Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Johannes sanoi hänelle: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin." Mutta Jeesus vastasi:"Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme." (Mark.9:38-40)

Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä. Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi. (Room.14:22)

Fundamentalistinen kristillinen liike kehittyi myöhäisellä 1800- ja varhaisella 1900-luvulla joidenkin konservatiivisten kristittyjen joukossa, joilla oli tiettyjä uskomuksia, mukaan lukien Raamatun erehtymättömyys, neitseellinen syntymä, Jeesuksen sijaissovitus kaikkien häneen uskovien syntien puolesta, jne. Joillain ei-kristityillä on yleisempi käsitys fundamentalistisesta kristinuskosta, ja he soveltavat termiä kaikkiin jotka uskovat että heidän kristinuskon muotonsa on ainoa oikea tie Jumalan luo. Äärimmäisen fundamentalistiset kristityt saattavat olla erimielisiä toisten fundamentalististen kristittyjen kanssa suhteellisen pienistä asioista ja joillain on negatiivinen näkemys kaikista jotka eivät ole osa heidän tiettyä kristillistä suuntaustaan.

"Sana rististä on hullutus maailmalle", mutta se hullutus, jota me saatamme kuulla sanana rististä, ei aina olekaan sanaa rististä ja on sen vuoksi hullutus sekä maailmalle että heille, jotka eivät ole "maailmasta". 

On totta, että kääntymättömälle moni Raamatun sana on hullutusta. Mutta myös on totuutta, että kääntyneet usein käyttäytyvät niin kuin hullut. Liian usein.

Luther vetosi aikanaan Wormsissa Raamattuun ja järkisyihin, meidän aikanamme yleensä vedotaan vain Raamattuun. Tämä on ehkä ymmärrettävääkin: järki ei ole kenen tahansa käytettävissä.

Epäily ei ole missään tapauksessa epäkristillinen piirre. Verhaeren on oikeassa sanoessaan: "Äly on annettu ihmiselle, jotta hän epäilisi." Lienee ihmisiä, joilla ei ole tarvetta tietää eikä ajatella. He kulkekoot sitä tietä, jos se on heille omantunnon tie. Mutta älkööt he ajatelko, että se on ainoa tie. Ne ihmiset, jotka osaavat epäillä kauan oikeina pidettyjä totuuksia, vievät ihmisyyttä eteenpäin. Mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma. Yksi Buddhan opin kanonisista kohdista kuuluu: "Älkää koskaan uskoko mitään vain sen perusteella, että se on pyhiin kirjoihin kirjoitettu. Älkää koskaan uskoko mitään sen vuoksi, että papit niin opettavat. Älkää koskaan uskoko näin sen vuoksi, että tuhannet ja taas tuhannet niin uskovat. Älkää koskaan uskoko sen vuoksi, että minä niin sanon." Tämä on myös täysin kristillinen ajatus. Usko ei saa olla milloinkaan ristiriidassa tiedon kanssa.

Vaikkapa joku latoisi pelkkiä raamatunlauseita peräkkäin, hän ei sillä puhuisi Jumalan sanaa, sillä hänen valintansa ilmaisee samalla hänen oman inhimillisen arviointinsa ja korostuksensa.

Ihmiset merkillisesti arastelematta panevat Pyhän Hengen tilille sellaisia asioita, jotka johtuvat heidän vanhoillisuudestaan, ahtaudestaan ja fanaattisuudestaan. Ihmisen, jolla ei voi olla kokonaiskäsitystä Raamatusta, koska häneltä puuttuu siihen opetus, ei pitäisi liian herkästi puhua siitä, että hänen tuntemuksensa lähtevät Pyhästä Hengestä.

On kyllä olemassa uskonnollisia piirejä, jotka rohkenevat - miten pientä ryhmää ja vähäistä älyä edustanevatkin - olla sitä mieltä, että kaikista ihmisistä vain he pelastuvat. Hengellistä paranoiaa, johon liittyy suuri vilpittömyys ja verraton tyhmyys, on hyvin vaikea parantaa. Kristitty tarvitsee nöyryyttäkin.

Varokaa kristittyjä, jotka uskottelevat itsellään olevan avainten vallan. Varokaa niitä, jotka kieltävät uskomisen toisin. Pelätkää niitä, jotka esittäytyvät ainoiksi raamatullisiksi. Ei kenties ole kummeksuttavaa, ettei heillä, jotka ovat "ottaneet vangiksi järjen" - siinä ei liene ollut suurta vaivaa vangiksi otettavan aineksen niukkuuden takia - ole pohjatietojen puuttuessa riittävästi mahdollisuutta ymmärtää avarammin Raamatun tutkimusta. Mutta uskoisi suomalaisella olevan edes sen verran huumorintajua, ettei hän rohkenisi ajatella, että ainoastaan hän ja hänen pieni suuntansa kaikista maailman kristityistä on oikeassa. Minäkin haluan kieltää jotakin, jos sillä on jotakin merkitystä. Kiellän uskomasta samalla tavalla. Pidän välttämättömänä ja kristillisenä sitä, että emme usko samalla tavalla vaan toisin.

Ihmistä voi johdattaa harhaan, ei ainoastaan opilla vaan myös oppimattomuudella.

Josh Billings on syystä väittänyt, että ihmistä ei tee hölmöksi se mitä hän ei tiedä, vaan se mitä hän luulee tietävänsä.

Uskova, joka ehättää jokaisen asian kohdalla sanomaa, ettei näitä järki käsitä, arvostelee asioita liikaa oman järkensä kannalta. Mitä yhden järki ei käsitä, se ei toiselle merkitse vielä tietämisen ja ajattelun alkeitakaan.

"Rehellinen kysyminen on kristillinen velvollisuus. Vain harhautunut usko taistelee tutkimuksen vapautta vastaan." (Aarre Lauha)

Miten teistä on? On hyvin merkitsevä seikka, miten meistä on. Avatkaa Raamattu Matt.21:28:n kohdalta ja havaitkaa, että Jeesus antoi kuulijoilleen oikeuden harkita itsenäisesti, mikä heidän mielestään oli totuus. Eikä mainittu kohta ole läheskään ainoa. Miten teistä on?

Pakanoiden kanssa tulee aina toimeen. Uskovaiset ovat pahimmat, kun näet he tuomitsevat, he tuomioissaan vetävät aina Jumalankin mukanaan tuomitsemaan, ja siksi ei ole mitään rajaa heidän lyömisellään.

On varsin yleistä, että ihmiset kiihtyvät keskustellessaan totuudesta. Jopa pasifismin puolesta saatetaan taistella vihan vallassa. On melkein varmaa, että milloin hyvänsä vain havaitsemme sisismmässämme vähäisenkin kiihkeyden liikahduksen, emme todellisuudessa puolustakaan totuutta vaan totunnaisia ympyröitämme. Olemme sisäisen turvallisuutemme säilyttääksemme kaavailleet ympärillemme muurin, jonka särkyminen merkitsisi linnoituksemme hajoamista. On selvää, että jos joutuu puolustamaan jotakin tärkeää, minkä joku toinen voi riistää, kaiken menettämisen pelko on aina olemassa, piilevänä tai ilmeisenä. Mutta jos todella etsimme vain totuutta tai jos olemme löytäneet jotakin, mitä kukaan ei voi meiltä riistää, voimme olla täysin levollisia. Ihmisen todellinen turvallisuus ei ole minkään sellaisen varassa, mikä häneltä voidaan riistää.

Sellaista valtaa, että ihminen voisi ratkaista, kuka pelastuu, kuka ei, Jumala ei onneksi ole ihmiselle antanut, eikä mikään puhe avainten vallasta tee tätä tyhjäksi. Joka luulee itsellään olevan kyvyn tuomita ihminen, hän luulee tuntevansa ihmisen sydämen. Jeesushan sen vain tuntee mitä ihmisen sydämessä on. Halua tietysti on monilla, kykyä ei.

Mitä tuomittavaa Jumalalle jää, jos ihmiset, jotka sanovat olevansa hänen lapsiaan, kykenevät täyteen tuomioon?

Soisin että jokaisella meistä olisi niin paljon tekemistä omien syntiensä kanssa, että emme kykenisi edes kuvittelemaan, että lähimmäisessäkin olisi jotain vikaa.

Monet puhuvat syntisyydestään, mutta kun joku toinen puhuu siitä, he lakkaavatkin olemasta syntisiä.

Jos meissä on jotain, mikä on Jumalasta, se on lempeys ja sydämen hyvyys. Muu, miten hurskaalta näyttäneekin, on muualta kotoisin.

Jeesus ei kaiken sen perusteella, mitä näemme evankeliumista, ollut teologi vaan sielunhoitaja. Tämä näkyy niin selvästi koko hänen toiminnastaan, ettei se voi olla epäolennainen asia.

Minusta näyttää siltä, että monet sallivat itsensä uskoa, minkään värähtämättä, varsin helposti sen, että Jumala tuomitsee eräät kadotukseen. Tällöin ei kyllä koskaan ole kysymys siitä, että heidät itsensä tai heidän lapsensa tuomittaisiin, vaan eräät muut. Mutta missä on silloin meidän lähimmäisemme ja rakkautemme häneen? "Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva?"

Kristus on paljon suurempi, kuin mitä mahtuu niihin ahtaisiin rajoihin, joissa häntä vanhan käytännön mukaan esitellään. Me emme elä menneitten vuosisatojen perinnöstä, vaan velvollisuutemme on yrittää etsiä totuuden tulkintaa itseltään Kristukselta, jolla on paljon suurempi kirkkaus ja valo, kuin mikä kenenkään meidän tajuntaamme mahtuu. Millään vuosisadalla uusi viini, jota Kristuksen sanoma aina on, ei mahdu vanhoihin leileihin.

Totuus ei ole meidän käsityksemme Jeesuksesta, vaan Jeesus itse. Siksi me emme voi hallita totuutta, vaan totuus hallitsee meitä.

On eräitä, jotka hyvin tietävät, kuka Kristus on. Minun Kristukseni on suurempi kuin lainkaan kuvittelen tietäväni. Minun ei tarvitse kyetä yksityiskohtaisesti määrittelemään, kuka hän on, vielä vähemmän julistamaan, että ne ovat kirottuja, jotka ajattelevat toisin. Jos Athanasius oli pyhä, hän oli pyhä joistakin aivan muista syistä kuin tuollaisten lausumisensa vuoksi, hän oli siinä tapauksessa pyhä niistä huolimatta.

Meidän on hyvä tietää, että me emme usko Raamattuun emmekä tunnusta oppia. Uskomme Jeesukseen ja tunnustamme uskoa.

Puku voi vaihdella. Me emme usko pukuun, uskontunnustukseen. Sydämemme luottamuksen kohde on hän, jota puku verhosi: Kristus. Usko on rakkaussuhde. Jos rakastamme Kristusta, uskomme samalla raamatullisella tavalla apostolien ja vanhan kristillisen kirkon kanssa, mihin asuun sitten uskomme yksityiskohdat pukenemmekin.

"Asioista voimme ja saamme olla eri mieltä, mutta älkäämme väittäkö, ettei toisella tapaa ajattelevakin olisi voinut punnita kantaansa Jumalan edessä. Jos sellaista väitetään, kaikki keskustelu on mahdotonta." (Martti Simojoki)

Miksi kiistelisin kristittynä kristityn kanssa ajatuksista, siitä mikä kummankin mielestä on totuus? Sehän se tässä tärkeintä olisi, että me kukin rakastaisimme Kristusta...

On aivan turha kuvitella, että minkään meidän ajatuksemme pohjalta - sen mitä hyvin yleisesti pidetään uskona - voitaisiin määritellä, olemmeko kristittyjä vai emme. Sillä kristittynä oleminen on sydämen asia, ts. olemuksemme keskuksen asia. Sydämen siirtäminen ajatuksen alueelle ja tämän ajatuksen nimittäminen uskoksi on kristillisen uskon intellektualisoimista.

Ihmisten toiveiden mukaista on, että usko on luja, valmis ja ehdoton. Heidän on vaikea hyväksyä sitä, ettei totuus ole ehdoton eikä valmis. On kiusaus tajuta kristillinen totuus teoreettiseksi, vaikka se on käytännöllinen. Teoreettinen totuus soveltuu ihmisten hallitsemiseen, mutta käytännöllinen totuus merkitsee palvelemisen iloa.

Kristillistä ei ole olla yhtä mieltä, kristillistä on opetella olemaan eri mieltä sovinnossa.

Kristitty ei ole enää totuuden todistaja, jos jollakulla on oikeus velvoittaa hänet omaksumaan sama käsitys totuudesta, jota itse edustaa, vaikkapa tämä totuudenkäsitys olisi ollut yleisesti tunnustettuna kautta kristillisen ajan.

Kristittyjen ahtaus ja heidän keskinäiset riitansa ovat pahimpia esteitä niiden tiellä, jotka eivät voi olla kristittyjä.

Vakuuttavimminkaan todisteluin on usein mahdotonta vakuuttaa toista ihmistä. Aito kysyminen lienee yhtä harvinaista kuin väittäminen yleistä. Toisaalta meidän itsemme on syytä varoa, ettei määrittelymme ennakkoluuloisesta henkilöstä ole tämä: hän on ihminen, joka on liian itsepintainen, jotta hän voisi myöntää minun olevan oikeassa. Vakaumuksemme ovat helposti tosiasiassa ennakkoon omaksuttuja mielipiteitä, joiden tukemiseksi me jälestäpäin kudomme lähes uskottavan perustelujen kehyksen.

Vakaumukset lienevät hyvin usein tunnepohjaiset. On mahdotonta muuttaa tunnepitoista asennetta pelkästään loogisin perusteluin. Niiden muuttamiseen tarvitaan vielä voimakkaampi vastakkainen tunne.

Fanaattisuus pohjautuu suurimmaksi osaksi kuvitelmaan, että on hyvin merkitsevää, mitä mieltä ollaan erilaisista "uskonnollisista kysymyksistä". Se voikin olla merkitsevää, mutta pelkästään kielteisessä mielessä, jos todella kuvittelemme Jumalan olevan kiinnostunut siitä, mitä mieltä me olemme teoreettisista uskonnollisista ongelmista, joissa ei kuitenkaan päästä pohditoja pitemmälle. Kaikkein pahinta on, jos nimitämme näitä vakaumuksiamme uskoksi. Silloin olemme teoretisoineet koko uskon, joka on rakkaussuhde.

Tähän astiset tekstit:

  • Voitto Viro: Hampaissa; valitut haukkumakirjeet. WSOY 1971.
  • Voitto Viro: Kirjeitä niille jotka ehkä elävät. WSOY 1955.
  • Voitto Viro: Paimen, pässit ja valoa. WSOY 1967.
  • Voitto Viro: Matkalla ajassa ja ikuisuudessa. WSOY 1966.

Lisää Voitto Viron mietelmiä!

Malcolm Guite kirjassa Mihin uskovat kristityt (Otava 2009), kirjoittaa, että "kristittynä olemisen" kolme tärkeintä osatekijää ovat yhteisö, usko ja teot, ja kaikkina aikoina on ollut uskonnollisia liikkeitä, jotka ovat korostaneet jotakin näistä kolmesta muiden kustannuksella:

"Kirkko, jossa painotetaan ainoastaan yhteisöä uskosta ja teoista erillään, muuttuu helposti sisäänpäin lämpiäväksi ja kiihkomieliseksi..."

"Mikäli kirkko korostaa uskoa ja ehdotonta opillista puhtautta yhteisöön kuulumisen ehtona teoista irrallaan, siitä muodostuu helposti fundamentalistinen lahko. Sellaisessa kirkossa pidetään aitoina kristittyinä vain niitä, jotka nojaavat uskon täsämälliseen määritelmään ja kieltäytyvät kyseenalaistamasta tai etsimästä. Kirkko alkaa pelätä mahdollista hajaannusta ja jahdata harhaoppisia. Virallisen oppijärjestelmän 'puhtaus' kätkee usein taakseen tekopyhyyttä ja puhdasta painostusta..."

"Mikäli kirkko tähdentää ainoastaan käskyjen moraalisia piirteitä ja vaatiin jäseniltään ehdottoman hurskasta elämää, se alkaa helposti toteuttaa tarpeettoman legalistista ajattelutapaa, jonka mukaan pelastuksen voi saavuttaa ainoastaan noudattamalla 'kaikkia sääntöjä' - ajatus, jonka Paavali ja muut alkukristityt kirjoittajat selvästi torjuivat..."

Guiten johtopäätös on, että Pyhän Kolminaisuuden kolmen persoonan tavoin nämä kristittynä olemisen kolme puolta ovat kuitenkin toisistaan riippuvaisia ja kannattelevat toinen toistaan.

Jeesus Kristus, poika Herran,

kulki metsätietä kerran

hymyhuulin, avojaloin

- linnunpoika kämmenellään.

 

Siinä kulki kristittykin

mustissansa, ilmein mykin,

paheksuvin mielialoin

- seudun synnit sydämellään.

 

Kohtasivat

ohi astuissaan

tuntematta toistaan kumpikaan.

(O. Paloheimo, Kristus ja kristitty. Runot, WSOY 1955)

Kun sanon "minä olen kristitty..."

Kun sanon "minä olen kristitty..."

En huuda "minä olen pelastettu"

Vaan kuiskaan "minä eksyn!"

"Sen takia valitsin tämän tien."

 

Kun sanon "minä olen kristitty..."

En puhu tästä ylpeydellä

Tunnustan että kompastelen

ja tarvitsen jonkun oppaakseni

 

Kun sanon "minä olen kristitty..."

En yritä olla vahva

Sanon olevani heikko

ja rukoilen voimaa jatkamiseen

 

Kun sanon "minä olen kristitty..."

En kerskaile menestyksellä

vaan myönnän epäonnistuneeni

enkä koskaan voi maksaa velkaani

 

Kun sanon "minä olen kristitty..."

En väitä olevani täydellinen

vikani ovat liian näkyviä

mutta Jumala uskoo että olen sen arvoinen

 

Kun sanon "minä olen kristitty..."

Tunnen yhä tuskallisen pistoksen

Minulla on osani sydänsuruista

jonka takia etsin Hänen nimeään

 

Kun sanon "minä olen kristitty..."

En halua tuomita

Minulla ei ole valtaa

Tiedän vain olevani rakastettu.

 

- Carol Wimmer, Copyright 1988

 

Katso myös blogi Resurget Sol Fugiens:

Uskonto ja kristittynä oleminen

Kristinusko ja Kirkko

Sekä toisaalla näillä sivuilla: Raamattu-tietoa.

HIUKAN KEVENNYSTÄ

Ahdasmieliset papit pitivät veljespiirin kokousta. Eräs heistä huokaisi syvään ja sanoi:

- Se on raskasta meillä totuuden puhujilla. Ei ole helppoa sanoa syntiä synniksi. Siitä saa vain vihamiehiä täällä ajassa. sydämet pysyvät kovina ja paatuneina. Se on meidän ikeemme.

Veljet nyökyttelivät apeina päitään ja sanoivat:

- Aamen.

Kahvinkaatohommissa ollut erään papin nuori emäntä jupisi hiljaa itsekseen:

- Eikä se ole sanottu, että siellä taivaassa on yhtään vähemmän niitä vihamiehiä!

- Se, että asiasta on mustaa valkoisella, ei vielä tee siitä mustavalkoista, kommentoi entinen rovasti kun paikalliselta lahkolaiselta traktaatin sai.

Kaupungissa järjestettiin laaja yhteiskristillinen herätyskokoussarja. Paikallinen luterilainen kirkkoherra oli kuitenkin epäilevällä kannalla. Hakkeen puuhamiehet, helluntailaiset ja vapaakirkolliset puhkuivat intoa. He perustelivat posket punaa hehkuen:

- Luulisi teidän tietävän, että tuuli puhaltaa missä haluaa.

Kirkkoherra mutisi:

- Kyllä, kyllä, mutta kuka siivoaa jäljet?

(Sakastissa kuollaan nauruun. Toim. Olli Seppälä. Kirjapaja 1995)


©2017 Magdaleena - suntuubi.com