. Se on liturgisessa käytössä niin Englannin anglikaanisessa kuin Amerikan episkopaalisessa kirkossa.

Kolmannella Makkabilaiskirjalla ei ole mitään tekemistä varsinaisten Makkabilaiskirjojen, makkabilaisten tai makkabilaisajan kanssa. Kirja kirjoitettiin kreikaksi ensimmäisellä vuosisadalla eKr. tai jKr. ja sijoittuu Egyptin Aleksandriaan, kertoen ihmeellisen tarinan egyptinjuutalaisten pelastumisesta kuningas Ptolemaios Filopatorin (222/221-204 eKr.) käsistä. Kirjan kieli ja tyyli ovat Septuagintan muuhun tekstiin verrattuna omintakeista. Teoksessa on kymmeniä sanoja, joita ei esiinny muualla Septuagintassa, ja useita, joita ei tunneta muusta säilyneestä kreikankielisestä kirjallisuudesta. Läntisessä kirkossa kirjan vaikutus on ollut lähes olematon. Se on kaikessa naiiviudessaan ja fiktiivisyydessään järkyttävän enteellinen kuvaus paljon myöhempien aikojen tapahtumista modernissa ja jälkikristillisessä Euroopassa.

Neljäs Makkabilaiskirja on dokumentti hellenistisen maailman keskellä ensimmäisellä vuosisadalla jKr. eläneen juutalaisen ajattelusta, hänen esittäessään oman uskonnollisen näkemyksensä järjen ja tunteiden suhteesta. Se on alunperin tunnettu myös nimellä Kirja järjen täydellisestä herruudesta. Teos ei edusta mitään selväpiirteistä kirjallisuudenlajia. Se on rakennettu puheen muotoon. Korkea kirjallinen sivistys on selvästi tunnistettavissa. Kirjoittaja on käyttänyt lähteenään Toista makkabilaiskirjaa. Luukas on ehkä tuntenut kirjan ja käyttänyt sitä - sanastolliset ja rakenteelliset kytkökset puhuvat sen puolesta. Kirjoittaja alistaa kaiken filosofisen pohdiskelun VT:n laille. Marttyyrien kuoleman merkitys eri vivahteineen on monelta osin rinnasteinen tulkinnoille Jeesuksen kuoleman merkityksestä: kirjoittaja on valinnut harvinaisen sanan "lunnaat" kuvaamaan marttyyrien roolia kansan ja Jumalan välillä. Lunnaina olivat heidän sielunsa, heidän hurskas kuolemansa. Myös ajatus sijaisuudesta tulee esille: marttyyrit toimivat sijaissovittajina kansan puolesta, kun he kuolivat hurskaina ja syyttöminä. Marttyyrien veri on kansan "puhdistusuhri". Kirjoittaja viittaa toistuvasti Iisakiin, jota Abraham oli uhraamassa Jumalan käskystä. Kristittyjen keskuudessa kirjasta tuli suosittu. Se on ollut useiden kristillisten marttyyrikertomusten esikuvana. 4. makkabilaiskirjaa erehdyttiin eräässä vaiheessa pitämään juutalais-historioitsija Josefuksen teoksena.

Psalmi 151 on liitteenomainen, seitsemän jakeen mittainen katkelma, jonka esipuhe toteaa "Daavidin itsensä kirjoittamaksi" ja että hän "lauloi sen taisteltuaan Goljatia vastaan." Psalmi on syntynyt ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Qumranista on löytynyt psalmeja, jotka ovat mahdollisesti toimineet psalmin 151 pohjatekstinä. Psalmeista on ilmestynyt suomennos: Psalmit Septuagintan mukaan; Psalmien ja oodien kirkollinen suomennos. (Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto - Suomen Pipliaseura 2008.) Teksti kokonaisuudessaan:

"Minä olin pienin veljieni joukossa, nuorin isäni talossa. Minä paimensin isäni lampaita. Omin käsin tein itselleni soittimen, omin sormin viritin harpun. Kuka voi kertoa Herralleni? Hän on Herra, hän kyllä kuulee! Hän lähetti enkelinsä ja nosti minut isäni lampaiden keskeltä, hän voiteli minut pyhällä öljyllään. Veljeni olivat kookkaita ja kauniita, mutta heihin Herra ei mieltynyt. Minä lähdin taisteluun filistealaisia vastaan. Hän kirosi minua jumaliensa nimeen, mutta minä vedin hänen miekkansa tupesta ja löin häneltä pään poikki. Niin poistin häpeän israelilaisten yltä."

Kreikkalainen Esran kirja on ortodoksisessa perinteessä Ensimmäinen Esran kirja, katolisessa taas Kolmas Esran kirja; Heprealaisen Raamatun Nehemian kirja on Vulgatassa Toinen Esran kirja. Septuagintassa heprealaisten Esran ja Nehemian kirjojen käännös on yhdistetty yhdeksi teokseksi nimeltä II Esdras. Jo alkuperäisen heprealaisen nimen transkriptiossa on eroja: esiintyy sekä Vulgatan mukainen Ezra että kreikkalaispohjainen Esdras. Monet nykyiset käännökset käyttävät ensin mainittua viitatessaan Heprealaisen Raamatun Esran kirjaan ja jälkimmäistä tarkoittaessaan apokryfisiä kirjoja. Sisällöltään Kreikkalainen Esran kirja vastaa suurimmaksi osaksi Heprealaisen Raamatun Esran kirjaa. Kreikkalainen Esra on kääännöksenä koko Septuagintan parhaita. Luther olisi mieluusti "heittänyt kirjan Elbeen." Teos on todennäköisesti syntynyt 100-luvulla eKr.

Neljäs Esran kirja tunnetaan myös nimellä Esran ilmestys, ja se on peräisin samalta ajalta kuin Ilmestyskirja; näiden kahden välillä on runsaasti yhtymäkohtia. Englantilaisessa kielimaailmassa esiintyy nimimuoto 2 Esdras, jota ei pidä sekoittaa Septuagintan II Esdras-nimiseen kirjaan. Eräät tutkijat kutsuvatkin tätä Latinankieliseksi Esran kirjaksi, sillä sen kreikankielistä tekstiä ei ole säilynyt. Keskeisenä sisältönä ovat lopun aikaa koskevat näyt ja niiden tulkinnat. Neljäs Esran kirja on nykymuodossaan kristillinen kirjoitus. Sen pohjan ja keskeisen osan muodostaa juutalainen Esran ilmestys (luvut 3-14); kristityt laajensivat kirjaa alusta ja lopusta: luvut 1-2 tunnetaan myös nimellä Viides Esran kirja, ja luvut 15-16 nimellä Kuudes Esran kirja. Merkittävä jakso on Esran viimeinen näky luvussa 14: Nautittuaan ihmeellistä juomaa Esra sanelee Jumalan hengen vaikutuksesta viidelle miehelle 24 kanonista (Heprealainen Raamattu) ja 70 apokalyptista pyhää kirjaa (vain viisaitten tutkittavaksi), 40 päivän ajan merkeillä, joita kirjoittajat eivät tienneet olevankaan, mikä viitannee ns. neliökirjoitukseen, joka kehittyi aramealaisesta kirjoitustyylistä ja oli pyhien kirjoitusten ainoa hyväksytty kirjoitustapa toiselta vuosisadalta jKr. alkaen. Kertomus antaa uudelle kirjaimistolle jumalallisen oikeutuksen. Hieronymusta seuraten Luther ei pitänyt Neljättä Esran kirjaa minkään arvoisena. Silti kaikki hänen kannattajansakaan eivät olleet samaa mieltä. Nykyään se esiintyy käännöksinä apokryfikirjoilla varustetuissa englanninkielisissä Raamatuissa. Virallista suomennosta ei ole.

Varhaiskirkossa nimenomaan Septuagintaa pidettiin inspiroituna Jumalan ilmoituksena, joka ylitti heprealaisen tekstin arvovallan. Lyonin piispa Irenaeus (n. 150-202) piti sitä inspiroituna ja Clemens Aleksandrialainen (n. 150-215) Jumalan "kreikkalaisena ilmoituksena." Se oli monine tytärkäännöksineen käytännössä kaikkien kristittyjen käyttämä pyhä kirja 1500 vuoden ajan. Vaikka LXX oli kreikkalainen käännös heprealaisesta Raamatusta, varhaiset kristityt painottivat tiettyjä eroavuuksia kr. ja hepr. versioiden välillä, jotka olivat hyödyllisiä kristilliselle ymmärrykselle. Esim. kristityt viittaavat Jes.7:14 LXX:ssä, joka sanoo "Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan" profetiana Jeesuksen syntymästä. Heprealainen versio tuosta kohdasta sanoo yksinkertaisesti "nuori nainen" pikemminkin kuin "neitsyt." Jollei Jesajan kirjan Septuaginta-käännös ole inspiroitu, jae Matt.1:23 ei todista mitään - ja vastaava kohtalo on kaikilla muillakin UT:n Septuaginta-sitaateilla.

Ortodoksinen kirkko käyttää Septuagintaa virallisena raamatuntekstinään tänäkin päivänä, ja keskustelee siitä, onko kreikkalainen vai heprealainen VT se oikea, eikä kysymys ole lainkaan teoreettinen. Monissa tapauksissa Septuagintan ja Qumranin käsikirjoitusten tekstimuodot ovat yhteneviä ja poikkeavat samalla tavoin masoreettisesta tekstistä. Näissä tapauksissa nykyiset raamatunkäännökset seuraavat usein Septuagintaa ja Qumrania. VT:n eri kaanoneihin saa hyvän tuntuman tutustumalla akateemisiin Raamattuihin, jotka huomioivat kaanonin eri versiot. Esim. The New Oxford Annotated Bible ja The HarperCollins Study Bible ovat suositeltavia. Kriittinen editio tarkoittaa painettua tekstilaitosta, jossa on otettu huomioon koko säilynyt käsikirjoitusmateriaali ja vanhat käännökset sekä kirkkoisien lainaukset. Näitä tekstilähteitä vertaamalla on itse tekstiin valittu mahdollisimman alkuperäinen lukutapa. Poikkeavista lukutavoista on tiedot ala-apparaatissa. Septuaginta on käännetty englanniksi: Pietersma - Wright: A New English Translation of the Septuagint and the Other Greek Translations Traditionally Included under That Title. (Oxford University Press 2007.)

Joitakin Pseudepigrafeja

Aristeaan kirje

Kirjoittajana esiintyy muuan Aristeas, joka toimi Egyptin kuninkaan Ptolemaios II Filadelfoksen (282-246 eKr.) hovissa. Kirje on osoitettu Aristeaan veljelle Filokratekselle. Pääsisältönä on kuvaus Mooseksen lain kääntämisestä kreikankielelle. Kirjoittaja esiintyy ei-juutalaisena mutta on selvästikin juutalainen. Kirjeen arvioidaan syntyneen ensimmäisen vuosisadan eKr. lopulla Aleksandriassa, päätarkoituksena puolustaa Septuagintaa sitä kohtaan esitetyn kritiikin johdosta.

1. Henokin kirja

Dokumentti on yhdistelmä useahkoja lyhyempiä kirjoituksia, joista monet sisältävät toisen temppelin juutalaisuuden vanhimpia aineksia. Tunnetaan myös Toisen Henokin kirjan ja Kolmannen Henokin kirjan nimillä kulkevat kirjoitukset. Ne ovat kuitenkin selvästi myöhäisempiä. Henok-kirjallisuuden syntyyn on vaikuttanut erityisesti Ensimmäisen Mooseksen kirjan mystiseen vivahtava toteamus, jonka mukaan Henok, Aadamista seitsemäs, "vaelsi Jumalan kanssa" kunnes "häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet pois" (1 Moos.5:24). Kirja on säilynyt kokonaan vain etiopiankielisenä, todennäköisesti käännöksenä kreikankielisestä versiosta, joka puolestaan perustuu arameankieliseen alkuperäiseen tekstiin. Fragmentteja lukuisista arameankielisistä kopioista on löytynyt eräästä Qumranin luolasta. Kirja oli suuressa suosiossa Qumranista varhaiskristittyihin ja edelleen kirkkoisiin, kunnes 300-luvulla jKr. sen käyttö alkoi nopeasti vähentyä.

Salomon psalmit

Salomon psalmit on ollut liitteenomaisesti mukana Septuagintan ja Uuden testamentin sisältävässä Codex Alexandrinuksessa, mutta teksti ei ole säilynyt. Se tunnetaan kokonaisuudessaan myöhemmistä kreikankielisistä käsikirjoituksista. Se on alunperin kirjoitettu hepreaksi. VT:n psalmeihin verrattuna Salomon psalmit sisältävät enemmän mietelmällistä, viisauskirjallisuudesta tuttua ainesta. Ainakin osan psalmeista ajatellaan periytyvän vuosikymmeniltä juuri ennen ajanlaskun alkua. Lopullisen asunsa dokumentti olisi saanut ennen vuotta 70 jKr. Jerusalemissa.

Mooseksen testamentti

Kirjaa on varsinkin vanhemmassa tutkimuksessa kutsuttu myös nimellä "Mooseksen taivaaseenastuminen". Testamentti - jäähyväispuhe - vastaa kuitenkin kirjoituksen sisältöä ainakin sellaisena, kuin se nykyään tunnetaan. Kirjoitus on säilynyt vain 500-luvulta jKr. peräisin olevassa latinankielisessä palimpsestissa (eräänlainen kierrätettävä pergamentti tai muu materiaali, johon ajan myötä kirjoitettiin aina uusia tekstejä. Vanhat pyrittiin pyyhkimään alta pois), josta puuttuvat alkurivit ja loppuluvut. Tekstin on katsottu perustuvan kreikankieliseen versioon, joka puolestaan saattaa olla käännös alkuperäisestä heprean- tai arameankielisestä kirjoituksesta.

VT kristillisenä kirjana

Kristinusko on ainoana maailmanuskontona suoraan sisällyttänyt kaanoniinsa toisen uskonnon pyhän kirjan. Inspiroitu kirja oli varhaisimmille kristityille vain Vanha testamentti, jota sitäkin tosin käytettiin lähinnä tukemaan suullista traditiota. Kun kristinusko aikanaan erkaantui juutalaisuudesta, juutalaisten pyhistä kirjoituksista kehkeytyi sille ongelma. Kaikki eivät pitäneet Vanhaa testamenttia ehdottomasti kristinuskoon kuuluvana. Monen kristityn mielestä se tuntui vieraalta ja epäajankohtaiselta. Myös VT:n Jumala koettiin vieraaksi. Moinen raaka ja äkkipikainen tyranni ei tuntunut sopivan yhteen Jeesuksen julistaman taivaallisen isähahmon kanssa. VT:n kirjoittajat ovat tehneet Jumalasta pikemminkin ihmisen kaltaisen; vieläpä lähinnä luonnevikaisen, kateellisen ja kaunaisen ihmisen kaltaisen. VT:n moraalikritiikki oli siis esillä jo vanhan kirkon aikana. Esim. Markion toi armotta päivänvaloon kristinuskon perustoissa piilevän ongelman: uusi uskonto oli perinyt vanhan kirjan, jonka sisältö monin paikoin soti uskonnon omia opetuksia vastaan. Markion hylkäsi Vanhan testamentin. Toisin kuin gnostikot, Markion ei tarvinnut salaista tietoa (gnosis); päinvastoin, hän uskoi itse esittävänsä kristinuskon puhdasta muotoa, jota Paavali aiemmin julisti, perustuen Jeesuksen omien opetusten totuuteen. Lisäksi Markionin kristinusko perustui perinteisiin kristillisiin kirjoituksiin, jotka myös muut kristityt hyväksyivät. Oltiinpa Markionin teologiasta mitä mieltä tahansa, sen vahvaa moraalista juonnetta ei voi olla huomaamatta. Markionille heprealaisen Raamatun Jumala oli koston lakiin nojaava despootti. Jeesus puolestaan opetti tuntemattoman, korkeamman Jumalan hyvyyttä ja rakkautta, jotka olivat Mooseksen laille täysin vieraan evankeliumin ydin. "1800-luvun kirkkoisäksi" kutsuttu teologi Friedrich Schleiermacher (1768-1834), yksi aikansa merkittävimmistä teologeista ja filosofeista, jolla muun muassa oli merkittävä vaikutus hermeneutiikan kehitykseen, oli sitä mieltä että Vanha testamentti sopisi parhaiten Uuden testamentin jälkeen eräänlaisena lisäyksenä - hänellä oli siitä kielteinen näkemys.

Kirjaimellinen tulkinta koettiin varhaisen kirkon aikana monessa kohdin ongelmalliseksi. Raamattu itsekin sanoo esittävänsä vertauksia, etenkin Jeesuksen opetuksessa, ja vaikeasti avautuvia profetioita (2 Piet.1:20). Mm. Augustinukselle (354-430) alkoi valjeta hänen kuunnellessaan Milanon piispan Ambrosiuksen saarnoja, että Raamatun kirjaimellinen tulkintatapa antoi sangen puutteellisen käsityksen Pyhän kirjan varsinaisesta sisällöstä. Piispan mystis-allegorinen selitystapa avasi hänelle Raamatun rikkaan ja monipuolisen maailman kokonaan uudella tavalla. "Uusi testamentti on salattuna Vanhassa, ja Vanha testamentti on avattuna Uudessa", Augustinus kirjoittaa; Novum in Vetere latet, Vetus in novo patet. Itse evankeliumi antaa meille kaksi symbolia, joihin kirkon vanhat isät yhä uudelleen palaavat ja jotka heidän mukaansa valottavat Vanhan ja Uuden testamentin suhdetta. Ensimmäinen näistä symboleista on Jeesuksen kirkastuminen. Yhdessä Jeesuksen kanssa näyttäytyvät Mooses ja Elia: Vanha testamentti kantaa todistusta Uudesta testamentista. Mooseksen ja Elian vaatteet ovat valkoisia niin kuin Jeesuksen vaatteet: se merkitsee että UT:n kirkkaus loistaa vanhaan. Mutta kun nuo kolme opetuslasta katselevat ympärilleen, he näkevät yksinomaan Jeesuksen. UT on imenyt itseensä Vanhan testamentin. Tästä syystä Pietari tekee virheen halutessaan rakentaa kolme majaa. Vain yksi maja riittää, koska myös laki ja profeetat sisältyvät evankeliumiin. Toisen symbolin kohtaamme kertomuksessa Kaanan häistä, joissa Jeesus muuttaa kirjaimen veden hengen viiniksi. Juutalainen kirjallisuus yhdistää valokäsitteen messiaaseen (mm. 1 Moos.1:3; Ps.36:10; Jes.49:6 ja 60:1 sekä Daniel 2:22). Se on myös muuan UT:n yleisimmistä aiheista, yksistään Johanneksen evankeliumissa yli 20 kertaa.

"Kaikki asiat, jotka Vanhassa testamentissa on kirjoitettu vertauskuvallisesti, pitää Uuden testamentin avulla ymmärtää hengellisesti, koska ne ovat täyttyneet Kristuksessa - Kristus on antanut meille hengellisen ymmärryksen." (Pseudo-Cyprianus, pohjoisafrikkalainen kirjoittaja 200-luvun alussa)

Lyonin piispa Irenaeus (n. 130-202): "Sillä jos joku lukee pyhiä kirjoja tarkkaavaisesti, hän löytää niistä kuvauksen Kristuksesta...sillä Kristus on peltoon kätketty aarre, ...totisesti peltoon kätketty, mutta Kristuksen risti toi sen valoon."

Paavalin lauseeseen (1 Tess.5:23) pohjautuen Origenes näki Raamatun tulkinnan muodostuvan ruumiillisesta eli kirjaimellisesta, sielullisesta eli moraalisesta ja henkisestä eli spirituaalisesta luennasta. Origeneen kolmijako eriytyi myöhemmin nelitasoiseksi Raamatun tulkinnaksi, jossa kirjaimellista tulkintaa täydensivät Kristukseen keskittyvä allegorinen tulkinta, kristillisiin hyveisiin keskittyvä tropologinen tulkinta ja tuonpuoleista käsittelevä anagoginen tulkinta. Yhtä ja samaa kohtaa oli mahdollista tarkastella monien eri merkitystasojen avulla. Varhaiskristilliset teologit eivät olleet fundamentalisteja: he eivät pitäneet jokaista Raamatun kohtaa historiallisesti totena, vaan löysivät sisäisiä ristiriitoja ja kertomuksia, joita eivät pitäneet uskottavina. Tekstien henkisen merkityksen suhteen he olivat kuitenkin ehdottomia: jokaisella Raamatun kohdalla oli hengellistä arvoa. Siinä missä tekstin kirjaimellinen, historiallinen merkitys oli tilapäistä ja aikaan sidottua, vertauskuvallisen tulkinnan kautta avautunut hengellinen merkitys oli aina yhtä ajankohtainen ja kaikillle ihmisille sama. Raamatun tulkinta oli hengellistä, ei yksinomaan akateemista; se toteutui osana hengellistä elämää, ei vain älyllisenä harjoituksena. Nykyaikaiselta tuntuva näkemys siitä, miten kukin vastaanottaja viime kädessä luo tekstille merkityksen, on tavallaan jatkumoa vanhan ajan raamatunselitykselle.

Origeneelle esimerkiksi Gennesaretin järvi kuvasi maailmaa tai ihmiskuntaa; myrsky, johon opetuslapset joutuivat, ihmisen tai koko ihmiskunnan hätää ja ahdistusta; Vapahtajan herääminen ja myrskyn tyynnyttäminen taas merkitsivät ylösnousemusta ja sitä seurannutta rauhaa (Matt.8:23-27). Niin ikään Origeneen esittämässä allegoriassa Kristus on laupias samarialainen, joka löytää synnin puolikuoliaaksi lyömän ihmisen tajuttomana maailman erämaassa, antaa ensiavun ja toimittaa sitten majataloon, kirkkoon, joka Kristuksen toimeksiannosta hoitaa ihmistä, kunnes hän palaa takaisin.

Tutkimalla etenkin VT:n profeetallisia kirjoituksia varhaiset kristityt lausuivat julki messiaanisen Kristus-uskonsa. Vanha ja Uusi testamentti liittyvät orgaanisesti toisiinsa, sillä jälkimmäistä ei olisi ilman edellistä lainkaan olemassa, eikä Uutta testamenttia voida ymmärtää ilman Vanhaa. Kristinuskon puolesta esiintyneitä filosofeja, jotka edistivät sen juurtumista kreikkalais-roomalaiseen maaperään, nimitetään apologeetoiksi (Apologia kreikkalaisessa merkityksessä tarkoittaa uskon puolustamista). Juutalaisten kritiikin he torjuivat näiden omilla aseilla: Jeesuksen messiaanisuutta he perustelivat etenkin Jesajan profetialla (Jes.52-53) ja ylösnousemususkon vastaisiin väitteisiin he vastasivat vetoamalla psalmeihin (mm. Ps. 2:7-8; 16:9-10; 110:1) ja Danielin kirjaan (Dan. 7:13). Jeesukseen uskovat juutalaiset ovat omaksuneet vakiintuneena käyttöön itseään tarkoittavan nimityksen "messiaaniset juutalaiset". Tavallinen muista kristityistä käytetty nimitys sen sijaan on "nasaretilaiset". Messiaanisten juutalaisten esiintyminen erityisenä ryhmänä lakkasi väliaikaisesti sadoiksi vuosiksi v. 135, jolloin Jerusalemissa heidän viimeisenä piispanaan toimi Judas Kyriakos. Muutamia opeiltaan poikkeavia pieniä ryhmiä, kuten ebioniitit, esiintyi tämänkin jälkeen vielä muutamia vuosisatoja.

Kristillisistä apologeetoista merkittävin, Justinos Marttyyri, syntyi toisen vuosisadan alussa Samarian Flavia Neapoliissa (nyk. Nablus) kreikkalaiseen tai roomalaiseen siirtolaisperheeseen. Hän oli jo nuorena filisofis-uskonnollinen etsijä, joka kääntyi keskiplatonisesta muotifilosofiasta palavasieluiseksi kristityksi. Justinos on ensimmäinen tuntemamme kristitty, joka loi kokonaisen raamatuntulkinnan järjestelmän sen osoittamiseksi, että Jeesus Kristus oli juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa ennustettu pelastajahahmo. Monenlaiset heprealaisessa Raamatussa esiintyvät ihmiset, esineet ja asiat sopivat viittaamaan Jeesukseen. Tulkittuaan pitkin matkaa erilaisia tekstejä tähän tapaan Justinos saattaa yleistäen sanoa: "Hän on myös viisaus, päivä, auringonnousu, miekka, kivi, sauva, Jaakob, Israel - profeetat kutsuvat häntä puheissaan milloin tällä, milloin tuolla nimellä." Juutalainen raamatuntulkinta oli hänen silmissään maallista ja lihallista. Kirkkoisien mielestä juutalaiset eivät ymmärtäneet omaa Raamattuaan, ja keskiajalla sama ymmärtämättömyys sai päteä heidän käsitykseensä Talmudista. Juutalaisten omia pyhiä kirjoituksia käytettiin niiden keskeisen sisällön kumoamiseen: Israelin kansalla ei voinut eikä saanut olla erityistä suhdetta Jumalaan. Ensimmäisten vuosisatojen kristillisissä teksteissä Vanhalla testamentilla on usein keskeinen merkitys ja sen painoarvo on Uutta testamenttia suurempi. Kuitenkaan tämä ei lähentänyt kristittyjä ja juutalaisia toisiinsa. Yhteisten asioiden sijaan huomio käännettiin kirkon ja juutalaisuuden eroihin. 300-luvulla Betlehemin lähistöllä asunut kirkkoisä Hieronymus raportoi, että maassa oli jonkin verran kristittyjä, mutta suurin osa väestöstä oli juutalaisia.

"Outoa, että Jumala valitsi juutalaiset." (Hilaire Beloc)

"Mutta ei niin outoa kuin ne jotka valitsevat juutalaisten Jumalan mutta torjuvat juutalaiset." (Cecil Brownin vastaus)

Juutalainen Jeesus

Jeesus on kreikannos hänen heprealaisesta nimestään Jeshuasta, joka puolestaan on lyhennys Jehoshuasta, tai kuten me sanoisimme, Joosuasta. Babylonian vankeuden jälkeen nimen lyhennetystä muodosta tuli yleisemmin käytetty. Kreikkalaista muotoa Iesous käytetään sekä Joosuasta että Jeesuksesta. Nimi oli Jeesuksen aikana niin tavallinen, että siihen täytyi liittää lisäys "Nasaretilainen" tai "Messias", jotta hän erottuisi muista samannimisistä. Jeesus merkitsee suomeksi: "Jumala pelastaa". Kristus-nimitys puolestaan osoittaa, että Jeesus oli VT:n profeettojen ennustama voideltu eli Messias. Sana "messias" on kreikkalainen vastine heprean sanalle masíah, ja tarkoitti alunperin hallitsevaa kuningasta. Kristus on latinaksi Christus, kreikaksi Khristós. Jeesus Kristus, hepreaksi Jesúa ha-masíah.

"Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan." Sak.14:9

Jeesus syntyi UT:n mukaan juutalaiseen kotiin, juutalaisesta naisesta, Mariasta (hepr. marjam eli Mirjam; Mt.1:23) ja hänet kasvatettiin Tooran sääntöjen mukaan, Mooseksen lain alaisuuteen (Gal.4:4). Hänet ympärileikattiin. Juutalaisia poikia opetettiin synagogakoulussa lukemaan hepr. Raamattua. Siellä opittiin myös rukouksia, Isrealin kansan historiaa ja "suullista Tooraa". Kertomus 12-vuotiaasta Jeesuksesta temppelissä osoittaa, että VT oli hänelle läheinen kirja (Lk.2:41-52). Opetustyössä hän vetosi toistuvasti "Moosekseen ja profeettoihin" eli VT:n kirjoihin. Jeesus sitaateissaan lainaa Vanhaa testamenttia vapaasti: mukaillen, muuntaen ja yhdistellen, vieläpä niin, että hänen viittauksensa ovat milloin heprealaisen, milloin kreikkalaisen, milloin Qumranin, milloin aramealaisen tekstimuodon tai perinteen mukaiset. Jeesus yhtäältä kritisoi juutalaisen tapakulttuurin jäykkyyksiä ja toisaalta esitti itsensä juutalaisen tradition huipentumana. Hän ei ollut vain juutalainen, vaan nimenomaan oppinut juutalainen. Hänen seuraajansa kutsuivat häntä rabbiksi, juutalaiseksi opettajaksi. Jeesus tuli toistuvasti Jerusalemiin viettämään pääsiäistä, lehtimajajuhlaa ja viikkojuhlaa. Hänellä oli tapana käydä sapattina synagogassa. Hän noudatti juutalaisia ruokavaliosääntöjä ja rukoili temppelissä. UT:n säilyttämät rukoukset ovat psalmien kielen värittämiä. Isä meidän-rukouksen sisältö perustuu Vanhaan testamenttiin ja se muistuttaa monessa suhteessa myös rabbiinisesta kirjallisuudesta löydettäviä opetuksia; sen pyynnöt tavataan myös juutalaisissa rukouksissa. Jeesus kuoli VT:n rukous huulillaan (Ps.22).

Jumalan uusi kansa on lammaslauma, jota Jeesus paimentaa (Mark.14:27; Joh.10; vrt. Hes.37), ja Jumalan istutus (Matt.13:24, 15:13; vrt. Jes.5). Se on Jumalan rakennus (Matt.16:18; vrt. Haggai 2:6-9) ja Jumalan kaupunki, joka perustetaan Siionin vuorelle (Matt.5:14; vrt. Jes.2:2-4, 25:6-9), Jeesuksen seuraajat kuuluvat uuteen liittoon (Mark.14:24; vrt. Jer.31:31, Hes.37:26), jossa Jumalan lupaukset täyttyvät.

Fariseusten esittämään kysymykseen miehen oikeudesta hylätä vaimonsa Jeesus vastasi kieltämällä avioeron kokonaan - kieltäen tässä juutalaiselta mieheltä hänen laillisen oikeutensa käsitellä omaisuuttaan, tässä tapauksessa vaimoaan, miten haluaa (Mt.19:3-9; Mk.10:2-12). Jeesuksen laintulkinta on kieltämättä tiukka, ainakin verrattuna rabbi Hilleliin, joka oli tunnettu lempeästä ja joustavasta tavasta soveltaa tooran määräyksiä: hänen mukaansa vaimon sai ajaa pellolle, jos tämä poltti ruuan pohjaan. Ajanlaskun taitteen aikoihin miltei kaikki juutalaiset menivät naimisiin. Koska Jeesuksen vaimosta ei ole säilynyt minkäänlaista mainintaa, on luonteva päätellä hänen kuuluneen Paavalin tavoin harvojen naimattomuuteen sitoutuneiden joukkoon. Ehkä Jeesus oli jo nuoruudestaan asti niin poikkeuksellisesti antautunut uskonnon asialle, ettei hän halunnut mennä avioliittoon. Näinhän esim. Qumranin yhteisössä oli tapana. Joskus tosin on esitetty, että Jeesus olisi yleisen tavan mukaan ollut naimisissa, mutta hänen vaimostaan ei olisi puhuttu mitään, koska Jumalan Pojan ei sovi olla naimisissa. Tälle tulkinnalle ei voida esittää mitään UT:n tekstistä nousevaa perustetta, joten sen esittäminen kuuluu pikemminkin kaunokirjailijoille kuin historiantutkijoille.

Jeesuksen tapa suhtautua naisiin - usein prostituoituihin tai muulla tavalla yhteiskunnan vieromiin - on omassa ympäristössään ainutlaatuinen, eikä Jeesuksen oma aika ilmeisestikään pystynyt sulattamaan tätä epäsovinnaisuutta. Juutalainen tutkija Schalom ben-Chorin on muotoillut juutalaisten ja kristittyjen välisen uskon ongelman näin: "Jeesuksen usko yhdistää meitä - usko Jeesukseen erottaa meitä."

Jopa Jeesuksen ja apostolien kuuluminen juutalaiseen kansaan oli useimmille kristityille pitkään täysin outo asia. Kuitenkin Jeesus ja hänen seuraajansa olivat osa oman aikansa monimuotoista juutalaisuutta. Sekä Vanha että Uusi testamentti kuvaavat juutalaisuutta raamatullisena aikana, jolloin uskonnonharjoitus edelleen keskittyi Jerusalemin temppelin ja uhrijumalanpalveluksen ympärille. UT vetää rajaa juutalaisuuteen päin, ja siksi se useassa kohtaa esittää juutalaisuudesta kielteisiä lausumia. Vastakohta-asetelma "Jeesus sanoi..., mutta juutalaiset vastasivat" on hyvin tuttu. Voimme tuskin olla ylpeitä siitä kuvasta, jonka kristityt eksegeetit esittivät juutalaisuudesta ennen toista maailmansotaa ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Juutalaisuus kuvattiin uskonnon karikatyyriksi, pahimmillaan demoniseksi ja parhaimmillaan sääliä herättäväksi tekohurskaudeksi, jolle Jeesuksen ja varhaisten kristittyjen sanoma muodostivat täydellisen vastakohdan. Nyt Jeesuksen toiminta nähdään juutalaisuuden sisäisenä ilmiönä, samalla kun on alettu ymmärtää, miten monimuotoinen ja kehittyvä ilmiö ensimmäisen vuosisadan juutalaisuus oli. Juutalaisuus tunsi hyvin armon. Jumala oli tarkoittanut temppelin kaikkien kansojen rukoushuoneeksi eikä uhripaikaksi, ja tuomitessaan rahanvaihtamisen ja uhrieläinten ostamisen Jeesus tuomitsi koko temppelikultin (Mr.11:15-18). Uuden uskonnon, kristinuskon, voi katsoa syntyneen vasta siinä vaiheessa, jolloin juutalainen identiteetti on kadonnut ja juutalaisesta elämäntavasta luovuttu. Paavali ja muut kristilliset eksegeetit pitivät VT:n ja kristillisen todistuksen  yhdistämistä tärkeimpänä tehtävänään. 300-luvulta lähtien voimistunut kristillinen vaikutus Rooman keisarikunnassa ajoi juutalaiset yhä ahtaammalle: roomalainen valtiokirkko katsoi aiheelliseksi maksaa juutalaiselle kansalle sen kristityille aiheuttamat alkuaikojen vainot ja kärsimykset.

Tarif Khalidi, Cambridgen yliopiston arabian professori ja muslimi, sanoo: (Jeesus/Issa) näyttää olevan oivallinen esimerkki siitä, kuinka yksi uskonto lainaa toisen uskonnon hengellisiä sankareita vahvistaakseen omaa hurskauttaan. Uskonnon- tai aatehistorioitsijalle ilmiö on kiintoisa ja tutkimisen arvoinen. Aivan riippumatta siitä, mitä se saattaa paljastaa islamin ja kristinuskon välisistä suhteista historian kannalta, se voi hyvinkin opettaa oman aikamme ihmisille jotaikin siitä, kunka uskonnolliset kulttuurit yleensä vaikuttavat toisiinsa, kuinka ne rikastuvat ja oppivat elämään rinnakkain.

Myöhäisempää näkökulmaa edustavien ajatusten heijastaminen heprealaiseen Raamattuun on ollut kristinuskon piirissä varsin yleistä. Ei-kristologinen tapa lukea Vanhaa testamenttia on kristillisille kirkoille edelleenkin vieras. Tieteellisen raamatuntutkimuksen harjoittajat ja juutalais-kristilliseen dialogiin osallistuvat teologit ovat tässä suhteessa erityisasemassa. He saattavat lukea heprealaista Raamattua sen omilla ehdoilla, riippumatta kirkoissa vallitsevasta perinteisestä tulkinnasta. Vanhalla testamentilla on myös oma sanomansa, ilman Uutta testamenttia. Esim. Jes.53:n Herran kärsivä palvelija on kollektiivi, pakkosiirtolaisuuteen joutunut Israelin kansa. Samalla se nykyisessä kanonisessa kontekstissaan  eli osana raamatullista kertomusta lähes pakottaa lukemaan itsensä kuvauksena Kristuksen kärsimyksestä ja sovituskuolemasta. Juutalaisen uskonnon säilymistä vuosisatojen halki, heprean uutta käyttöönottoa ja juutalaisen kansan paluuta Israeliin meidän aikanamme ei voida ymmärtää ilman Vanhaa testamenttia. Vuosisatojen aikana juutalaiset ovat oppineet Vanhasta testamentista paljon sellaista, jota kristittyjen ei tulisi kevyesti sivuuttaa. Juutalaisen raamatuntulkinnan perinteen mukaan "Tooralla on monet kasvot". Tämä tarkoittaa, ettei välttämättä ole yhtä ainoata oikeaa tulkintaa, joka sulkee pois muut. Rinnakkaisten tulkintojen ja selitysten olemassaolo nähdään positiivisena rikkautena, mikäli nämä näkemykset vain ovat hyväksyttävällä tavalla johdettavissa Toorasta ja sen tulkintaketjusta.

"Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu." (Luuk.24:27)

"Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus." (Joh.1:17)

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes.40:8)

"Herra, sinun sanasi on ikuinen. Sen luja perusta on taivaassa." (Ps.119:89)

 


©2017 Magdaleena - suntuubi.com